XXV.
LUMOTTU PRINSSI.
Olen tässä hyvin kahden vaiheilla, virkkoi Anna katsellen Majan ikkunasta puiston etäisiin petäjiin ja lehtikuusiin. — Minulla on, Jimsie-täti, varaa omistaa kokonainen iltapäivä suloiseen tehtävään olla kerrassaan mitään tekemättä. Vietänkö minä sen tässä kodikkaasti räiskyvän uunivalkean ääressä, missä on lautasellinen tavattoman punaisia ja herkullisia omenia, kolme liikuttavan yksimielisinä kehräävää kissaa kaksi säädyllistä posliinikoiraa vihertävine kuonoineen? Vai menenkö kävelemään puistoon, missä honkain latvat humisevat ja aallot loiskivat rantaa vasten?
— Jos minä olisin yhtä nuori kuin sinä, valitsisin puiston, vastasi Jamesina-täti kutkuttaen Josefin keltaista korvalehteä sukkapuikollaan.
— Minä luulin sinun pitävän itseäsi yhtä nuorena kuin muutkin, virkkoi Anna leikillisesti.
— Niin olenkin sielussani. Mutta jalat eivät ole yhtä nuoret kuin
teidän. Mene sinä, Anna, ulos hengittämään vähän raitista ilmaa.
Minusta sinä olet nyt viime aikoina näyttänyt vähän kalpealta.
Aurinko ja tuuli tuovat ruusuja poskille.
— Ehkäpä menen sitten hetkeksi kävelemään, virkkoi Anna haluttomasti. — En ole tänään oikein kotoisten huvitusten tuulella. Tahdon tuntea olevani yksin ja vapaa — astua reippaasti ja täyttää keuhkot. Puistossa ei ole ketään, sillä kaikki ovat katsomassa jalkapalloilua.
— Minkä tähden sinä et ole mennyt sinne.
— Kukaan ei pyytänyt — paitsi pieni äitelä Dan Ranger. Hänen kanssaan en suostu menemään minnekään, mutta jotten olisi loukannut hänen pieniä, hienon hienoja tunteitaan, sanoin, etten ole ollenkaan aikonut lähteä kilpailuihin. Ja nyt ne saavat jäädä. Jalkapalloilu ei huvita minua tänään rahtuakaan.
— Mene sinä hengittämään raitista ilmaa, kehoitti Jamesina-täti. — Mutta ota sateenvarjo mukaan, luultavasti tulee sade. Reumatismi ahdistaa jalkaparkaani.
— Vanhoilla mummoilla vain on reumatismi, pikku täti.
— Kuka hyvänsä voi saada reumatismin jalkoihinsa, Anna. Mutta ne ovat vanhoja, joilla on reumatismi sielussaan, Jumalan kiitos, en tunne mitään oireita siihen. Jos saa reumatismin sieluunsa, niin on parasta mennä puusepältä tilaamaan ruumisarkku itselleen.
Oli marraskuu — purppuranpunaisten auringonlaskujen ja matkaavien muuttolintujen kuukausi, jolloin meri kohisee surulaulujaan ja honkain latvat huokaavat kiihkeästi. Anna vaelsi edestakaisin harmaiden syyspilvien ajelehtiessa taivaalla, etäältä näki hän vilahduksen värittömänä välkkyvästä merestä. Hän tahtoi antaa raikkaan tuulen puhaltaa puhtaiksi sielun sisimmät sopukat — tuntui siltä, kuin sinne olisi kerääntynyt hämähäkinverkkoa. Annalle hyvin harvinainen tuntemus… Oli miten oli, siitä saakka kun Annan kolmas lukuvuosi korkeakoulussa oli alkanut, ei hän ollut kyennyt voittamaan raskasmielisyyttä, joka väliin valtasi hänet. Häntä eivät askarruttaneet mitkään huolet, mutta huoleton, auringonpaisteinen mieli ei palannut.
Karoliinan majassa vaihtelivat yhtä miellyttävästi kuin ennenkin määrätietoinen työ ja hyvin ansaittu lepo ja virkistys.
