XXVI.
UUSI HENKILÖ.
Karoliinan majan tytöt pukeutuivat paraikaa illanviettoon, jonka korkeakoulun juniorit antoivat senioreille eräänä helmikuun iltana ja jossa myös tanssittaisiin. Anna tarkasti itseään tyttömäisen tyytyväisenä sinisen huoneen peilin edessä. Hänellä oli yllään erittäin kaunis puku. Aluksi se oli ollut aikalailla yksinkertainen, kermankeltaisesta silkistä tehty pikku kotelo, päällyshame shiffonista. Mutta Phil oli pyytänyt saada ottaa sen mukaansa joululomaksi ja kirjaillut mitä sievimpiä ruusunnuppuja yli koko ohuen valkean kankaan. Philin sormet olivat taitavat ja nopeat ja tuloksena oli puku, jota jokainen tyttö Redmondissa kadehti. Allie Boonekin, joka sai pukunsa Pariisista, loi aina kaihoisia katseita ruusunnuppuhameeseen, kun Anna purjehti sen ilmavien verhojen ympäröimänä korkeakoulun isoa porraskäytävää.
Anna koetti, miltä valkea kämmekkä näyttäisi hänen hiuksissaan. Roy Gardner oh lähettänyt hänelle valkeita kämmeköitä illanviettoa varten, ja Anna tiesi, ettei kenelläkään Redmondin tytöllä tulisi olemaan niitä illalla. Phil tuli huoneeseen ja asettui heti ihailemaan.
— Minun täytyy sanoa, Anna, että sinä tänä iltana olet oikein eduksesi. Yhdeksänä iltana kymmenestä minä helposti himmennän sinut loistollani. Mutta kymmenentenä sinä puhkeat kukkaan loistokasvina, joka täydellisesti saattaa minut varjoon. Millä sinä oikein saat sen aikaan?
— Puku sen tekee, rakas lapsi. Ei lainattuja höyheniä, vaan rehellisesti maksettuja. Mutta kuitenkin höyheniä.
— Eipäs olekaan. Toissa iltana, kun tuolla tavoin puhkesit kukkaan, oli sinulla vanha vaaleansininen villapuserosi, jonka rouva Lynde on sinulle ommellut. Ellei jo se olisi vienyt Roylta sekä pään että sydämen, menettäisi hän ne varmasti tänä iltana. Mutta minusta kämmekät eivät sovellu sinulle, Anna. Ei, se ei ollenkaan johdu kateudesta… Mutta kämmekät sointuvat huonosti yhteen sinun oman olemuksesi kanssa. Ne ovat liian eksoottisia — liian troopillisia — liian ärsyttäviä. Älä ainakaan pane niitä tukkaasi, teepä muuten mitä tahansa.
— En panekaan. Myönnän, etten ole itsekään niin kovin ihastunut kämmekköihin. Minusta ne eivät ole samaa maata kuin minä. Roy ei lähetäkään minulle usein niitä — hän tietää, että minä pidän eniten kukista, joiden kanssa viihtyy kuin rakkaiden ystävien kanssa, enkä sellaisista, jotka alentuvat tulemaan lyhyelle käynnille kuumasta kasvihuoneestaan ja sitten hyvinkin pian osoittavat, ettei ilmanmuutos heitä miellytä.
— Jonas on lähettänyt minulle muutamia ruusunnuppuja täksi illaksi — mutta ikävä kyllä hän ei tule itse mukaan. Hänen piti lähteä kiertoretkelle köyhiin koteihin kauas laitakaupungille. En usko, että häntä haluttaisi tullakaan. Anna, minä pelkään kauheasti, ettei Jonas loppujen lopuksi sittenkään välitä minusta. Ja minä vaivaan nykyään juuri päätäni ratkaistakseni, päästänkö itseni riutumaan ja kuolemaan vai karaisenko itseni ja suoritan tutkintoni ja elän yhä edelleen järkevänä ja hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä.
— Phil, sinun luonteesi mukaista ei ole ensinkään elää järkevänä ja hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä. Siis sinun on paras riutua ja kuolla, virkkoi Anna.
— Voi, kuinka sinä osaat olla sydämetön!
— Ja kuinka sinä voit olla hirmuisen typerä! Kyllä sinä varsin hyvin tiedät, että Jonas pitää sinusta!
— No, mutta miksi hän ei sitten voi sanoa suoraan, että hän pitää? Enkä minä voi saada häntä siihen. Hän näyttää kyllä siltä minustakin. Mutta niin kauan kuin hän vain katselee minua hellästi eikä avaa suutaan, on minun vaikea istuutua päärmäämään keittiöpyyhinliinoja ja merkkaamaan lautasliinoja. En voi vakavasti ryhtyä kapiooni ennenkuin olen oikein kihloissa. Sillä vain panisi kohtalon koetukselle.
— Minä sanon sinulle erään asian. Sinun Jonaksesi ei uskalla kosia sinua, Phil. Hän on köyhä eikä voi tarjota sinulle sellaista kotia, johon sinä olet tähän saakka tottunut. Sinä ymmärrät kyllä, että se on ainoa syy, miksi hän ei ole kosinut aikoja sitten.
