XXIX.
DIANAN HÄÄT.
— Mitä kukkiin tulee, ei vaaleanpunaisiin ruusuihin voi kuitenkaan verrata mitään, virkkoi Anna sitoessaan valkeata silkkinauhaa Dianan morsiuskukkavihkoon pienessä tyttöhuoneessa Mäntymäen läntisessä päädyssä. — Ne ovat rakkauden ja uskollisuuden vertauskuva.
Diana seisoi hieman hermostuneena keskellä huonetta kauniiseen valkoiseen morsiuspukuun puettuna. Läpikuultavan valkea huntu peitti kevyesti hänen mustia kiharoitaan. Anna oli järjestänyt hunnun moniin poimuihin, kuten vanhemman ajan maku vaati.
— Tästä näyttää tulevan jokseenkin tarkoin se, mitä kuvittelin aikoja sitten, kun itkin välttämätöntä naimisiinmenoasi ja sen aikaansaamaa eroa, nauroi hän. — Sinä olet se unelmien morsian, Diana, jonka huntu on kuin "ilmava pilvi", ja minä olen sinun morsiustyttösi. Mutta, oi — kohohihoja minulla ei ole! Mutta jos saan sanoa mielipiteeni, niin nämä pitsihihat ovat kauniimmat. Minun sydämeni ei ole myöskään murtua, enkä voi juuri sanoa, että vihaisin Frediä.
— Emmehän me oikeastaan eroa, virkkoi Diana. — Enhän minä muuta kauaskaan. Pitäkäämme toisistamme aivan kuin ennenkin. Olemmehan me aina pitäneet "ystävyysvalamme", jonka me vannoimme monta vuotta sitten, emmekö olekin?
— Olemme. Me olemme pitäneet sen uskollisesti. Meidän ystävyytemme on ollut kaunis, Diana. Me emme ole koskaan sitä turmelleet pikkukinastelulla, kylmyydellä tahi epäystävällisillä sanoilla, ja minä toivon että suhteemme edelleenkin pysyy semmoisena. Kaikki ei voi kuitenkaan jäädä ennalleen. Sinulle tulee paljon uusia harrastuksia. Minä jään osaksi niiden ulkopuolelle. Mutta sellaista on elämä, kuten Rachel-tädin on tapana sanoa. Sinä saat tänään erään hänen rakkaista kudotuista "tupakanlehtimallisista" peitteistään, ja hän on jo luvannut minullekin samanlaisen, kun menen naimisiin.
— Mitä sinun häihisi tulee, on ikävintä se, etten voi olla sinun morsiustyttönäsi, valitti Diana.
— Vuoden kuluttua, kesäkuussa, tulen olemaan Philin morsiustyttönä, kun hän menee naimisiin pastori Blaken kanssa, mutta sitten se saakin olla lopussa, sillä olet kai kuullut sananlaskun: "kolmasti morsiustyttönä, ei koskaan morsianna", virkkoi Anna luoden katseensa ikkunasta puiden latvojen vaaleanpunertavaan ja valkeaan kukkaslumeen. — Taivas varjelkoon, tuossa tulee pappi, Diana.
— Voi Anna, älä nyt, onko se hetki todella jo tullut! huohotti Diana tullen hyvin kalpeaksi ja alkaen vavista. — Anna rakas, tunnen itseni niin merkilliseksi — ei, minä en pysy pystyssä — voi, Anna, minusta tuntuu kuin pyörtyisin…
— Jos sinä pyörryt, niin minä laahaan sinut ison vesitiinun alle ja kastan sinut siinä, sanoi Anna valitettavan tunteettomasti. — Päätä olla luja ja järkevä, niin olet kiltti. Ei suinkaan naimisiinmeno voi olla niin kovin kauheata, kun niin moni ihminen kestää kunnialla tuon tapahtuman. Katso kuinka tyyni ja maltillinen minä olen, ota minusta esimerkkiä!
— Saat nähdä, kun sinun vuorosi tulee, että sinä ehkä et olekaan kovin tyytyväinen itseesi… Voi, Anna, minä kuulen isän tulevan portaissa. Anna minulle kukkavihko! Onko huntu hyvin? Olenko hirmuisen kalpea?
— Sinä olet parahiksi sievästi kalpea. Diana, kullanmuru, suutele minua jäähyväisiksi, viimeisen kerran! Diana Barry ei suutele minua enää milloinkaan.
— Mutta Diana Wright suutelee; ja verrattain pian. Kas nyt — äiti huutaa. Tule!
Anna astui portaita alas vierashuoneeseen Gilbertin käsivarteen nojaten. He tapasivat toisensa yläkerran hallissa ensi kerran Kingsportista lähdettyä, Gilbert kun oli saapunut vasta itse hääpäivän aamuna. Hän otti morsius tyttöään kohteliaasti kädestä. Hän oli erinomaisen miellyttävän näköinen, mutta Anna ei heti huomannut hänen laihtumistaan. Kalpea hän ei ollut, poskilla hehkui puna, joka oli niille noussut, kun Anna tuli häntä vastaan yläkerran himmeässä hallissa, pehmeä valkea puku hiljaa kahisten, kieloja hohtavassa, runsaassa, tuuheassa tukassaan. Heidän astuessaan sisään täpötäynnä väkeä olevaan vierashuoneeseen kuului hiljainen ihailun humina huoneessa. — Kuinka kaunis pari! kuiskasi helposti haltioituva rouva Lynde Marillalle.