Ison, uunivalkean valaiseman vierashuoneen täyttivät aina perjantai-iltaisin kutsumattomat, mutta silti tervetulleet vieraat, ja ilo ja nauru kaikui huoneessa Jamesina-tädin myhäillessä kaikille. Philin kirjeistä tuttu "Jonas" kävi usein, tuli aamupäiväjunalla S:t Columbasta ja matkusti kotiin viimeisellä junalla. Hän oli voittanut kaikkien majan asukkaiden sydämet, vaikka Jamesina-täti pudisteli päätään ja ilmoitti peruuttamattoman mielipiteensä olevan, ettei nykyajan pappismiehiä voinut verrata vanhan hyvän entisajan pappeihin.
— Hän on oikea kunnon mies, kultaseni, sanoi hän Philille, mutta sananjulistajan tulee olla vakavampi ja arvokkaampi olemukseltaan.
— Eikö voi olla kristitty, vaikka nauraakin? ihmetteli Phil.
— Kyllähän tietysti tavalliset ihmiset voivat hyvin hyvästikin. Mutta minä puhuin Herran palvelijasta, virkkoi Jamesina-täti nuhtelevasti. — Ja sinun ei pidä keimailla pastori Blakelle, se nyt ei ole ollenkaan soveliasta.
— Mutta enhän minä ollenkaan keimaile hänelle, väitti Phil.
Kukaan muu ei uskonut häntä kuin Anna. Toiset uskoivat hänen harjoittavan tavallista urheiluaan ja sanoivat hänelle suoraan, etteivät hyväksyneet hänen käytöstään.
— Pastori Blake ei ole Alec- ja Alonzo-rotua, joiden kanssa rankaisematta leikittelee, huomautti Stella ankarasti. — Hän ottaa asian vallan vakavasti. Voit tehdä hänet onnettomaksi koko elämänajaksi.
— Älä, mitä sinä sanot? huudahti Phil. — Uskotko todellakin, että minä voisin? Hyvänen aika kuinka metkaa!
— Philippa Gordon! En ole luullut sinua noin tunteettomaksi. Minä puhun mahdollisuudesta, että rehellinen, kunnon mies tulee onnettomaksi koko elämänsä ajaksi, ja sinä olet ihastunut, kun sinun vallassasi on saada se aikaan.
— Nyt sinä pistät omiasi, pikku kulta. Kun harkitsematta sanoin: hyvänen aika, kuinka metkaa, niin en ollenkaan tarkoittanut, että minä tahtoisin tehdä hänet onnettomaksi, vaikka voisinkin, mikä minusta juuri oli suurenmoista.
— Minusta ei ero ole kovinkaan suuri. Enkä minä ymmärrä sinua, Phil. Sinä narraat hänet juoksemaan perästäsi, ja tiedät, ettei sinun tarkoituksesi ole ollenkaan vakava.
— Minun tarkoitukseni on saada hänet kosimaan, mikäli minä vain voin asiaan vaikuttaa, sanoi Phil tyynesti.
— Sinä olet parantumaton, virkkoi Stella toivottomasti.
Gilbert tuli joskus perjantai-iltaisin. Hän näytti aina olevan hyvällä tuulella, otti koko sielullaan osaa keskusteluun eikä jäänyt milloinkaan vastausta vaille. Hän ei etsinyt eikä välttänyt Annan seuraa. Kun olosuhteet johtivat heidät toistensa kanssa tekemiin, keskusteli Gilbert hänen kanssaan kohteliaasti ja ystävällisesti, aivan kuin Anna olisi ollut uusi tuttavuus. Entinen toverillinen suhde oli kuin poispuhallettu. Anna tunsi jonkinlaista katkeruutta tämän vuoksi, mutta koetti uskotella olevansa hyvin iloinen ja tyytyväinen, kun Gilbert niin täydellisesti oli toipunut pettymyksestä, minkä Anna oli hänelle tuottanut. Tuona huhtikuun iltana omenapuiden alla hän oli vakavasti pelännyt tuottaneensa Gilbertille sydän haavan, joka ei moneen aikaan paranisi. Nyt hän huomasi pelkonsa liialliseksi ja aiheettomaksi. Miehen mielellä on myös oma joustavuutensa. Gilbert ei näyttänyt siltä kuin häntä olisi jäytänyt salainen suru. Hän nautti elämästä ja teki tarmokkaasti ja kunnianhimoisena työtä. Hänen suuntaviivojaan ei järkyttänyt se, että nuori tyttö oli kylmä häntä kohtaan. Kun Anna sattui kuuntelemaan Gilbertin ja Philin välillä alituisesti vallitsevaa leikillistä sanasotaa, täytyi hänen epäillä, että hänen silmissään oli kummitellut, kun hän luuli nähneensä synkän epätoivon Gilbertin katseessa sanoessaan hänelle, ettei voisi milloinkaan pitää hänestä sillä tavoin kuin Gilbert toivoi.
