XXVII.
MOLEMMINPUOLISTA LUOTTAMUSTA.
Maaliskuu ei ollutkaan tänä talvena loppumaton ja petollinen siirtymäkausi, jolloin pakkanen värjyy ilmassa ja nurkkia pyyhkäisevät kylmät vihurit. Taivas olikin keväisen valoisa ja auringon lämmittämät päivät vaipuivat kylmään, vaaleanpunertavaan hämärään, ennenkuin kuu isona ja kirkkaana nousi taivaalle. Merituuli asettui levolle, mutta tuntui siltä kuin olisi vielä voinut kuulla talven viimeisten jäälohkareiden murskautuvan.
Korkeakoululaisilla oli edessään huhtikuun kokeet, jotka loivat varjojaan Karolinan majaan ja sen asukkaihin. Tytöt pänttäsivät kirjoja päähänsä, minkä jaksoivat. Philkin askarteli paksujen nidosten ja hakemistojen ääressä osoittaen intoa, joka tuotti hänen leimahtavalle tarmolleen kunniaa.
— Minun aikomukseni on saada matematiikan stipendi, vakuutti hän eräänä päivänä. — Helposti lähtisi myös kreikankielen stipendi, mutta minä näytän mieluummin mihin pystyn matematiikassa. Silloin Jonas huomaa, miten paljon älyä minussa oikeastaan on.
— Jonas pitää sinusta enemmän siksi, että sinulla on suuret ruskeat silmät ja veitikkamainen hymy kuin kaikkien niiden monimutkaisten aivolokeroiden vuoksi, joita sinulla saattaa olla kiharoittesi alla, virkkoi Anna.
— Kun minä olin nuori tyttö, ei pidetty sopivana, että hyvinkasvatetulla naisella on vihiäkään matematiikasta, sanoi Jamesina-täti. — Mutta ajat muuttuvat, ja me ajan mukana. En osaa sanoa parempaanko päin. Osaatko keittää ruokaa, Phil?
— En, hyvä täti. Kerran olen sekoittanut kakkutaikinan — mutta se ei noussut ollenkaan, ja siitä tuli pannukakku. Kyllä kai täti tietää, millaista tarkoitan — moni muu on leiponut samanlaisia. Mutta sano, pikku herttainen muori-kulta, etkö usko, että minä samalla kirkkaasti säteilevällä älylläni, jonka avulla saavutan matematiikan stipendin, myös voin päästä selville herkkujen salaisuuksista, jos minä nyt jonkun ajan kuluttua vakavasti päätän ruveta oppimaan ruuan valmistusta?
— Jumala tietää — emmehän me voi heittäytyä toivottomuuteen, arveli Jamesina-täti varovaisesti. — Minulla ei ole erikoisen hyvä käsitys nykyajan naisen kasvatuksesta. Minun tyttäreni on suorittanut kandidaattitutkinnon. Hän osaa myös valmistaa ruokaa. Mutta sen minä opetin hänelle ennenkuin hän sai ryhtyä kuiviin tieteisiin yliopistossa.
Maaliskuun puolivälissä saapui kirje vanhemmalta neiti Spoffordilta, missä tämä ilmoitti, että hän veljentyttärensä kanssa oli päättänyt viipyä Euroopassa vielä vuoden. "Käy siis päinsä jäädä Karoliinan majaan vielä vuodeksi", sanottiin kirjeessä. "Maria ja minä aiomme nyt ryhtyä Egyptiin. Tahtoisin ainakin nähdä sfinksin ennenkuin kuolen."
— On aika hullunkurista ajatella heitä "ryhtymässä Egyptiin", nauroi Stella. — He aikovat varmasti istua sfinksin edessä omilla telttatuoleillaan ja kutoa sukkaa katsellessaan sitä.