Sulhanen marssi sisään yksin, hyvin punaisena kasvoiltaan, ja sitten ilmestyi morsian isänsä taluttamana. Hän ei pyörtynyt eikä mikään muukaan kiusallinen seikka häirinnyt juhlamenoja. Erittäin loistava hääpäivällinen nautittiin sitten naurun ja ilon vallitessa. Useita onnistuneita tilapäärunoja luettiin. Illan varjojen pidentyessä ajoivat Fred ja Diana kuutamossa uuteen kotiinsa, ja Gilbert seurasi Annaa Vihervaaraan.
Vapaan juhlatunnelman vaikutuksesta oli entinen sydämellinen ja toverillinen suhde jonkun verran palannut heidän välilleen. Ah, kuinka hauskaa oli taas kävellä Gilbertin kanssa tuttua tietä…
Yö oli niin hiljainen, että olisi voinut kuulla ruusujen kuiskailut — sinikellojen soiton — sirkkain innokkaan sirityksen — monet hillityt sointuvat äänet, jotka sulautuivat yhteen hiljaiseksi huminaksi. Kuu oli vähitellen noussut ja koko avaruus tuntui olevan sen loiston kyllästämä.
— Emmekö käänny Rakastavaisten polulle, ennenkuin menet sisään? kysyi Gilbert, kun he astuivat siltaa pitkin Tumman, päilyvän aallokon yli, missä kuu kellui isona kultaisena kukkana.
Anna suostui mielellään Gilbertin ehdotukseen. Rakastavaisten polku oli sinä iltana todellinen satumaailmaan johtava tie, houkutteleva ja salaperäinen, lumoava ja tenhoisa kuutamon välkkyvässä valovuossa. Oli ollut aika, jolloin tällainen kävely Gilbertin kanssa Rakastavaisten polulla olisi ollut aivan liian vaarallinen. Mutta Royn ja Helenan avulla oli tuo vaara nyt torjuttu. Anna huomasi pakinoidessaan Gilbertin kanssa ajattelevansa Helenaa verrattain usein. Hän oli tavannut Helenan useita kertoja ennen lähtöään Kingsportista ja koettanut olla hänelle erikoisen ystävällinen. Helena oli myöskin ollut Annalle hyvin rakastettava. He olivat todellakin mitä sydämellisimmin lähestyneet toisiaan. Mutta miten olikaan, heidän tuttavuutensa ei ollut koskaan muuttunut ystävyydeksi. Helena ei liene ollut sukulaissielu.
— Oletko Avonleassa koko kesän? kysyi Gilbert.
— En. Ensi viikolla matkustan itäänpäin Valley Roadiin. Esther Hawthorne on pyytänyt minut sijaisekseen heinä- ja elokuuksi. Koulussa on kesäkurssit, eikä Esther tunne olevansa oikein terve. Minä menen siksi hoitamaan hänen tointaan. Minulla ei ole oikeastaan mitään sitä vastaan. Voitko uskoa — olen alkanut nykyään tuntea olevani vähän vieras Avonleassa. Se on surullista — mutta niin on. Tuntuu omituiselta nähdä lapsijoukkoa, joka on varttunut pitkiksi pojiksi ja tytöiksi — niin, melkein jo nuoriksi miehiksi ja naisiksi — vain kahtena viimeisenä vuonna. Puolet minun oppilaistani on täysikasvuisia. Minä tunnen olevani itse kauhean vanha, kun näen heidän olevan sillä asteella johon kuuluvaksi muuten ajattelen sinua ja itseäni ja kaikkia meidän yhdenikäisiä tovereitamme.
Anna nauroi ja huokasi. Hän tunsi olevansa hyvin vanha ja vakiintunut ja järkevä, mikä parhaiten todistaa, miten nuori hän oli. Hän ajatteli itsekseen, että hän olisi tahtonut siirtyä hyvin mielellään takaisin iloisiin nuoruudenpäiviin, jolloin elämä vielä kangasti toivon ja haaveiden ruusunpunaisessa autereessa, ollen täynnä sanoin ilmaisematonta tenhoa, joka nyt oli ainiaaksi häipynyt. Missä nyt olivat keväisen valoisat unelmat ja värikkään loistavat tuulentuvat?
— Se on jokaisen sukupolven kohtalo, eikä ainoastaan meidän, sanoi Gilbert etäiseltä ja hajamieliseltä tuntuvalla äänellä. Anna olisi tahtonut tietää, ajatteliko hän Helenaa. Kuinka yksinäiseltä ja tyhjältä nyt tuntuisikaan Avonleassa, kun Dianakin oli lähtenyt omille teilleen!