Ei puuttunut niitä, jotka halukkaasti tavoittelivat Gilbertin jättämää vapaata paikkaa ja pyrkivät Annan palvelevaksi kavaljeeriksi. Mutta Anna piti heidät loitolla eikä rohkaissut ketään. Jos "se oikea" kerran oli ilmestyvä, saattoi hän kyllä odottaa. Hän ei kaivannut ketään virkaatekevää. Täten varoitteli ja opetti Anna omaa minäänsä kävellessään puistossa tuulisena päivänä.
Jamesina-tädin ennustama sade puhkesi, alkaen rapista ja suhista puiden latvoissa. Anna avasi sateenvarjonsa ja riensi mäkeä ylös. Juuri kun hän pääsi isolle maantielle, pyyhkäisi tuulenpuuska kiivaasti hänen sivuitseen kääntäen hänen sateenvarjonsa nurin. Anna tarttui epätoivoisena varteen ja koetti turhaan saada vastahakoista sateenvarjoa tottelemaan. Silloin kuuli hän äkkiä korvansa juuressa sanat:
— Anteeksi — rohkenenko tarjota sateenvarjoni?
Anna nosti katseensa. Siinähän seisoi ilmi-elävänä hänen edessään hänen unelmiensa sankari pitkänä, komeana ja ylhäisenä, silmät tummat, surumieliset, salaperäiset ja ääni lempeä, sointuisa ja miellyttävä. Hän ei olisi voinut olla tarkemmin Annan ihanteen kaltainen, vaikka olisi ollut tilauksesta tehty.
— Saan kiittää, sanoi Anna aivan ymmällä.
— Kenties me koetamme pyrkiä tuonne niemellä olevaan pieneen puistomajaan, ehdotti tuntematon. — Siellä voimme odottaa, kunnes puuska on mennyt ohi. Sade ei tule kestämään kovin kauan.
Sanat olivat jokapäiväiset, mutta ah, äänensävy!… Ja hymy, joka niitä seurasi. Anna tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin.
He kiiruhtivat puistomajaan ja istuutuivat hengästyneinä suojaavan katon alle. Anna piti nauraen koholla uskotonta sateenvarjoaan.
— Kun tällainen vanha koeteltu ystävä tekee tenän, niin sekä hämmästyy että suuttuu, virkkoi hän hilpeästi.
Sadepisaroita välkkyi hänen hohtavassa tukassaan, josta kiemurteli vallattomia kiharoita pitkin otsaa ja ohimoita. Poskilla oli heleä puna, isot silmät muistuttivat tähtiä. Hänen seuralaisensa katseli häntä ihaillen. Anna tunsi punastuvansa hänen katseestaan. Kuka tuo olikaan? Kas — tuossa näkyi vilahdukselta eräs korkeakoulun punavalkea merkki, joka oli nuppineulalla kiinnitetty takinkäänteeseen. Ja Anna oli uskonut tuntevansa ainakin ulkomuodolta kaikki korkeakoulun opiskelijat, vastatulleita lukuunottamatta. Tämä nuori mies, jonka käytös oli sulava ja hieno kuin maailmanmiehen, ei varmastikaan ollut mikään vastatullut.
— Me olemme opiskelutovereita, huomaan minä, virkkoi hän ja hymyili nähdessään Annan heleän punan. — Silloinhan voimme jo katsoa olevamme tuttuja. Minun nimeni on Royal Gardner. Ja te olette varmaankin sama neiti Shirley, joka luki Tennysonia eräänä iltana Kaunokirjallisen liiton kokouksessa?
— Se pitää paikkansa, mutta en tiedä ollenkaan, mihin minun tulee sijoittaa teidät, virkkoi Anna avomielisesti. — Saako kysyä, mikä teidän paikkanne on korkeakoulussa?
