XVI.
UUSI KOTI.
— Minusta ei ole missään tuntunut näin kodikkaalta — täällä on kodikkaampaa kuin kotona, huudahti Philippa Gordon katsellen ympärilleen ilosta säteilevin silmin.
He istuivat kaikki Karoliinan majan isossa arkihuoneessa hämärää viettämässä, Anna ja Priscilla, Phil ja Stella, Jamesina-täti, Noita, Josef, Saara-kissa, Gog ja Magog. Uunivalkean liekehtivä valo hyppelehti seinillä, kissat kehräsivät, ja isossa maljakossa jättiläiskokoiset krysanthemum-kukat, jotka joku Philin viimeisistä uhreista oli hänelle lähettänyt, loistivat punertavassa hämyssä, muistuttaen kellertävää kuu-sikermää. Jo kolme viikkoa sitten he katsoivat saaneensa kotinsa kuntoon ja kaikki olivat jo verrattain selvillä siitä, että koe oli onnistunut erikoisen hyvin. Ensimmäiset pari viikkoa muuton jälkeen olivat tarjonneet runsaasti tilaisuutta kaikkien toimintahalulle; monet eri pikku kuningaskunnat oli jaettava ja sisustettava, ja väliin hyvinkin toisistaan eroavat mielipiteet saatava yksimielisyyteen ja sopusointuun.
Anna erosi tällä kertaa miltei helpotuksen tuntein Avonleasta lähteäkseen takaisin korkeakouluun. Kesäloman viimeiset päivät eivät olleet hauskoja. Palkintokirjoitus oli painettu paikkakunnan lehtiin ja sekatavarakaupan omistaja, herra William Blair, oli myymäpöydälleen pinonnut suunnattoman pinkan vaaleanpunaisia, vihreitä ja keltaisia lentokirjasia, kaikki ylipainoksia "Semiramiksen sovitusuhrista". Niitä hän hyväntahtoisesti lahjoitti jokaiselle asiakkaalle, joka tuli ostoksille. Hän lähetti Annalle kohteliaan tervehdyksensä sekä paksun pinkan tekijäkappaleita, jotka Anna heti viskasi uuniin.
Annalla oli kuitenkin aivan yksin nöyryyttävä käsitys asiasta, sillä kaikki avonlealaiset olivat sitä mieltä, että hänen kannattaisi olla ylpeä ja iloinen, kun oli saanut sellaisen palkinnon ja tullut äkkiä kuuluisaksi. Lukuisat ystävät katsoivat häntä peittelemättömän ihastuneesti, harvat viholliset kateellisen ivallisesti. Josie Pye vakuutti, ettei se ollut Annan omaa keksintöä, hän muisti aivan varmaan lukeneensa saman jutun sanomalehdestä toista vuotta sitten. Sloanet, jotka joko tiesivät tai aavistivat, ettei Anna antanut kylliksi arvoa heidän Charlielleen, lausuivat mielipiteenään, ettei hänen kirjallinen saavutuksensa ollut mikään erikoisen suurenmoinen; sellaista osaa jokainen, joka viitsii yrittää… Ja muutamia näkyy vetelevän hyvin. Täti Atossa virkkoi Annalle, että hänen vanhaan sydämeensä koski, kun hän sai kuulla Annan ryhtyneen kirjoittamaan rahan vuoksi. Niin syvään ei kukaan Avonleassa syntynyt ja kasvanut ollut vielä langennut. Mutta niin käy, kun ottaa vieraita lapsia, jotka ovat perineet Jumala ties mitä taipumuksia… Rouva Rachel Lynde tunsi myös epäilystä, soveltuiko kunnon naisen panna paperille kaikenmoista tekaistua roskaa, mutta kahdenkymmenen viiden dollarin shekki loi kuitenkin asiaan hänen silmissään verrattain edullisen valon.
— Sitä tosiaan aivan hölmistyy, kun saa kuulla, mitä ne katsovat voivansa maksaa mokomasta höpötyksestä, sanoi hän puolittain ylpeästi, puolittain moittivasti.