— Minä olen hyvin iloinen, kun me saamme jäädä Majaan vielä vuodeksi, virkkoi Stella. Minulla on ollut oikein pelko ja vavistus siitä, että he tulevat pian takaisin. Silloin meidän herttainen pikku kotimme hajaantuisi kaikkiin ilmansuuntiin — ja meidät, linnunpoikaparat, heitettäisiin höyhenettöminä pesästä jälleen täysihoitolarouvien armottomaan ilmapiiriin.
— Nyt minä lähden ulos vetämään nenääni raitista puiston ilmaa, virkkoi Phil heittäen logaritmitaulun menemään. — Uskon olevani vielä kahdeksankymmenvuotisena iloinen siitä, että menin kävelemään puistoon juuri tänä iltana.
— Sinä puhut arvoituksin, sanoi Anna.
— Tule mukaan, kenties saat kuulla jotain, kullanmuru.
Maaliskuun illan tenhoava ja salaperäinen tunnelma valtasi heidät kohta. Ilta oli lauha ja hiljainen, äänettömyyteen vaipunut — äänettömyyteen, josta kuitenkin soi joukko vienoja, hopeankirkkaita ääniä, mutta ne saattoi kuulla vain se, joka kuunteli sielullaan. Tytöt kulkivat honkain reunustamaa puistokäytävää pitkin, joka näytti suoraan johtavan komeaan, tulipunaiseen talviseen auringonlaskuun.
— Menisin kotiin kirjoittamaan runon heti paikalla, jos vain tietäisin, miten se tehdään, sanoi Phil pysähtyen erääseen tienristeykseen, missä ruusuinen hohde peitti honkien tummanvihreät latvat. — Kaikki on täällä niin ihmeellistä — suuri valkea hiljaisuus ja tummat puut, jotka näyttävät kätkevän syviä ajatuksia.
— Metsä oli Jumalan ensimmäinen temppeli, virkkoi Anna hiljaa. — Ei voi muuta kuin olla hartautta ja kunnioitusta täynnä tällaisella paikalla. Kun kuljen honkien alla, tunnen aina olevani Häntä lähempänä.
— Anna, minä olen onnellisin olento auringon alla, pääsi äkkiä
Philin huulilta.
— Vai on pastori vihdoinkin puhunut? kysyi Anna tyynesti.
— On, kuulepas! Ja minä aivastin kolme kertaa hänen puheensa aikana. Eikö se ollut kamalaa? Mutta minä vastasin 'tahdon' melkein jo ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa — minä pelkäsin niin, että hän katuisi ja jättäisi kesken. Olen suunnattoman iloinen. Minun oli niin vaikea uskoa vakavasti, että Jonas oli tosiaan kiintynyt niin tyhjään ja turhamaiseen ihmiseen kuin minä olen.
— Phil, älä koeta uskotella itsellesi ja muille, että sinä olet tyhjä, virkkoi Anna vakavasti. — Jonkun verran kevytmielisen pintasi alla asustaa lämmin, kiltti, uskollinen ja aito naisellinen sielu. Miksi tahdot itsepintaisesti kätkeä sen?
— Minä en voi sille mitään, Anna. Sinä olet oikeassa — sisin olemukseni ei ole kevytmielinen. Mutta sieluani peittää aivankuin turhamaisuuden ja pintapuolisuuden verho, enkä minä voi repiä sitä pois. Kun tietäisin keinon, miten sen voisi nylkeä… Mutta Jonas tuntee minun oikean minäni ja pitää minusta sellaisena kuin olen verhoineni ja kaikkineni. Ja minä pidän hänestä. En ole koskaan elämässäni ollut niin hämmästynyt kuin huomatessani, että niin tosiaan on laita. En ollut milloinkaan ajatellut mahdolliseksi rakastumista rumaan mieheen. Kuule, minä olen nyt vihdoin tehnyt päätöksen ja antanut palttua kaikille keikareille! Ja valittuni nimi on Jonas. Mutta minä aion kutsua häntä Joeksi. Se on niin sievä nimi ja niin helppo sanoa. Alonzoa en olisi koskaan voinut lyhentää.