— Minusta tuntuu kuin minulla ei vielä olisi oikein mitään paikkaa. Pari vuotta sitten olin "tulokkaana" Redmondissa. Mutta senjälkeen olen ollut koko ajan Euroopassa. Olen nyt tullut takaisin päättämään taidehistorian ja estetiikan opintoni.
— Tämä on myöskin minun juniorivuoteni, virkkoi Anna.
— Silloinhan me olemme sekä kurssitovereita että korkeakoulutovereita. Ja minä olen täysin leppynyt niihin kahteen vuoteen, joiksi minun täytyi keskeyttää opintoni, virkkoi nuori mies erittäin merkitsevin katsein.
Sade valui yhä edelleen rankasti melkein tunnin ajan. Mutta aika kului hyvin nopeasti. Kun pilvet hajaantuivat ja kalpean marraskuunauringon säde valaisi satamaväylää ja mäntyistutuksia, lähtivät Anna ja hänen seuralaisensa kotimatkalle. Heidän tultuaan Majan veräjälle pyysi mies lupaa saada tulla käymään, mikä hänelle myönnettiin.
Anna astui sisään hehkuvin poskin ja jyskyttävin ohimoin. Noita kiipesi hänen polvilleen ja painoi hyväillen päänsä hänen olkaansa vasten, mutta sai vain kylmän vastaanoton. Annan sielu oli ääriään myöten täynnä romantiikkaa, eikä häneltä riittänyt mielenkiintoa tylppäkuonoisen kissan osalle.
Samana iltana tuotiin Majaan paketti neiti Shirleylle. Siinä oli pahvikotelossa kaksitoista ihanaa ruusua. Phil hyökkäsi kuin pieni kotkatar mukaanliitetyn käyntikortin kimppuun, joka putosi ruusuista maahan, ja luki nimen sekä runollisen omistuksen, joka oli kirjoitettu toiselle puolelle korttia.
— Royal Gardner! huudahti hän. — Mutta Anna, minä en ole tiennytkään, että sinä tunnet Royal Gardnerin!
— Minä tapasin hänet puistossa nyt iltapäivällä sateessa, selitti Anna kiireisesti. — Minun sateenvarjoni kääntyi nurin, ja hän tarjosi minulle oman sateenvarjonsa.
— Vai sillä tavalla — hm. — Phil katsoi uteliaasti Annaan. — Ja tämä tavattoman jokapäiväinen tapaus antaa aiheen lähettää tusinan pitkävartisia ruusuja ja runopukuisen omistuksen? Ja sinulle punastua mitä suloisimmin, kun äsken katselit hänen korttiaan? Anna, kasvosi ilmiantavat sinut.
— Älä puhu roskaa, Phil! Tunnetko sinä herra Gardnerin?
— Minä olen tutustunut hänen molempiin sisariinsa ja olen kuullut hänestä puhuttavan. Kaikki ihmiset tuntevat sen perheen. Gardnerit ovat hienoa ja ylhäistä sukua ja hirmuisen rikkaita. Roy on hyvin kaunis ja hänellä on erittäin hyvä pää. Pari vuotta sitten hänen äitinsä terveys oli vähän heikko, ja Gardner jätti silloin korkeakoulun lähteäkseen hänen kanssaan Eurooppaan, jotta äiti saisi hoitaa terveyttään — hänen isänsä on kuollut. Hänestä kuului tuntuneen hyvin vaikealta keskeyttää opintonsa, jotka olivat erikoisen hienosti suunnitellut. Kuulepas nyt, Anna… Tässä on varmaan jotain intressanttia pelissä. Minä melkein kadehdin sinua, mutta en niin kauheasti kuitenkaan. Katsos, hän ei ole kuitenkaan Jonas.
— Voi, mikä hupakko sinä olet, virkkoi Anna luoden Philiin armollisen silmäyksen. Mutta hän makasi kauan valveilla sinä iltana eikä hän pitänytkään unta kovin tärkeänä. Unelmat, joita hän näki valveilla, olivat vielä lumoavammat ja kiehtovammat kuin ne kirjavat kuvat, joita hänen oli tapana nähdä suljetuin silmäluomin. Oliko lumottu prinssi — se oikea — vihdoinkin tullut? Kun Anna ajatteli säteileviä tummia silmiä, jotka olivat syvästi katsoneet hänen omiin silmiinsä, oli hän hyvin taipuvainen antamaan sisimmässään myöntävän vastauksen.