Kaiken kaikkiaan tuntui siis jotakuinkin ihanalta, kun tuli aika lähteä. Ja oli kauhean hauskaa palata korkeakouluun, jossa nyt sai olla viisaana ja kokeneena juniorina ja jossa tapasi joukon hyviä ystäviä avajaispäivänä. Siellä olivat Priss ja Stella, Gilbert ja Charlie Sloane, viimeksimainittu tärkeänä ja kopeana kuin olisi hän jo tutkintonsa suorittanut, Phil, jolla oli vielä valinta Alecin ja Alonzon välillä tekemättä, ja Moody Spurgeon MacPherson. Viimeksi mainittu oli seminaarista päästyään ollut opettajana eräässä koulussa, mutta hänen äitinsä oli nyt sitä mieltä, että Moodyn välttämättä tuli jättää opettajantoimi ja lukea papiksi. Moody-paralle sattui ankara koettelemus heti uran alussa. Puoli tusinaa sydämettömiä tovereita, jotka asuivat samassa paikassa kuin hänkin, ryntäsi eräänä yönä hänen kimppuunsa ja ajoi häneltä hiukset puolen pään alalta. Moody Spurgeon parka sai kulkea ihmisten ilmoilla siinä asussa, kunnes tukka taas kasvoi entiselleen. Hän uskoi Annalle hieman katkerin mielin salaisuuden, että hän toisinaan epäili, oliko hänellä todella pappisalan edellyttämä oikea mielenlaatu…
Jamesina-täti ei tullut ennenkuin Karoliinan maja oli valmiina ottamaan hänet vastaan. Karoliina-neiti oli lähettänyt Annalle avaimen ja kirjeen, jossa sanottiin, että Gog ja Magog oli pakattu vierashuoneen sängyn alla olevaan laatikkoon, mutta että ne saatiin ottaa esiin sieltä milloin tahansa. Jälkikirjoituksena oli lisätty, että hän toivoi tyttöjen olevan varovaisia naulatessaan taulujaan seinille. Vierashuoneeseen oli pantu uudet seinäpaperit viisi vuotta sitten, ja neiti Marian ja hänen oma toivomuksensa oli, ettei ihan uusiin seinäpapereihin tulisi useampia reikiä kuin oli ehdottomasti tarpeellista. Hän sanoi muuten tuntevansa kaikessa muussakin rajatonta luottamusta Annaan.
Uuden kodin järjestäminen oli tytöistä sanomattoman hauskaa. Kuten Phil oli sanonut, oli se melkein yhtä hauskaa kuin naimisiinmeno. Järjestäminen ja puuhaaminen tuotti pelkkää huvia eikä tarvinnut huolehtia aviomiehestä. Kaikki toivat kortensa kodin yleiseksi kaunistamiseksi. Priss, Phil ja Stella asettelivat paikoilleen sieviä pikkuesineitä ja ripustivat tauluja seinille. Unohtaen neiti Karoliinan varoituksen he ripustivat taulut pikemmin kauneusvaatimuksia silmälläpitäen kuin seinissä ennestään olevien reikien mukaan. Estetiikka sai voiton uusien seinäpaperien vaatimasta varovaisuudesta.
— Kitataan reiät, kun muutamme täältä, kultaseni — hänen on sitä ihan mahdoton huomata, sanoi Stella vastaväitteitä tekevälle Annalle.
Diana oli lahjoittanut Annalle ison neulatyynyn toaletti-pöydälle, ja neiti Ada ei näyttänyt sanottavammin ottavan pahakseen täysihoitolaistensa siirtymistä muille maille, koska lahjoitti sekä Annalle että Priscillalle suuritöisiä kirjailtuja ja ripsireunaisia sohvatyynyjä. Marilla oli lähettänyt suuren laatikollisen hillopurkkeja ja vihjannut johonkin sisällöltään erittäin arvokkaaseen koriin, jonka piti tulla myöhemmin, ja rouva Lynde antoi Annalle lahjaksi heleävärisen juovikkaan virkatun villapeitteen ja lainasi sitä paitsi vielä viisi lisäksi.
