XXIV.
UUSI HENKILÖ TULEE NÄYTTÄMÖLLE.
Merituvassa 20 p:nä elokuuta.
"Rakas Anna", kirjoitti Philippa — "koetan pitää silmäluomeni auki, kunnes ehdin saada kokoon sinulle kirjeen. Olen kirjoittanut sinulle kauheasti harvoin tänä kesänä, oma sydänystäväni, mutta jos se on sinulle lohdutukseksi, niin voin sanoa, että olen käyttäytynyt yhtä huonosti kaikkia muita kohtaan, joille olen kirjevelassa. Minulla on tässä kokonainen pinkka odottamassa, joten saan sonnustaa itseni ja sylkeä kouriini. Toivon, että annat anteeksi jonkun verran sekalaisen kuvakieleni.
"Olen kauhean uninen, silmät ovat mennä kiinni. Eilen illalla olin vieraisilla naapuritalossa Emily-serkun kanssa — hänellä on se pensionaatti, jossa asun. Siellä oli paljon muita vieraita, ja heti kun nuo poloiset elivät lähteneet talosta, kyni talon emäntä kolmen tyttärensä kanssa heidät aivan pataluhiksi. Tietysti he iskivät kyntensä meihin heti kun olimme päässeet eteiseen. Kun sitten palasimme kotiin, kertoi eräs täysihoitolainen, että renkipoika samassa talossa, josta juuri olimme tulleet, oli sairastunut tulirokkoon ja oli kuolemankielissä. Mainitun neidin erikoisala on tarjoilla tämänkaltaisia miellyttäviä uutisia. Minä pelkään hirveästi tulirokkoa. Jo se ajatus, että olen voinut saada tartunnan, esti minua nukkumasta. Kääntelin ja vääntelin itseäni sängyssä ja kun hetkeksi uinahdin, näin heti ilkeätä unta. Kello kolme minä heräsin kuumeisena, kaula kipeänä ja päässä jyskyttävä kipu. Tiesin, että minussa oli tulirokko, mutta varmuuden vuoksi nousin vapisevin jaloin katsomaan Emily-serkun 'Kotilääkäristä' taudin tuntomerkkejä.
"Anna, minussa oli ne kaikki. Sitten menin uudestaan nukkumaan ja kauhean tiedon uuvuttamana nukahdin ja nukuin kuin tukki seuraavaan aamuun, keskelle päivää. Olin silloin niin terve kuin pukki, joten minussa luultavasti ei voinut olla tulirokko. Jos olin saanut illalla tartunnan, niin tauti ei varmaankaan ollut voinut kehittyä niin nopeasti. Lääkärikirjasta löysin muuten hyvin tieteellisen sanan, inkubatsioperiodi. No, tuommoisia järkeviä ajatuksia voi kyllä saada päähänsä keskellä päivää, mutta yöllä kello kolme ei ole — miten sanat kuuluivatkaan — niin, ajatuksenjuoksu täysin selvä. Hihii!
"Sinä varmaankin ihmettelet, mitä minä täällä Merituvassa teen. Minusta on aina hauskaa viettää osa lomasta merenrannalla, ja isä lähettää tavallisesti minut silloin Emily-serkun 'matkailijain kesäpensionaattiin'. Pari viikkoa sitten tulin siis tänne, kuten tavallisesti, ja kuten tavallisesti oli minua asemalla vastassa, asemahuoneen edustalla, vanha kuski, setä Mark Miller, vanhoine kiesseineen ja jäykkäkoipisine hevosineen. Mark Miller on herttainen vanha ukko ja hän tarjosi minulle heti kourallisen vaaleanpunaisia piparminttumakeisia. Tuonkaltaiset karamellit tuovat aina mieleeni tukalan kirkonpenkissä-istumisen keskikesällä — luultavasti siksi, että minun isoäidilläni oli aina mukanaan niitä pussillinen. Ne tuoksuivat aina voimakkaasti, ja hän antoi niiden kiertää penkissä. Toisilla oli ajanvietoksi mukanaan piparminttumakeisia ja toisilla suuria rosmariini- ja lavendelikimppuja. En välittänyt juuri erikoisesti setä Markin karamelleista, hän kun onki niitä paljaasta taskustaan. Ne olivat jotakuinkin karvaisia ja hänen täytyi ensin noukkia pois muutamia ruosteisia nauloja ja yhtä ja toista muuta pientä, ennenkuin tarjosi niitä minulle. Minä en olisi mistään hinnasta tahtonut loukata hänen hyväntahtoisia vanhoja tunteitaan, vaan otin karamellit ja annoin niiden sitten huomaamatta pudota maantielle. Kun viimeinen oli kadonnut, huomautti Mark-setä vähän nuhdellen: 'Ei olisi pitänyt nakertaa kaikkia karamelleja yhtaikaa Phil-neiti. Nytpä tulee pikku vatsa kipeäksi!'
