XXII.
KEVÄT JA ANNA PALAAVAT VIHERVAARAAN.
Hämärässä varjot karkeloivat seinillä uunivalkean loimutessa Vihervaaran keittiössä; kevätillat olivat vielä vilpoisia. Idänpuoleisesta puoliavoimesta ikkunasta kuiskailivat yön suloiset ja salaperäiset äänet. Marilla seisoi valkean ääressä — ainakin ruumiillisesti. Hänen sielunsa liiteli kauas, hän astui jälleen vanhoja tuttuja polkuja uudelleen nuortunein ja kevyiksi käynein jaloin. Marillalta oli viime aikoina kulunut näin haaveisiin moni tunti, joka hänen oikeastaan olisi tullut käyttää sukkien kutomiseen kaksoisille.
— Kyllä kai on niin, että minä tulen vanhaksi, virkkoi hän.
Ja kuitenkin Marilla oli muuttunut vain aivan vähäisen viimeisten yhdeksän vuoden aikana, tullut ainoastaan hieman ohuemmaksi ja kenties vielä vähän kulmikkaammaksi. Harmaat juovat olivat jonkun verran näkyvämmät hiuksissa, jotka olivat kierretyt samaan kiinteään solmuun kuin ennenkin, ja solmun läpi oli pistetty kaksi luuneulaa — lienevätkö neulat olleet koko ajan samat? Hänen ilmeensä oli kuitenkin aivan toinen kuin ennen. Suun ympärillä oleva piirre, joka ennen oli viitannut sisäiseen huumoriin, oli muuttunut huomattavasti terävämmäksi, silmät olivat hyväntahtoisemmat ja ystävällisemmät, ja lempeä hymy tuli yhä useammin näkyviin.
Marilla ajatteli pitkää elämää, jonka hän oli jättänyt taakseen. Lapsuutta, jolloin häntä oli kohdeltu ankarasti, joskaan hän ei silti ollut onneton, tyttöajan mustasukkaisesti salattuja unelmia ja särkyneitä toiveita, elottoman ja värittömän keski-iän pitkiä, harmaita, yksitoikkoisia vuosia, jotka olivat pinoutuneet päällekkäin. Sitten Anna oli tullut taloon — tuo vilkas, tunteellinen lapsi, jolla oli niin eloisa mielikuvitus, palvoi kauneutta ja janosi rakkautta. Hän toi mukanaan lämpöä ja kevätauringon väikettä, ja elämän autiot ja routaiset erämaat olivat alkaneet vihannoida ja kukkia. Marillasta tuntui kuin hän olisi kuudestakymmenestä ikävuodestaan elänyt vain ne yhdeksän vuotta, jotka olivat seuranneet Annan tultua. Ja Annan piti tulla kotiin huomeniltana.
Keittiön ovi avautui hiljaa. Marilla nosti katseensa odottaen näkevänsä rouva Lynden. Anna seisoikin siinä hentona ja suorana, silmät kirkkaina kuin tähdet. Kädet olivat täynnä kieloja ja aikaisia orvokkeja.
— Kas, Anna! huudahti Marilla. Yllätys sai hänet kerrankin unohtamaan karun ujoutensa. Hän veti tytön syliinsä puristaen sekä häntä että kukkasia sydäntään vasten ja suudellen lämpimästi välkkyvää tukkaa ja lempeitä kasvoja. — Minä odotin sinua vasta huomeniltana. Millä tavoin olet tullut Carmodysta?
— Kävellyt jalkaisin, sinä kuituisin Marilla. Enkö minä ole tehnyt samoin monta kymmentä kertaa loman aikana? Ajuri tuo matka-arkkuni huomenna. Alkoi olla niin kova ikävä kotiin, että minä läksin matkaan päivää aikaisemmin. Ah, miten ihanaa oli kävellä toukokuun hämärässä. Hevoshaassa pysähdyin poimimaan nämä kielot ja sitten minä käännyin Orvokkien laaksoon ja sain suuren keltaisen maljakon aivan täyteen. Katso, kuinka kirkkaansinisiä ja suloisia ne ovat… Tunnetko, Marilla, miltä ne tuoksuvat, hengitä syvään!
Marilla pisti velvollisuudesta niihin nenänsä, mutta hänestä Anna oli mielenkiintoisempi kuin kukkasten tuoksu.
— Istupas, kultaseni, sinä olet kai hyvin väsynyt. Nyt minä panen sinulle vähän illallista pöytään.
— Kuu on kirkkaana ja kiiltävänä kukkulan takana, Marilla, etkä usko, miten sammakot kurnuttivat koko matkan Carmodysta saakka! Nautin niin niiden soitosta — se on kuin soista kumpuavaa kellojen helinää. Se liittyy erottamattomasti minun parhaimpiin muistoihini entisaikain ihanista kevätilloista. Ja se tuo aina minun mieleeni illan, jolloin tulin tänne ensi kerran. Muistatko sinä sitä, Marilla?
— Kysytkö sitä? vastasi Marilla vakuuttavan pontevasti. — Tuskinpa unhotan eläessäni.
— Sinä vuonna sammakot kurnuttivat kuin hullut suossa ja purossa. Istuin tavallisesti ikkunassa kuuntelemassa niitä hämärässä, ja ihmettelin, miten niiden soitto samalla saattoi kuulua niin iloiselta ja niin surulliselta. Voi, kuinka suloista on olla kotona taaskin! Redmond oli mainio ja Bolingbroke ihastuttava — mutta mikään ei voita Vihervaaraa — täällä on koti.