— Ota, lapsi, ne vaan, virkkoi hän äänessä sävy, joka ei sietänyt vastustamista. — Yhtä hyvin ne voi ottaa käytäntöön kuin antaa olla kirstussa koin ruokana.
Mikään koi ei olisi kuitenkaan uskaltanut niitä maistella, niissä kun oli niin voimakas naftaliinin ja kamfertin haju, että niiden täytyi riippua tuulettumassa Majan puutarhassa omenapuiden välissä kokonaista kaksi viikkoa ennenkuin voitiin aivastamatta olla samassa huoneessa. Ylhäinen Spofford-katu ei ollut tosiaankaan milloinkaan ennen nähnyt moista kirjavaa näyttelyä. Karoliinan majan vieressä asuva vanha jäyhä miljoonamies astui portista sisään ja pyysi saada ostaa heloitta van puna- ja keltatulppaanisen peitteen, jonka rouva Rachel oli antanut Annalle lahjaksi. Hän sanoi äitivainajansa virkanneen samantapaisia ja haluavansa sellaista, joka toi mieleen äitimuorin… Hänelle oli suuri pettymys, kun Anna ei tahtonut myydä peitettä, mutta Anna kirjoitti rouva Lyndelle tapahtumasta. Rouva Lyndestä se oli hyvin mairittelevaa, ja hän kirjoitti vastaukseksi, että hänellä tosiaan oli vielä käyttämätön korea tulppaanimallinen peite, joten tupakkaruhtinas todella sai mitä hänen mielensä oli niin kovasti tehnyt. Virkattu taideteos levitettiin hänen määräyksestään hänen vuoteelleen, ja siinä se sai olla, niin suurta inhoa kuin se herättikin hienossa ja hemmoitellussa talonrouvassa.
Rouva Lynden peitteet eivät kuitenkaan olleet vain miljoonamiesten silmänruokana, niistä oli myös paljon käytännöllistä hyötyä. Karoliinan majalla oli monta hyvää puolta, mutta sillä oli myös pienet vikansa ja puutteensa. Talo oli vanha ja verrattain kylmä ja vetoinen, ja pakkasöiden tullessa tytöistä oli kovin hauskaa saada kääriytyä täti Lynden peitteisiin, ja he toivoivat hänelle runsasta palkintoa siitä, että hän oli hyväsydämisesti lainannut ne heille.
Anna asui sinisessä pikku huoneessa, johon heti kohta oli mieltynyt. Priscillalla ja Stellalla oli iso huone yhteisesti. Phil oli erinomaisen tyytyväinen keittiön yläpuolella olevaan pieneen huoneeseen, ja Jamesina-tädin tuli asua alakerrassa, vierashuoneen viereisessä huoneessa. "Noita" nukkui matolla sopessa portaiden vieressä.
Kun Anna Avonleasta palattuaan eräänä päivänä oli matkalla kotiinsa Majaan, huomasi hän, että vastaantulijat katsoivat häneen salavihkaa hymyillen ja säälivästi. Hän tuli levottomaksi ja ajatteli, oliko jotain hullusti hänen puvussaan. Oliko hattu väärässä? Oliko "juopaa" puseron ja hameen välillä? Kurottaessaan kaulaansa lähemmin tarkastaakseen ulkonaista olemustaan huomasi hän ensi kerran Noidan.
Aivan hänen kintereillään tassutti viheliäisin ja ränsistynein kissa, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Se oli jo kauan sitten sivuuttanut herttaisen kissanpoikakautensa ja oli nyt vain luuta ja nahkaa ja näytti jääneen kokonaan huolenpitoa vaille. Kummassakin korvassa oli syviä pykäliä, toinen silmä oli verinen ja rikki, ja toinen pikku poski surkean hullunkurisesti turvonnut. Mitä väriin tuli, oli sillä epämääräinen vivahdus, joka voi syntyä siten, että alkuaan mustan kissan karvat kärventyy, ja sen sijalle myöhemmin tulee samalla kertaa harva ja takkuinen ja paikoittain liasta tahmea turkki.