"Emily-serkulla on minua lukuunottamatta viisi täysi-hoitolaista — neljä vanhempaa tahi puolivanhaa naista ja yksi nuori herra. Ruokapöydässä istuu minun oikealla puolellani eräs rouva Smith. Hän kuuluu siihen lajiin ihmisiä, joille tuottaa tavatonta huvia syventyä ajattelemaan kaikenlaisia tauteja ja vammoja ja niiden inhoittavia yksityiskohtia. Hän peloitti meitä tietysti tulirokolla. Kun vaan ohimennenkin mainitsee jonkin taudin, niin hän pudistaa päätään ja sanoo: Voi, se on minulle hyvin tuttu — ja siitä aineesta saa sitten kuulla enemmän kuin tarpeeksi. Jonas kertoi, että hän kerran tuli puhuneeksi moottorin pysähtymisestä rouva Smithin seurassa, ja tämä tarttui heti sanaan ja mainitsi, että se tavallisesti on hyvin itsepäinen tauti. Hän oli itse potenut sitä kymmenisen vuotta, mutta vihdoin hän sattui tapaamaan erään matkustavan lääkärin, joka paransi sen.
"Kuka Jonas on? Odota kärsivällisesti, Anna Shirley. Kun oikea hetki tulee, saat kyllä kuulla puhuttavan Jonaksesta. Mutta minulla ei ole vähääkään halua sekoittaa häntä näiden naisten kanssa yhteen.
"Vasemmalla puolella minua istuu pöydässä rouva Phinney. Hän puhuu aina ruikuttavalla ja itkuisella äänellä — oikein pelkää hänen yhtäkkiä alkavan ulista. En tiedä mitä hän suree, mutta hän näyttää pitävän maailmaa surunlaaksona, ja nauru on hänestä mitä tuomittavin kevytmielisyyden ilmaus. Hänen mielestään minä olen ihan hullu, kuten Jamesina-tädinkin mielestä, mutta Jamesina-täti pitää minusta kuitenkin hiukan, ja siinä on hirvittävän suuri ero. Neiti Maria Grimsby istuu vinosti vastapäätä. Samana päivänä, jona saavuin, huomautti neiti Maria, että näytti vähän sateiselta — ja sitten hän nauroi. Kun sanoin, että tie asemalta oli erittäin kaunis, niin hän hihitti sillekin. Sanoin, että nyt näkee vielä muutamia sääskiä — neiti Maria purskahti taas mitä vilkkaimpaan nauruun. Sanoin, että Meritupa on kaunis, kuten aina — taaskin hän hihitti. Jos minä sanoisin Maria-neidille: Minun isäni on hirttänyt itsensä ja äitini on ottanut myrkkyä, minun veljeni on joutunut elinkautiseen kuritushuoneeseen, ja minä tunnen saavani jäykkäkouristuksen neljännestunnin kuluttua — niin Maria-neiti nauraisi täyttä kurkkua. Hän ei voi sille mitään — hän on syntynyt sellaiseksi, ja se on hyvin omituista ja surullista.
"Viides vanha nainen on rouva Grant. Se on herttainen muija, mutta hän ei sano koskaan pahaa sanaa kenestäkään eikä tiedä mitään skandaaleja, joten keskustelu hänen kanssaan on kauhean epäintresanttia.
"Mutta nyt pääsemme Jonakseen.
"Samana päivänä, jona tulin, näin pöydässä vastapäätä itseäni nuoren miehen, joka tarkasteli minua niin hyväntahtoisesti kuin olisi tuntenut minut kehdosta asti. Minä tiesin — sen oli Mark-setä kertonut minulle maantiellä —, että hänen nimensä oli Jonas Blake, että hän oli teologian ylioppilas S:t Columbasta ja että hänen tehtäviinsä kuului sielunhoito Merituvassa ja sen ympäristöllä kesän aikana.
"Hän on oikea rumuus — hän on suorastaan rumin nuori mies, mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Hän on iso ja vankka, mutta kuitenkin hoikka, ja hänellä on uskomattoman pitkät jalat. Tukka on harmaankeltainen ja siirollaan, silmät harmaat — hyvä harmaa väri — suu on iso, ja korvat — niin, niistä on paras olla puhumatta.
"Hänellä on miellyttävä ääni — kun sulkee silmänsä, on mies vallan hurmaava — ja hänellä on varmaankin kaunis sielu ja enkelimäisen hyvä luonne.
"Meistä tuli heti hyvät ystävät. Hän on tietysti opiskellut Redmondissa, joten päästiin heti yhteiselle pohjalle. Me kalastamme ja soutelemme yhdessä ja teemme ihania kävelyretkiä kuutamossa meren rannalla. Hän ei ole niin ruma kuutamossa — ja hyvä Jumala, kuinka kuituinen hän on! Hänestä oikein säteilee kiltteyttä ja hauskuutta. Puolivanhat hupakot — paitsi rouva Grant — eivät hyväksy Jonasta, siksi että hän osaa nauraa ja laskea leikkiä ja ilmeisesti mieluummin kävelee minun ajattelemattoman ja turhamaisen vähäpätöisyyteni kanssa kuin seurustelee heidän kanssaan.
