XXIII.
PAUL EI LÖYDÄ LUOTOIHMISIÄ.
Elämä kului hyvin viihtyisästi Avonleassa sinä kesänä, vaikka Anna ei päässyt vapaaksi tunteesta, että jotain kuitenkin puuttui. Mutta hän ei tahtonut tunnustaa edes itselleen itsetutkistelun hetkinä, että tämän tunteen aiheutti Gilbertin poissaolo. Kun hän sai yksin astua kotiin kutsuista ja Avonlean Nuorten Yhteiskunnanparantajien iloisista kokouksista Dianan ja Fredin ja monen muun nuoren parin haaveillessa kuutamossa tuuheissa puistokäytäväholveissa, tunsi hän kuitenkin sydämessään hiljaa jomottavaa kipua, jota hän ei voinut selittää. Gilbert ei edes kirjoittanut hänelle, kuten Anna kuitenkin oli toivonut hänen tekevän. Anna tiesi, että Gilbert joskus kirjoitti Dianalle, mutta hän ei tahtonut tehdä mitään Gilbertiä koskevia kysymyksiä, ja kun Diana uskoi Annan luonnollisesti myös saavan tietoja Gilbertiltä, ei hän tuonut milloinkaan terveisiä.
Gilbertin äiti oli hyväntahtoinen ja avomielinen nainen, mutta häntä ei vaivannut liiallinen tahdikkuus. Hänellä oli aika kiusallinen tapa kysellä Annalta, aina hyvin kuuluvalla äänellä ja monen hengen läsnäollessa, oliko tämä äsken "kuullut mitään Gilbertistä". Ja Anna-raukka ei voinut muuta kuin tulla hehkuvan punaiseksi ja kuiskata "ei nyt pitkään aikaan" — mikä kaikkien mielestä, myös rouva Blythestä, todisti vain tyttömäistä ujoutta.
Kaikesta tästä huolimatta oli Annan kesä kuitenkin hyvin hupaisa. Priscilla ilahdutti häntä tulemalla kesäkuussa käymään, ja hänen lähdettyään tulivat herra ja rouva Irving, pikku Paul ja Charlotta Neljäs viettääkseen heinä- ja elokuun vanhalla rakkaalla kotiseudulla.
Kaikuranta tuli siis jälleen leikin, rupattelun ja hauskojen pikku tilaisuuksien näyttämöksi, ja joen toisella puolen asustavalla kaiulla oli täysi työ vastata heleäsointuisiin naurunremahduksiin, jotka kuuluivat puutarhasta kuusiaidan takaa.
"Neiti Lavendel" ei ollut muuttunut, ellei ottanut huomioon, että hän oli tullut vielä sievemmäksi ja herttaisemmaksi. Paul jumaloi häntä, ja heidän sydämellinen ja kaunis suhteensa teki miellyttävän vaikutuksen.
— Mutta äidiksi minä en kutsu häntä kuitenkaan, sanoi Paul Annalle. — Se nimihän kuuluu minun omalle rakkaalle pikku äidilleni, enkä minä voi antaa sitä kenellekään muulle. Senhän neiti kyllä ymmärtää. Mutta välistä minä sanon häntä "äiti-Lavendeliksi" ja minä pidän hänestä isän jälkeen eniten. Minä — minä pidän hänestä vielä hitusta enemmän kuin neidistäkin.
— Aivan niin pitää ollakin, virkkoi Anna.
Paul oli nyt kolmentoista vuoden vanha ja hyvin pitkä ikäisekseen. Hänen kasvonsa ja hänen silmänsä olivat yhtä kauniit kuin ennenkin, ja hänen mielikuvitustaan saattoi verrata hiottuun lasiin, josta kaikki kuvastui sateenkaaren värein. Hän teki Annan kanssa ihania kävelymatkoja metsissä ja vainioilla ja pitkin merenrantaa. Ei olisi voinut mistään löytää kahta läheisempää "sukulaissielua".
Charlotta Neljäs oli kehittynyt muhkeaksi ja kukoistavaksi neitokaiseksi. Hän oli jo kauan sitten jättänyt pois hiuksistaan siniset nauhasolmukkeet ja piti tukkansa ylhäällä suurissa pullistuvissa kiehkuroissa. Kasvot olivat kuitenkin yhtä kesakkoiset, nenä yhtä tylppä ja hymy ja suu yhtä leveät kuin ennenkin.
— En suinkaan minä vaan neidistä ole ruvennut puhumaan niinkuin yankeet, sanokaa neiti? kysyi hän huolestuneena.
— Sitä minä en ole ollenkaan huomannut, Charlotta.
— No, se on hauskaa. Kotona sanoivat, että puhun murretta, mutta kaiketi ne vain tahtoivat tehdä kiusaa, kun en tahdo puhua niinkuin yankeet. Ei sentähden, että minulla olisi mitään yankeeta vastaan, voihan ne kyllä olla kilttejä ja hyviä ihmisiä, mutta Prinssi Edvardin saari se vasta on jotakin ja ne ihmiset kun siellä asuvat.