Anna polki jalkaa sähisten "hyss". Otus ei kuitenkaan välittänyt siitä vähääkään. Annan seisoessa paikoillaan jäi myös kissa paikoilleen istumaan tirkistäen häneen soimaavasti terveellä silmällään; Annan jatkaessa kävelyään marssi se perästä, kuten aikaisemminkin. Anna tyytyi seuraansa, kunnes pääsi Majan portille asti, jonka hän sulki armottomasti kissan kuonon edessä siinä uskossa, että otus lähtee matkaansa uutta suojelijatarta etsimään. Mutta kun Phil avasi porstuan oven neljännestuntia myöhemmin, istui ruosteenkarvainen kissa portailla. Yllätys saavutti huippunsa, kun se kiiti nuolena sisään ja harppasi suoraan Annan syliin puristaen kurkustaan osittain rukoilevasti, osittain voitonriemuisesti "miau"-tervehdyksen.
— Anna, sanoi Stella ankarasti, onko tuo eläin sinun?
— Ei ole tietystikään, vastasi Anna hyvin kyllästyneenä. — En tiedä mistä se ilmestyi ja mikä sen sai seuraamaan minua. Minä en päässyt siitä eroon. Hyi, ruma elukka, lähde tiehesi. Pidän aika paljon kunnollisista ja siistinnäköisistä kissoista, mutta sinähän näytät ties miltä! Hienoa perhe-kissaa ei sinusta tule ikänä.
Mutta kissa kieltäytyi ehdottomasti hyppäämästä alas sylistä. Se kiertyi mukavasti keräksi, haukotteli leveästi ja alkoi kehrätä.
— Se on nähtävästi valinnut sinut kasvattiäidiksi, nauroi Priscilla.
— Mutta minä sanon: varjelkoon tuollaisesta kasvattilapsesta, virkkoi Anna.
— Pikku kissaparka on aivan nälkiintynyt, sanoi Phil helläsydämisempänä. — Katso, sen pikku luut melkein törröttävät nahan läpi!
— No, siinä tapauksessa tarjoan sille oikein perusteellisen aterian, sitten se saa pötkiä tiehensä, sanoi Anna.
Kissa sai ruokaa ja ajettiin sitten ulos lempeästi, mutta päättävästi. Aamulla se oli vielä portailla. Se istui ylimmällä portaalla ja harppasi sisään heti, kun ovi avattiin. Hyisen kylmä vastaanotto ei vaikuttanut siihen vähääkään eikä se välittänyt kenestäkään muusta kuin Annasta Tyttöjen oli sitä sääli ja he antoivat sille ruokaa. Mutta kun viikko oli kulunut, päätettiin, että jotain oli tehtävä. Kissa näytti kuitenkin jo paljon paremmalta. Silmä oli parantunut, turvotus poskessa oli laskenut, se ei ollut enää niin laiha, häntä liehui pystyssä, ja sen nähtiin jo pesevän kasvojaan.
— Se on hyvin kiitettävää ja hauskaa, mutta me emme voi sittenkään pitää sitä, sanoi Stella. — Jimsie-tätihän tulee ensi viikolla ja hän tuo Saara-kissan mukanaan. Me emme voi mitenkään pitää kahta kissaa; muuten tappelisi Noita Saara-kissan kanssa niin että karvat vain sinkoilisivat. Se on kauhean äkäinen. Aamulla se kaivoi itselleen vallihaudan ja hyökkäsi siitä meidän kiltin naapurimme tupakkakuninkaan rauhaarakastavan kissan kimppuun tuottaen sille tavattoman tappion.
— Meidän täytyy päästä siitä, virkkoi Anna katsellen synkästi keskustelun kohdetta, joka kehräten nökötti mattopalasella uunin edessä lammasmaisen viaton ilme kasvoillaan. — Mutta kysymys on vain siitä, miten se käy päinsä. Millä tavoin neljä nuorta turvatonta naista voi vapautua kissasta, joka tarrautuu kiinni neljän käpälänsä kynsin?
— Meidän täytyy antaa kloroformia, ehdotti Phil, joka tunsi vilkasta asianharrastusta. — Se on armeliain tapa.
