XXVIII.
KESÄKUUN ILTA.
— Millaiselta inahtaisi tuntua elää sellaisessa maailmassa, missä aina olisi kesäkuu? virkkoi Anna.
Hän tuli autereisen sinisessä hämärässä tuoksuvasta puutarhasta. Portailla istuivat Marilla ja rouva Rachel keskustellen rouva Coateksen hautajaisista, joissa he olivat aikaisemmin päivällä olleet. Dora istui heidän välissään ja pänttäsi uutterasti päähänsä läksyjään. Mutta Davy istui nurmikolla jalat ristissä ja näytti niin synkältä ja kolkolta kuin posken veitikkamainen kuoppa suinkin salli hänen näyttää.
— Sinä kyllästyisit siihen varmasti, sanoi Marilla huoaten.
— Hyvin mahdollista — mutta juuri nyt minusta tuntuu kuin tarvitsisin hirmuisen pitkän ajan kyllästymiseen, jos kaikki olisi niin ihanaa kuin tänään. Kesäkuussa kaikki riemuitsee ja kukoistaa. Mutta Davy-poju, miksi sinulla on noin happamat kasvot keskellä kukkaskuukautta?
— Kaikki on niin ikävää. Tahtoisin, että kaikki olisi lopussa, virkkoi nuori pessimisti.
— Ja sen sinä sanot kymmenvuotisena! Sepä on todellakin ikävää.
— Minä en juksaa, sanoi Davy arvokkaana. Pelkkiä vastoinkäymisiä, en jaksa enää.
— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Anna istuutuen hänen viereensä.
— Uusi opettaja, joka tuli, kun herra Holmes sairastui, on antanut minulle kymmenen laskua maanantaiksi. Saan kykkiä niiden ääressä koko huomispäivän. On väärin, että täytyy tehdä työtä lauantaina, Milty Boulter sanoi, että hän ei ainakaan sitä tee, mutta Marilla sanoo, että minun täytyy. Minä en pidä pennin vertaa neiti Carsonista.
— Sillä tavoin et saa puhua opettajastasi, Davy, sanoi täti-Lynde. — Neiti Carson on oikea kunnon tyttö. Hänessä on pontta ja tarmoa, sen voi sanoa. Ei ole hyvä astua hänen varpailleen.
— Tädin kuvaus kuuluu jotakuinkin peloittavalta, kun on puhe nuoresta tytöstä, joka on suunnilleen minun iässäni, sanoi Anna hyväntahtoisesti. — Mutta minä en ole aivan yhtä mieltä täti Lynden kanssa. Näin eilen neiti Carsonin työhuoneessa, ja hänen silmänsä osaavat kyllä myhäillä oikein herttaisen ystävällisesti. Rohkaise mieltäsi, Davy-poikani! Huomenna on taas uusi päivä, ja minä autan sinua mielelläni laskennossa. Älä nyt istu tässä turmelemassa tätä suloista hämyhetkeä kiusaamalla itseäsi osoittajilla ja nimittäjillä.
— En minä sitten viitsikään, arveli Davy kirkastuen paikalla. — Jos sinä autat minua laskuissa, niin minä ehdin mennä ongelle Miltyn kanssa. Kun vanha Atossa-täti vain ei olisi vielä haudattu, ja minä saisin mennä sinne huomenna! Minulla oli kauhea halu mennä sinne tänään, sillä Milty sanoi, että hänen äitinsä oli sanonut, että Atossa-täti varmaankin nousee arkussaan istumaan ja sanoo ilkeyksiä hautajaisvieraille. Mutta Marilla sanoi, ettei hän sitä tee.
— Atossa-parka lepäsi tosiaan hiljaa ja rauhallisesti arkussaan, sanoi rouva Lynde juhlallisesti. — En ole milloinkaan ennen nähnyt hänen kasvoissaan niin ystävällistä ilmettä. Niin, monta kyyneltä ei vuodatettu hänen tähtensä, mummo-paran. Wrightit ovat tyytyväisiä, kun ovat hänestä päässeet, enkä minä puolestani voi sanoa siitä ainoatakaan pahaa sanaa.
— Mahtaa olla kauheata erota maailmasta jättämättä jälkeensä ketään, joka suree meidän kuolemaamme, virkkoi Anna väristen.