— No, miten nyt käy Alecin ja Alonzon?
— Heille minä sanoin jo jouluna, ettei meidän välillämme voi koskaan olla mitään. On omituista ajatella, että minä tosiaankin yhteen aikaan vakavasti uskoin toisin. Se koski heihin niin kipeästi, että minä itkin tyynyni aivan märäksi heidän tähtensä. Mutta minä tiesin, että koko avarassa maailmassa oli vain yksi ainoa mies, jonka kanssa voin koskaan mennä naimisiin. Nyt minä olet tehnyt päätökseni eikä se ollut hitustakaan vaikea. On ihana tunne olla niin varma asiastaan ja tietää luottavansa vain omaan mielipiteeseensä eikä kenenkään muun.
— Ja sinä uskot pysyväsi tässä päätöksessä?
— Luuletko todella, että minä vielä katuisin, kun minun nyt on näin hyvä? Minäpä kerron sinulle, minkä pienen opetuksen Joe antoi minulle. Hän sanoo, että minun pitäisi epäröidessäni ja ollessani kahden vaiheilla toimia niinkuin kahdeksankymmenvuotiaana toivoisin siinä asiassa tehneeni. Joe kuuluu muuten niihin, joilla on jotensakin luja tahto ja päättäväisyyttä, eikä olisi oikein hauskaa, jos samaan taloon joutuisi kaksi hyvin lujaa tahtoa. Silloin on parempi, että hän saa päättää minun puolestani.
— Mitä sinun vanhempasi tulevat sanomaan?
— Isä ei tule sanomaan mitään erikoisesti. Hän hyväksyy kaiken, mitä teen. Mutta äiti kyllä antaa kuulla yhtä ja toista, hän tulee sanomaan erinäisiä totuuksia. Hänellä on hyvin terävä kieli, kun hän kääntää sen puolen näkyviin. Mutta hänen on kaiketi tyydyttävä vähitellen tosiasiaan.
— Sinun on pakko kieltäytyä monesta seikasta, johon tähän asti olet tottunut, Phil, kun menet naimisiin pastori Blaken kanssa.
— Mutta minähän omistan hänet. En tule kaipaamaan muuta. Me menemme naimisiin kesäkuusta vuoden perästä. Joe tulee teologiankandidaatiksi nyt keväällä, kuten tiedät, ja hänet vihitään heti papiksi. Sitten hän ottaa hoitaakseen liitynnäisseurakunnan köyhäin kaupunginosassa. Siellä käyn kodeissa hänen kanssaan — kuuletko? Mutta minä seinään häntä sinne ja vaikka Grönlannin jäävuorille, jos tarvitaan.
— Siinä on tyttö, jolle ei köyhä koskaan saattanut tulla kysymykseenkään, virkkoi Anna nuorelle, tiepuolessa olevalle petäjälle.
— Älä nyt pilkkaa minua nuoruuteni tyhmyyksistä. Minä kannan köyhyyteni yhtä helposti ja kevyesti kuin tähän saakka rikkauteni. Saat nähdä, että minä kyllä opin keittämään hyvää kotiruokaa ja korjaamaan kuntoon vanhat hameeni. Nyt, kun meillä on ollut oma talous Majassa, olen oppinut ostamaan ruokaa, ja minä ymmärrän aika hyvin tavarain laadun. Kokonaisen kesän olen opettanut yhtä luokkaa pyhäkoulussa. Jamesina-täti väittää, että minä turmelen Jonaksen virkauran, jos menen naimisiin hänen kanssaan. Sitä en suinkaan aio tehdä. Kun on täynnä vilpitöntä hyvää tahtoa, täytyy kai saada jotain aikaan. Bolingbrokessa on mies, joka ei osaa puhua oikein selvästi, mutta hän esiintyy usein todistajana hartaushetkissä, ja kerran minä kuulin hänen sanovan: rattaat ystävät, pantaa se mieliitte, että me emme voi taitti olla tirttaasti paistavia sähtölamppuja, vaan muutamat saavat tyytyä olemaan talitynttilöitä. Minusta tulee Joen pikku talikynttilä.