— Kuka meistä tietää, miten kissoille annetaan kloroformia? kysyi
Anna jurosti.
— Pikku luilta, minä tiedän, virkkoi Phil. — Turhien kotieläinten toimittaminen pois maailmasta kloroformin avulla kuuluu minun harvoihin — ah, ikävä kyllä, aivan liian harvoihin avuihini. Kotona minä olen toimittanut sellaista paljon, usko pois. Aamulla annetaan kissan syödä hyvä aamiainen, lähtöaamiainen niin sanoaksemme. Sitten otetaan vanha säkki — ulkona puuliiterissä näkyi olevan sellainen — sille lasketaan kissa ja puulaatikko kaadetaan varovasti sen ylitse. Gogin ja Magogin entinen kätkö kelpaa. Sitten otetaan sadangramman pullo kloroformia, siitä vedetään pois korkki ja pullo pistetään mukavasti reunan alta laatikkoon. Sitten pannaan muutamia raskaita silitysrautoja painoksi laatikon päälle, ja sitten saa tapahtua, mikä on tapahtuvaksi tarkoitettu. Illalla tarkastetaan. Kissa lepää silloin rauhallisesti nukahtaneena, hymyillen viiksien alta. Ilman tuskia, ilman kamppailua.
— Onko tuo totta? Se kuuluu niin yksinkertaiselta, virkkoi Anna epäröiden.
— Se ei olekaan mikään vaikea temppu. Jätä se asia minun huolekseni. Minä kyllä otan kissan hoitaakseni, sanoi Phil valtavan hyväntahtoisesti.
Kloroformi siis ostettiin apteekista, ja seuraavan aamun tuli olla Noidan viimeinen. Se söi herkullisen aamiaisensa, nuoleskeli itseään sieltä täältä ja hypähti kehräten Annan syliin. Annan valtasi syvä sääli. Tuo otus, poloinen, rakasti häntä ja tunsi luottamusta häntä kohtaan… Kuinka hän saattoikaan ottaa osaa salaliittoon sen henkeä vastaan?
— Ota se pian, sanoi hän nopeasti Philille. — Minusta tuntuu kuin olisin murhaaja.
— Sinähän tiedät, että se tapahtuu aivan tuskattomasti, lohdutti
Phil, mutta Anna oli paennut tiehensä.
Teon tuli tapahtua liiterissä. Kenelläkään ei ollut sinne asiaa koko päivänä. Mutta hämärissä Phil ilmoitti, että pikku Noidan pitää saada kunnialliset hautajaiset.
— Priss ja Stella saavat kaivaa haudan rabarberimaahan, virkkoi Phil, ja Anna saa tulla minun kanssani nostamaan laatikon pois. Se on minusta aina ikävä tehtävä.
Liittolaiset marssivat hitain askelin liiteriin. Phil otti pois raskaat silitysraudat, joita oli kuormattu laatikolle. Äkkiä kuului laatikosta — heikosti, mutta aivan selvästi — naukumista.
— Hyvät ihmiset — se ei olekaan kuollut, huohotti Anna vaipuen jäykkänä pölkylle istumaan.
— Varmasti se on kuollut, vakuutti Phil.
Uusi vieno naukuminen todisti, että se oli vielä elossa. Tytöt katsoivat kauhusta tuijottaen toisiinsa.
— Mitä me teemme? voihki Anna.
— Miksi ihmeessä te ette tulekaan? kysyi Stella ilmestyen liiterin ovelle. — Meillä on hauta ollut jo kauan valmiina. Istutteko tässä vain suremassa vainajaa?
— Mainio vainaja, sanoi Anna osoittaen laatikkoa. Naurunpurskahdus, joka seurasi, ei tehnyt kolmatta naukumista aivan kuulumattomaksi.
— Meidän täytyy jättää se tänne huomiseksi, sanoi Phil hetken äänettömyyden perästä ja asetti silitysraudat paikoilleen. — Se ei ole enää naukunut moneen minuuttiin. Tai kenties me kuulimme kuolinnau'unnan. Taikka ajatelkaa, jos me vain kuvittelimme kuulleemme pahan omantunnon vuoksi?