— Kukaan muu kuin vanhemmat eivät ole milloinkaan pitäneet Atossa-raukasta, se on varma, sanoi rouva Lynde. — Ei edes hänen oma miehensä. Atossa oli hänen neljäs vaimonsa. Mies oli jo ikäänkuin tottunut menemään naimisiin. Hän eli vain pari vuotta senjälkeen kun oli mennyt Atossan kanssa naimisiin. Tohtori väitti hänen kuolleen vatsakalvontulehdukseen, mutta minä pysyn lujasti siinä, että hänet tappoi Atossan häijy kieli. Ihmisparka, hän tiesi kaikki lähimäisestään, mutta miten hänen itsensä laita oli, siitä hän ei koskaan ottanut selkoa. Niin, nyt hän on poissa ja seuraava tärkeä tapaus tässä yhteiskunnassa tulee kai olemaan Dianan häät.
— Minusta on niin hullunkurista ja hirveätä, että Diana aikoo mennä naimisiin, huokasi Anna kiertäen kädet polviensa ympäri ja etsien katseellaan Kummitusmetsän aukeamasta tulta, jolta tuikki Dianan huoneesta.
— Minä en ollenkaan voi käsittää, mitä kauheata siinä on. Eihän hänellä ole muuta kuin hyvää tiedossa, virkkoi rouva Lynde hieman terävästi. — Fred Wrightillä on muhkea kartano, ja hän on erinomaisen kunnollinen nuori mies.
— Hän ei ole ainakaan se raju, uhkarohkea, kiihkeä ja intohimoinen nuori mies, jota Diana ennen maailmassa toivoi sulhasekseen, virkkoi Anna hymyillen. — Fred on mallikelpoinen poika.
— Paras mahdollinen on kai aina tarpeeksi hyvä. Tahtoisitko sinä, että Diana ottaisi paheissa mallikelpoisen pojan? Taikka toivoisitko sinä itse sellaista?
— En mitenkään. En tahtoisi suinkaan mennä naimisiin ilkeän ihmisen kanssa, mutta minä luulisin pitäväni siitä, että mieheni voisi olla ilkeä, mutta ei tahtoisi. Fred on suorastaan toivottoman kiltti.
— Toivottavasti sinunkin järkesi joskus kasvaa, virkkoi Marilla.
Äänessä oli jonkunverran katkeruutta. Marilla suri pettyneitä toiveitaan. Hän tiesi, että Anna oli antanut epäävän vastauksen Gilbert Blythelle. Avonleassa juoruttiin paljon tästä hämmästyttävästä tosiasiasta, joka oli päässyt ihmisten tietoon, vaikka kukaan ei tiennyt oikein millä tavoin. Kenties Charlie Sloane oli arvaillut ja tehnyt johtopäätöksiä ja levittänyt tietojaan. Ehkäpä Diana myös oli uskonut salaisuutensa Fredilleen, eikä Fred ollut sitä voinut säilyttää. Se vaan oli varmaa, että asia tunnettiin, eikä rouva Blythe milloinkaan enää kysynyt Annalta, ei kahden kesken eikä muiden kuullen, oliko tämä äsken saanut tietoja Gilbertiltä, vaan pyyhkäisi hänen ohitseen jääkylmästi tervehtien. Anna, joka aina oli pitänyt Gilbertin iloisesta ja nuorekkaasta äidistä, suri sitä hiljaisuudessa.
Marilla ei sanonut mitään suoraan, mutta rouva Lynde pisteli Annaa koko lailla, kunnes hänen korviinsa tuli eräänä kauniina päivänä Moody MacPhersonin äidin välityksellä, että Annaa uskollisesti liehitteli Kingsportissa nuori mies, joka myös opiskeli korkeakoulussa ja oli sekä rikas että kaunis ja kiltti, kaikkea yhtaikaa. Siitä päivästä lähtien rouva Lynde oli vaiti, mutta toivoi kuitenkin sydämensä pohjassa, että Gilbert olisi ollut Annan valittu. Olihan rikkauskin hyvä asia, mutta niin käytännöllinen kuin rouva Lynde olikin luonteeltaan, ei hän kuitenkaan pitänyt tätä etua välttämättömänä edellytyksenä. Jos Anna todella "piti" tuosta kauniista tuntemattomasta enemmän kuin Gilbertistä, ei asiasta ollut sen enempää sanomista, mutta rouva Lyndeä vaivasi kauhea pelko, että Anna erehtyisi menemään rahojen vuoksi naimisiin. Marilla tunsi Annan liian hyvin voidakseen pelätä samaa, mutta hän tunsi myös kauan sitten luodun ja vaalitun suunnitelman särkyneen.