— Rakas Phil, minä pidän sinusta niin paljon, etten voi tässä laatia pientä onnittelupuhetta, niinkuin pitäisi. Mutta iloitsen koko sydämestäni, kun olet onnellinen.
— Minä tiedän sen. Näen sen sinun suurista harmaista silmistäsi, Anna. Jonakuna päivänä jonkun ajan kuluttua katson samalla tavalla sinua. Sillä sinä menet kai naimisiin Royn kanssa, vai miten, Anna?
— Rakas lapsi, en voi antaa hänelle rukkasia enkä vastata myöntävästi ennenkuin hän on kosinut.
— Tietäähän koko korkeakoulu, kuinka ihastunut hän on sinuun, sanoi Phil avomielisesti. — Ja sinä pidät varmaankin hänestä myöskin, etkö pidäkin, Anna?
— Kyllä kai, vastasi Anna vähän haluttomasti.
Hänestä tuntui kuin olisi pitänyt punastua tällaisen tunnustuksen johdosta, mutta puna ei noussut hänen poskilleen. Mutta ottipa kuka tahansa hänen kuullen puheeksi Gilbert Blythen tahi Helena Stuartin, hän tuli heti hehkuvan punaiseksi. Ja kuitenkin olivat Gilbert Blythe ja Helena Stuart hänelle tyhjää — ehdottomasti tyhjää. Anna oli turhaan miettinyt syytä, miksi hän punastui tahi oli punastumatta. Mitä Royhin tuli, oli Anna tietysti rakastunut häneen — hyvin rakastunut… Kuinka hän voisi muuta olla? Eikö Roy ollut hänen unelmiensa ihanne? Kuka voisi vastustaa hänen tummia, ihmeellisiä silmiään? Ja ääntä, joka soi kuin taikakellojen soitto ja houkutteli Annaa yhä kauemmas todellisuudesta. Kuinka muut kadehtivatkaan häntä! Ja miten viehättävän sonetin Roy oli hänelle lähettänyt orvokkikotelon mukana hänen syntymäpäivikseen! Anna osasi ulkoa sen alusta loppuun. Oi, kuinka hienosti se oli kirjoitettu! Kenties se ei ollut aivan Shakespearen tahi Keatsin sonettien tasolla — niin syvästi kuin Anna muuten olikin rakastunut, ei hän kuitenkaan ollut siinä määrin rakkauden sokaisema. Mutta aivan varmasti olisi monikin isoimmista aikakauslehdistä ottanut sen ilomielin… Ja se oli hänelle omistettu — ei Lauralle eikä Beatricelle eikä Ateenan Neitoselle, vaan hänelle, Anna Shirleylle. Olihan toki korkean ja hienostuneen nautinnon huippu saada kuulla sointuvin runomitoin — ja sonettiin puettuna, joka on hyvin vaikea runomuoto, että silmät muistuttavat säteilevää aamutähteä, että poski on saanut purppuransa ruusunpunaiselta Auroralta ja että huulet ovat viehättävämmät kuin paratiisin riemut… Gilbert ei olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan lauluin ylistää hänen hienosti piirtyviä kulmiaan…
Mutta Gilbert ymmärsi huumoria. Anna oli kerran kertonut Roylle pienen hauskan jutun — eikä tämä ollut ymmärtänyt pilaa! Hänen mieleensä muistui, miten Gilbert ja hän yhdessä olivat makeasti nauraneet samalle jutulle, ja hän ajatteli jonkinlainen ahdistava levottomuus povessaan, millaista olisi elää pitkän elämän aika miehen rinnalla, joka ei ymmärrä huumoria. Mutta kuinka saattoikaan odottaa, että sankari, jolla on polttava katse ja surumieliset varjot ohimoilla, huomaisi elämässä huumoria? Sehän on sula mahdottomuus.