Mutta kun laatikko aamulla kallistettiin kumoon, harppasi Noita terveenä ja hyvissä voimin Annan olkapäälle ja alkoi nuolla hänen korvaansa terävällä kielellään. Mikään kissa ei ollut Noitaa elävämpi.
— Vai niin, nyt se tiedetään — oksan reikä kulmassa, sanoi Phil tutkittuaan laatikkoa tarkoin. — Kuka saattoi sen arvata! Sentähden kloroformi ei vaikuttanut. Reikä täytetään iltapäivällä ja sitten yritetään uudestaan huomisaamuna!
— Ei, sitä emme me tee, vakuutti Anna hyvin päättävästi. — Toista kertaa ei oteta sitä hengiltä, Noita-parkaa! Se on nyt minun kissani, ja siihen saatte te tyytyä.
— Kuten tahdot — katsotaan vain miten Jimsie-täti ja Saara-kissa mukautuvat siihen, sanoi Stella äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän "oli pessyt kätensä".
Siitä hetkestä lähtien Noita oli perheen jäsen. Se nukkui öisin vanhalla kookosmatolla portaiden alla, ja sille syötettiin kaikenlaisia herkkupaloja. Jamesina-tädin saapuessa oli se lihonut, karva oli tuuhea ja kiiltävä, ja sillä oli täysin kunnioitettava herrasväen kissan ulkomuoto. Mutta kauhea äkäpussi se oli, ja sotajalalla jokaikisen niillä tienoin liikkuvan kissan kanssa. Toinen toisensa jälkeen joutuivat Spofford-kadun hienot pitkäkarvaiset seuraeläimet sen sähisevän kiukun ja terävien kynsien uhriksi. Inhimillisistä olennoista se rakasti Annaa ja vain Annaa. Kukaan muu ei uskaltanut edes taputtaa Noitaa. Jos niin teki, nosti se karvansa pystyyn ja sylki suustaan jotain, joka kissojen kielellä taisi olla hyvinkin ruma sana.
— Tuosta kissaheittiöstä ei kohta enää ole huoneissa pidettäväksi, virkkoi Stella julmistuneena.
— Mitä sinä tyhmä tyttö puhut minun omasta pikku herttaisesta kissastani? Hyi, mitä hän puhuu! Kynsitäänkö häntä hiukkasen? jokelsi Anna puristaen hellästi lemmikkiään.
— Niin, en tiedä miten se tulee Saara-kissan kanssa toimeen, jatkoi Stella synkän näköisenä. — Ei ole juuri hauskaa kuulla öisin kissojen tappelevan ja kirkuvan puutarhassa. Mutta ehdottomasti sietämätöntä on nähdä kissojen hyökkäävän toistensa niskaan täällä sisällä vierashuoneessa.
Jamesina-täti saapui sovittuun aikaan. Anna, Priscilla ja Phil olivat verrattain sekavin tuntein odottaneet hänen tuloaan, mutta kun Jamesina-täti oli noussut valtaistuimelleen, mikä merkitsee, että hän oli istuutunut keinutuoliin ja alkanut siinä hiljalleen keinua uuni-valkean ääressä, lankesivat he kuvannollisesti polvilleen ja palvoivat häntä.
Jamesina täti oli hienorakenteinen vanha nainen. Kasvot olivat vielä täyteläiset, silmät suuret, lempeät ja siniset ja loistivat yhä vielä nuorekkuutta ja iloista odotusta. Poskilla oli vieno puna ja lumivalkea tukka oli lystikkäissä kiehkuroissa korvilla — tukkamuoti, jota ennen maailmassa sanottiin tykkikiharoiksi.