— Niin taitaa olla, virkkoi Phil olematta vielä täysin vakuutettu. — Mutta — hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä — ellei hän kosi minua, niin minä kosin häntä. Lopputulos on kai hyvä joka tapauksessa. Ei kannata olla huolissaan edeltäkäsin. Asiasta toiseen — Gilbert Blythe on usein kävelemässä Helena Stuartin kanssa. Tiedätkö sen?
Anna koetti kiinnittää hienoa kulta vitjaa kaulalleen. Hänestä lukko tuli äkkiä tavattoman konstikkaaksi. Siinä mahtoi olla jotain hullusti — vai vaivasiko hänen sormiaan jokin?
— En, sanoi hän välinpitämättömästi. — Kuka on Helena Stuart?
— Ronald Stuartin sisar. Hän on Kingsportissa tämän talven soitto-opintoja harjoittamassa. Minä en ole häntä nähnyt, mutta väitetään, että hän on hyvin kaunis ja että Gilbert on häneen oikein ihastunut. Voi, kuinka minua harmitti, kun annoit Gilbertille rukkaset! Mutta oli kai edeltäpäin määrätty, että sinun tulee saada Roy Gardner. Ymmärrän sen nyt. Teit kyllä aivan oikein.
Anna ei punastunut, mikä muulloin tapahtui usein, kun hänen tyttöystävänsä tekivät hänelle kiusaa Roy Gardnerista. Hän tunsi äkkiä olevansa jäähtynyt ja haluton. Philin puhe tuntui hänestä joutavanpäiväiseltä ja typerältä — mieluummin hän olisi jättänyt koko illanvieton sikseen. Hän läimähytti viatonta Noitaa korville.
— Älä siinä tuhraa tyynyä karvaiseksi, kissaheittiö! Ulos paikalla ja pysy siellä, missä tiedät saavasi olla.
Anna otti orkideansa ja lähti portaita alas arkihuoneeseen, missä Jamesina-täti istui kunniapaikalla lämpiämään ripustettujen iltakappojen edessä. Roy Gardner odotti Annaa ja käytti odotusajan Saara-kissan härnäämiseen. Saara-kissa ei suosinut Royta. Se käänsi hänelle aina selkänsä. Mutta kaikki muut Karoliinan majassa olivat hyvin suopeita häntä kohtaan. Jamesina-täti, jonka Gardnerin kohtelias ja kunnioittava käytös ja miellyttävä, vastustamaton äänensointu olivat lumonneet, julisti ettei hän ole milloinkaan nähnyt niin erinomaista miestä ja että Annalla oli täysi syy tuntea itsensä hyvin onnelliseksi. Tällaiset lausunnot ärsyttivät Annaa ja herättivät hänessä vastustushalua. Ensimmäinen tuttavuus Royn kanssa ja se seikka, että Roy oli peittelemättömästi osoittanut ihailuaan, olivat tosin omiaan viehättämään nuorta neitosta, jonka olemukseen oli aina kuulunut suuri taipumus romanttisuuteen, mutta hän toivoi kuitenkin, etteivät Jamesina-täti ja tytöt olisi niin varmoja asiasta.
Auttaessaan päällystakkia Annan ylle kuiskasi Roy hänelle tilaisuuteen soveltuvan kohteliaisuuden, jonka hän oli ottanut heille kummallekin tutusta runosta, mutta se ei herättänyt Annassa yhtä suurta ihastusta kuin tavallisesti, ja Royn mielestä Anna oli verrattain harvapuheinen heidän lyhyellä matkallaan korkeakoulun juhlahuoneistoon. Anna näytti Roysta hieman kalpealta tullessaan naisten pukuhuoneesta, eikä hän erehtynytkään, mutta kun Anna oli astunut juhlasaliin, palasi puna äkkiä hänen poskilleen ja hän muuttui jälleen säteilevän iloiseksi. Hän kääntyi Royn puoleen välkehtivä ilme kasvoissaan, ja Roy hymyili hänelle ja katsoi häntä syvillä mustilla "samettisilmillään", joiksi Philin oli tapana niitä nimittää. Todellisuudessa Anna ei huomannut Royta. Kuuma laine tulvi hänen rintaansa, ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan. Salin toisessa päässä, ison palmuryhmän suojassa seisoi Gilbert puhuen nuoren tytön kanssa, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Helena Stuart.
Tyttö oli harvinaisen kaunis, kookas ja komea, ryhti itsetietoinen. Hänellä oli suuret tummansiniset silmät, tasainen, kirkas iho ja pronssinkuulteinen hohde sileässä tukassaan. Hän muistutti jotain pohjoismaisen aatelisnaisen muotokuvaa viisitoista- tahi kuusitoistasataluvulta.
— Hänellä on sellainen ulkomuoto, jota minä aina olen kovasti toivonut itselleni, ajatteli Anna masentuneena. — Iho ruusua ja liljaa — haaveelliset siniset silmät — metallinhohteiset hiukset — hänellä on kaikki… Ihmeellistä, ettei hänen nimensä ole samalla Cordelia Fitzgerald. Eiköhän hänellä kuitenkin ole vähän kömpelö vartalo, ja ainakin on varmaa, että minulla on parempi nenä kuin hänellä.
Anna tunsi voimansa jonkun verran elpyvän, kun hän oli tehnyt tämän havainnon.