"Niin merkilliseltä kuin kuuluukin, en toivoisi hänen pitävän minua pintapuolisena ja kevytmielisenä. Sehän on oikeastaan naurettavaa. Kuuluuko minuun, mitä tuollainen liinatukka-Jonas, jota en ennen eläessäni ole nähnyt, ajattelee minusta!
"Sunnuntaina Jonas saarnasi kylän kirkossa. Menin tietysti sinne, mutta en voinut ollenkaan kuvitella Jonasta saarnatuolissa. Jonas hengenmiehenä — tahi siksi tulemaisillaan — ei, pila oli mennyt liian pitkälle.
"No, sitten alkoi Jonas saarnata. Kun hän oli puhunut yhtä kyytiä kymmenen minuuttia, tunsin itseni niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, että minusta tuntui kuin olisin tullut aivan paljaalle silmälle näkymättömäksi. Jonas ei sanonut sanaakaan nykyajan naisista eikä katsonut kertaakaan minuun päin. Mutta minulle kävi aivan selväksi, kuinka surkean pintapuolinen ja tyhjä ja turhamainen olen luonteeltani ja kuinka rajattoman vähän minun täytyy muistuttaa naista, jonka Jonas on asettanut ihanteekseen. Sen naisen täytyy olla ylevämielinen, jalo ja luja. Jonas tuntui hyvin vakavalta, hellältä ja uskolliselta. Hän oli juuri sitä, mitä pappismiehen tulee' olla. Ihmettelin, kuinka olin koskaan voinut pitää häntä rumana — vaikka hän on ruma, Anna! — häntä, jolla on niin kauniit, ilmehikkäät silmät ja ajattelijan otsa, joskin sillä arkioloissa riippuu takkuisia liinasuortuvia.
"Saarna oli ihana, ja minä olisin voinut kuunnella sitä koko elinikäni, mutta lopuksi tunsin vain oman viheliäisyyteni ja alhaisuuteni. Jospa olisin sellainen kuin sinä, Anna!
"Kotimatkalla kirkosta hän sai minut kiinni ja tuntui olevan yhtä vitsikäs kuin tavallisesti. Mutta hänen leikillisyytensä ei voinut enää eksyttää minua. Olin nähnyt oikean Jonaksen. Olisin tahtonut tietää, tulisiko hän koskaan huomaamaan oikean Philin — jota ei kukaan, et sinäkään, Anna, vielä ole nähnyt.
"'Jonas', sanoin minä — minä unohdin sanoa häntä herra Blakeksi, eikö se ollut kauheata? Mutta on tilaisuuksia, jolloin tuollainen ei merkitse mitään. 'Jonas', sanoin minä, 'te olette syntynyt papiksi. Mikään muu ei teistä voisi tulla'.
"'Ei voisikaan', vastasi hän hiljaa ja tyynesti. 'Yritin kauan muuta — minulla ei ollut ollenkaan halua tulla papiksi. Mutta lopulta havaitsin, että juuri se kutsumus oli annettu minun täytettäväkseni — ja Jumalan avulla koetan selviytyä siinä.'
"Hänen äänensä oli matala ja hyvin harras. Hänestä tulee varmasti hyvä ja arvokas sananjulistaja, ja onnellinen se nainen, jolle on suotu kykyä auttaa häntä hänen elämäntehtävässään. Se nainen ei saa olla mikään tuulihattu, joka kääntyy pienimmänkin tuulahduksen mukaan. Hänen täytyykin nopeasti päättää, minkä hatun hän ottaa päähänsä. Luultavasti hänellä ei tule olemaankaan useampia kuin yksi. Maalla asuvilla apulaispapeilla ei ole koskaan liiaksi rahoja. Mutta hänelle olisi aivan yhdentekevää, vaikka hänellä ei olisi hattua ensinkään, sillä hänellä olisi sen sijaan aina Jonas.
"Anna Shirley, et suinkaan sinä aio uskoa tahi yrittää hengittääkään sanoaksesi, että minä olen tässä rakastunut pastori Blakeen? Voisiko minussa olla hellempiä tunteita liinatukkuista rumaa teologia kohtaan, jonka nimi on Jonas? Pois se! Kuten Mark-sedän on tapana sanoa: Se on mahdotonta, eikä nä kylliksi, se on uskomatonta.
Hyvää yötä toivoo Sinun Philisi."
"P. S. Se on mahdotonta — mutta pelkään hirmuisesti, että se on totta. Minä olen onnellinen ja häpeissäni ja huolestunut. Tiedän, ettei hän kuuna päivänä voi välittää minusta. Uskotko, että koskaan voisin kehittyä ja edistyä niin pitkälle, että kelpaisin papinrouvaksi? Tietysti saa muuttaa elämäänsä paljon…"