— Minä kuulun vanhaan aikaan ja te saatte tyytyä minuun sellaisena kuin minä olen, pikku tytöntypykät, sanoi hän kutoen ahkerasti jotain, joka oli yhtä ilmavaa ja ruusunhohteista kuin hattara auringonlaskussa. — Minä olen vanhanaikainen sekä vaatteiltani että mielipiteiltäni. En sano sitä siksi, että minusta minun vaatteeni taikka mielipiteeni olisivat parempia kuin nykyajan. Mutta vanhanaikaiset sopivat minulle. Uudet kengät ovat tyylikkäämpiä kuin vanhat, mutta vanhat tuntuvat paremmilta jalassa. Minä olen jo siksi vanha, että saan rauhassa pitää sekä mielipiteeni että kenkäni, vanhat uskolliset palvelijani. Tehtäväni täällä aion ottaa jotakuinkin kevyeltä kannalta. Minä tiedän, että te, pikku mamsselit, otaksutte minun ottavan teidät hoiviini ja katsovan, että te pysytte alallanne, mutta sitäpä minä en ollenkaan aio tehdä. Teillä on tarpeeksi ikää osata käyttäytyä siivosti, ja ellette ole vielä sitä oppineet, niin tuskinpa koskaan opittekaan. Minä puolestani, lopetti Jamesina-täti veitikkamainen välähdys sinisissä tyttömäisissä silmissään, en aio kohottaa sormeakaan — vaikka hulluttelisitte miten paljon tahansa.
— Voi, kuka tulee erottamaan kissat? pyysi Stella kauhuissaan.
Jamesina-täti oli tuonut mukanaan paitsi Saara-kissaa myöskin Josefin. Josef kuului oikeastaan eräälle hänen hyvälle ystävälleen, joka oli matkustanut Vancouveriin. — Hän ei voinut ottaa Josefia mukaansa ja pyysi sen vuoksi minua ottamaan sen haltuuni. Minä en tahtonut kieltää. Se on kaunis kissa — tarkoitan, että sillä on hyvin kaunis luonne. Sillä on nimenä Josef siksi, että sen turkki on kuin kirjava vaate.
Se oli tosiaan kirjava. Stella katseli tylysti Josefia ja sanoi sen muistuttavan liikkuvaa tilkkumattoa. Pääväriä oli mahdoton määrätä. Käpälät olivat mustat, mutta valkotäpläiset. Selkä oli harmaa, sen vasemmalla puolella oli iso keltainen täplä ja oikealla musta. Häntä oli keltainen ja päättyi harmaaseen nypykkään. Toinen korva oli musta ja toinen keltainen. Toisen silmän yläpuolella oleva musta täplä antoi sille ehdottomasti ryövärimäisen leiman. Sydämessään ja sielussaan se oli hurskas ja viaton ja luonteeltaan hyvin seurallinen. Josefin ja kedon liljojen välillä oli suuri yhtäläisyys. Se ei koonnut latoihin eikä pyydystänyt hiiriä — korkeintaan kehräsi. Mutta Salomo kaikessa loistossaan ei nukkunut pehmeämmillä patjoilla eikä elänyt herkullisemmin.
Josef ja Saara-kissa saapuivat hyvin nyöritetyissä koreissa. Päästyään vapauteen ja saatuaan ruokaa valitsi Josef itselleen tyynyn viehättävimmältä tuntuvasta nurkasta, Saara-kissa istuutui arvokkaasti uunivalkean ääreen ja alkoi pestä itseään. Se oli iso, sileä ja kiiltävän harmaa ja valkea kissa, ylhäisen itsetuntoinen elukka, johon ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin tietoisuus verrattain vaatimattomasta syntyperästä. Jamesina-täti oli saanut sen lahjaksi pesumuijaltaan.
— Pesumuijan nimi oli myöskin Saara, niin että minun mieheni tavallisesti aina erotukseksi sanoi kissaa Saara-kissaksi, kertoi Jamesina-täti. — Se on kahdeksan vuoden vanha ja ottaa rottia aivan ihmeellisesti. Älä ole huolissasi Stella. Saara-kissa ei tappele koskaan ja Josefkin vain harvoin.
— Täällä niiden on pakko tapella, vaikkeivät tahtoisikaan, jos tahtovat säilyttää henkensä, sanoi Stella.