Paul vietti ensimmäiset pari viikkoa isoäiti Irvingin luona Avonleassa. Anna oli häntä vastassa hänen tullessaan sinne ja näki hänen palavan intoa päästä rantaan — siellähän hänen piti tavata Nora ja Kultainen nainen ja Merimieskaksoiset. Hän tuskin malttoi syödä illallista. Hän luuli varmasti näkevänsä Noran keijukaiskasvot läpikuultavan hunnun takaa niemen toiselta puolen, missä Nora ikävöiden häntä odotti…
Mutta Paul palasi hämärässä verrattain nolona rannalta.
— Etkö löytänyt luotoihmisiäsi? kysyi Anna.
Paul pudisti surullisena kastanjanruskeita kiharoitaan.
— En, voiko neiti ajatella — eivät Merimieskaksoiset eikä Kultainen nainen tulleet näkyviin, sanoi hän. — Nora oli kyllä siellä — mutta Nora ei ole sama kuin ennen. Nora on muuttunut.
— Voi, pikku mies, sinä olet itse muuttunut, virkkoi Anna. — Sinä olet jo päässyt Luotoihmisistä. Niille kelpaavat vain lapset leikkitovereiksi. Pelkään pahoin, etteivät Merimieskaksoiset tule enää koskaan purjehtien luoksesi helmenhohtoisessa venheessään, jonka purje on kudottu kuunsäteistä, ja ettei Kultainen nainen enää soita sinulle kultaharppuaan. Tuskinpa Norakaan enää viitsii tulla sinua tapaamaan. Nyt saat rangaistuksesi siitä, että olet tullut isoksi pojaksi, Paul. Sinä olet jättänyt satumaailman taaksesi.
— Minun mielestäni herrasväestä kumpikin puhuu yhtäläistä hassutusta kuin ennenkin, sanoi vanha rouva Irving, osaksi suopeasti, osaksi nuhdellen.
— Suuri erehdys, hyvä rouva Irving, virkkoi Anna pudistaen vakavasti päätään. — Me alamme tulla aivan kauhean järkeviksi, ja se on niin ikävää. Me emme ole läheskään yhtä mielenkiintoisia sitten enää, kun olemme oppineet, että kieli on annettu meille, jotta osaisimme peittää ajatuksemme.
— Eiköhän se ole annettu siksi, että voisimme vaihtaa ajatuksiamme, virkkoi isoäiti Irving. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Talleyrandista eikä ymmärtänyt paradokseja.
Myöhemmin kesällä Anna vietti pari onnellista ja rauhallista viikkoa Kaikurannassa. Viimeisenä iltana hän istui neiti Lavendelin kanssa kahden puhellen tuttavallisesti.
— On aivan minun makuuni saada tällä lailla lopettaa viehättävä kesäloma, sanoi Anna. — Nyt on jälellä vain kaksi viikkoa, kunnes lähden takaisin Kingsportiin, korkeakouluun ja Karoliinan majaan. Maja on herttaisin paikka, mitä voi ajatella, neiti Lavendel. Minusta tuntuu aivan siltä kuin minulla olisi kaksi kotia — toinen Vihervaara ja toinen Maja. Mutta minne on kesä kadonnut? On aivan kuin vasta viime viikolla olisi ollut se toukokuun ilta, jolloin tulin kotiin kieloja ja orvokkeja käsissä hämmästyttäen Marillaa. Pienenä en voinut nähdä kesää päästä päähän. Se oli minun edessäni kuin loppumattoman pitkä tie. Nyt se lentää kädenkäänteessä ja on yhtäkkiä poissa.
— Sano, Anna, oletteko Gilbert Blythe ja sinä yhtä hyvät ystävät kuin ennen maailmassa? kysyi neiti Lavendel odottamatta.
— Ystävällisiä ajatuksia kulkee usein Gilbertin ja minun välillä, vastasi Anna.
Neiti Lavendel pudisti päätään.
— Minä huomaan, ettei välinne ole sama kuin ennen. Nyt aion tehdä tungettelevan kysymyksen. Oletteko tulleet eripuraisiksi?
— Emme toki ole, on vain niin, että Gilbert on pyytänyt minulta enempää kuin ystävyyttä, ja sitä minä en voi hänelle antaa.
— Oletko varma siitä, Anna?
— Aivan varma.
— Silloin minä olen hyvin, hyvin pahoillani.
— Onpa kummallista, että kaikki ihmiset näyttävät tehneen yhteisen sopimuksen, että minun täytyy mennä naimisiin Gilbert Blythen kanssa, virkkoi Anna ärtyisästi.
— Siksi, että te olette luodut ja tarkoitetut toisillenne, Anna — siinä on syy. Sinun ei tarvitse heilauttaa nuorta niskaasi. Niin on kuitenkin asia.