— Mikä on tapahtuva, se tapahtuu, virkkoi Rachel-rouva hiukan masentuneella äänellä, — ja sekin, mikä ei ole tapahtuva, tapahtuu kuitenkin välistä. Saa nähdä eikö Annan käy sillä tavoin, ellei kohtalo aivan erikoisesti sekoitu asiaan.
Ja sitten hän huokasi. Rachel-rouva tuskin uskalsi luottaa mihinkään kohtalon erikoiseen toimenpiteeseen tässä tapauksessa eikä hän omasta puolestaan uskaltanut mihinkään ryhtyä.
Anna oli mennyt Metsänymfin lähteelle ja lyyhistynyt istumaan sananjalkaviidakkoon, ison valkoisen koivun juurelle, missä hän niin usein ennen kesäisin oli istunut Gilbertin kanssa. Gilbert oli korkeakoulun päätyttyä jälleen ottanut toimen sanomalehden toimituksessa, ja Avonleassa tuntui tyhjältä ja oudolta ilman häntä. Hän ei kirjoittanut, ja Anna kaipasi kirjeitä, joita hän ei koskaan saanut. Roy kirjoitti sensijaan pari kertaa viikossa, hänen kirjeensä olivat pieniä taideteoksia, jotka olisivat sopineet erinomaisesti muistelmakirjallisuuteen tahi biografiseen teokseen. Anna tunsi lukiessaan hänen kirjeitään ihailevansa häntä enemmän kuin koskaan, mutta niiden näkeminen ei milloinkaan saanut Annan sydäntä kiivaammin sykähtämään, mikä sen sijaan oli sattunut eräänä päivänä, kun postinhoitajan rouva antoi hänelle kirjekuoren, johon osoite oli kirjoitettu Gilbertin mustalla musteella ja pystykirjoituksella. Anna oli rientänyt kotiin ja syöksynyt päätyhuoneeseensa ja kiihkeästi repinyt sen auki, mutta löysi siitä vain koneellakirjoitetun pakinan erinäisistä korkeakoulua koskevista seikoista, joista hän tunsi olevansa rajattoman kaukana. Anna heitti syyttömän paperin huoneen toiseen päähän ja istuutui kirjoittamaan erikoisen rakastettavaa kirjettä Roylle.
Dianan häiden tuli olla muutaman päivän perästä. Mäntymäen harjulla olevassa harmaassa talossa antoi oluenpano, leipominen, paistaminen ja keittäminen työtä enemmän kuin tarpeeksi, sillä häiden tuli olla entisaikojen malliin suuret ja komeat. Annan piti tietysti olla morsiustyttönä, minkä tytöt olivat sopineet jo kaksitoistavuotiaina, ja Gilbertin piti ottaa lomaa työstään Kingsportissa ollakseen sulhaspoikana läsnä. Anna seurasi moninaisia valmistuksia iloista mielenliikutusta tuntien, mutta voimakas alakuloisuuden tunne valtasi hänet usein huomaamatta ja turmeli hetken tunnelman. Hänhän oli tavallaan menettävä entisen lapsuudenystävänsä; Dianan uusi koti tuli olemaan parin kilometrin päässä Vihervaarasta, eikä jokapäiväisestä, tuttavallisesta seurustelusta tulisi enää mitään. Anna katseli Dianan ikkunasta välkkyvää valoa ja ajatteli, miten se monena vuonna oli tuikkinut hänelle ja vilkuttanut tervehdyksiään. Muutaman päivän kuluttua ei se enää loistaisi kesäillan hämärään. Pari suurta, polttavan kuumaa kyyneltä nousi hänen silmiinsä.
— Ah, ajatteli hän, kuinka katkeraa on kasvaa — ja mennä naimisiin — ja muuttua!