Samassa Noita ilmestyi näyttämölle. Se harppasi iloisesti keskelle huonetta, ennenkuin huomasi vallantavoittelijat. Silloin se pysähtyi äkkiä, ja häntä paisui paksuksi kuin pensas. Karvat selässä nousivat uhmaavaksi kaareksi. Se taivutti päätään, päästi kurkustaan ilkeän äänen — vihamielisen haasteen — ja syöksyi suoraapäätä Saara-kissan kimppuun.
Mainittu majesteettinen eläin oli päättänyt toaletti-askareensa ja katsoi ihmetellen Noitaan. Se vastasi Noidan hyökkäykseen iskemällä lujasti voimakkaalla käpälällään. Noita kellahti takaperin matolle ja oli aikalaina pökerryksissään noustessaan pystyyn taas. Mikä ihmeen kissa tuo on, joka antoi hänelle korvapuustin? Hän katseli epäröiden Saara-kissaa. Pitiköhän yrittää uudestaan vai oliko parempi olla hyökkäämättä? Saara-kissa käänsi selkänsä ja alkoi nuolla valkeata rintalappuaan. Noita päätti olla hyökkäämättä. Se ei hyökännyt enää koskaan. Siitä hetkestä lähtien Saara-kissa oli voitolla. Noita ei milloinkaan enää hieronut tappelua sitä vastaan.
Mutta Josef nousi harkitsemattomasti ja avasi kitansa valtavaan haukotukseen. Noita tunsi polttavaa halua saada kostaa tappionsa ja tuiskahti heti Josefin kimppuun. Josef oli luonteeltaan rauhaarakastava, mutta jos tarve vaati, saattoi siitä tulla kova aktivisti. Katkeamaton sotatila kehittyi näiden kahden vihollisvallan välille. Noita ja kirjavapukuinen Josef taistelivat keskenään joka päivä raivokkaasti. Anna piti Noitansa puolta ja rohkeni käydä kovakouraisesti käsiksi Josefiin. Stella oli epätoivoinen. Mutta Jimsey-täti vain nauroi.
— Antaa niiden tapella niin kauan kuin jaksavat, virkkoi hän hyvin vapaamielisesti. — Varmaankin ne viimein tekevät rauhan. Josef onkin hiukan voimistelun tarpeessa — se oli vähällä tulla jo liian lihavaksi. Ja noidan on terveellistä oppia, ettei se ole ainoa kissa maailmassa.
Vihdoin Josef ja Noita tulivat järkiinsä ja tekivät rauhan ja sovinnon.
Verivihollisista tuli mitä parhaimmat ystävät. Ne nukkuivat samalla tyynyllä, käpälillään syleillen toisiaan. Nähtiinpä niiden auttavankin toisiaan pesemisessä.
— Me olemme nyt jo kaikki tottuneet toisiimme, sekä kaksi- että nelijalkaiset, totesi Philippa. — Ja minä olen sitäpaitsi oppinut pesemään ja pyyhkimään astioita ja lakaisemaan lattiaa.
— Mutta älä koeta uskotella meille enää, että sinä osaat antaa kloroformia kissoille, nauroi Anna.
— Kaikki oli oksanreiän syytä, vastasi Phil.
— Se oli oikea onni, että siinä sattui olemaan oksanreikä, sanoi Jamesina-täti terävämmin kuin mitä hänen tapansa oli. — Kissanpoikia täytyy hukuttaa, sen minä myönnän, muuten olisi maailma niitä tulvillaan. Mutta täysi-ikäistä kunnon kissaa ei saa koskaan tappaa — ellei se syö munia.
— Täti ei olisi varmastikaan saanut erikoisen hyvää käsitystä Noidan avuista, kun se ensikerran tuli tänne, virkkoi Stella. — Se oli suorastaan itse paholaisen näköinen — taikka ehkä pikemminkin paholaisen isoäidin.
— Minä en ollenkaan usko paholaista niin rumannäköiseksi, kuin sen aina väitetään olevan, sanoi Jamesina-täti miettiväisenä. — Jos se olisi hyvin ruma, ei se voisi saada niin paljon pahaa aikaan. Luulen sitä päinvastoin aikalailla lumoavan näköiseksi.