— Olen kuullut, ettei Gilbert tule kotiin tänä kesänä, virkkoi
Marilla.
— Ei tule. — Annan äänessä oli jotain, joka sai Marillan luomaan häneen nopean katseen, mutta Annan koko huomio näytti olevan kiintynyt orvokkien järjestämiseen maljakkoon. — Katso, eivätkö ne sovi hyvin? jatkoi hän kiireisesti. — Eikö sinusta vuosi muistuta kirjaa, Marilla? Kevään lehdille on kirjoitettu kieloja ja orvokkeja, kesän ruusuja, syksyn punertavia vaahteranlehtiä ja talven rauta-tammia ja mistelejä.
— Kuinka Gilbert suoriutui tutkinnoissa? kysyi Marilla.
— Hän selviytyi mainiosti — paras koko kurssilla. Mutta missä kaksoiset ovat ja Rachel-täti?
— Rachel ja Dora ovat menneet Harrisonille. Davy on leikkimässä
Boultersilla. Minusta on kuin hän laukkaisi paraikaa kotiin.
Davy ryntäsi sisään, huomasi Annan, päästi riemuhuudon ja heittäytyi hänen syliinsä.
— Oi, Anna, kuinka kauhean hauskaa, että sinä tulit! Voitko ajatella, että minä olen kasvanut pari tuumaa syksystä! Täti Lynde mittasi minut tänään mittanauhallaan. Ja katsohan, Anna, katso etuhammastani! Se on poissa — siinä on iso aukko. Täti Lynde sitoi nyörin toisen pään siihen ja toisen ovilukkoon ja sitten hän sulki oven. Minä myin sen Miltylle parista sentistä. Milty kokoo hampaita.
— Mitä ihmeessä hän tekee muiden hampailla? kysyi Marilla.
— Niistä hän tekee itselleen kaulanauhan, jota saa pitää, kun leikkii intiaanipäällikköä, selitti Davy kiiveten Annan polville. — Hänellä on jo viisitoista kappaletta ja hän on tilannut kaikki hampaat, jotka jo tuntuvat irtonaisilta. Ei kenenkään muun kannata ruveta keräämään. Boultersit kyllä aina osaavat pitää puolensa.
— Kaiketi sinä olit kiltti Boultersilla? kysyi Marilla ääni jonkun verran epäilevänä.
— Olinhan minä, mutta nyt minä en enää jaksa olla kiltti aina vaan, aina vaan.
— Parempi olisi, ellet jaksaisi olla paha, Davy-poju, virkkoi Anna.
— Niin, mutta voisihan olla metkaa pitkän aikaa, arveli Davy. —
Voisihan sitten katua, eikö voisikin?
— Onhan katuminenkin hyvä asia, mutta se ei voi tehdä tehtyä tekemättömäksi. Muistatko, Davy, viimekesäistä pyhäpäivää, kun jäit pois pyhäkoulusta ja kirkostakin? Ajattele, kuinka sinusta illalla tuntui pahalta, kun tulit pimeässä minun luokseni ja tunnustit kaikki. No, mitä te olette Miltyn kanssa tänään tehneet?
— Me olemme kalastaneet ja ajaneet takaa kissaa ja etsineet munia ja huutaneet kaiulle vesakossa Boultersin ladon takana. Mitä kaiku oikeastaan on?
— Kaiku on kaunis neitonen, joka asuu kaukana metsissä ja nauraa maailmalle kukkuloittensa ja vuortensa takaa.
— Minkänäköinen hän on?
— Hänen hiuksensa ja silmänsä ovat tummat, mutta kaula ja käsivarret ovat valkeat kuin lumi. Mutta kukaan kuolevainen ei saa milloinkaan oikein nähdä, kuinka kaunis hän on. Hän on kepeäjalkaisempi kuin metsäkauris, ja pilkallinen ääni on ainoa, mitä hänestä kuulemme. Voit kuulla hänen huutavan yöllä ja voit kuulla hänen nauravan tähtien tuikkeessa. Hän pakenee sinua, jos koetat häntä seurata, ja hän nauraa sinulle lähimmästä metsänreunasta.
— Onko tuo kaikki totta? Vai juksaatko sinä vain? kysyi Davy silmät pyöreinä hämmästyksestä.
— Rakas Davy, eikö sinulla ole sen vertaa ymmärrystä, että voit erottaa, milloin kerrotaan satu ja milloin "juksataan".
— Mutta mikä sitten vastaa vesakosta Boultersin ladon takaa? Ja väliin kuuluu siltä kuin se tulisi itse seinästä, tenäsi Davy.
— Kun tulet vähän vanhemmaksi, niin minä selitän sinulle kaikki.
Kun tuli iästä puhe, kääntyi Davyn ajatuksenjuoksu toiseen suuntaan, sillä hän mietti vähän aikaa ja kuiskasi sitten aivan vakavasti:
— Anna, minä menen naimisiin.
— Älä nyt! Onko se mahdollista? virkkoi Anna yhtä vakavasti. —
Milloin?
— Sitten vasta kun tulen täysi-ikäiseksi, tietysti.
— Rintani keventyi. Kenen kanssa sinä olet kihloissa?
— Stella Fletcherin kanssa. Hän on samalla luokalla. Hän onkin aika sievä… Hän on kaikin puolin makuuni. Jos minä kuolen ennenkuin tulen täysi-ikäiseksi, tahdotko silloin pitää hänestä huolta?
— Pikku Davy, me emme jaksa kuulla tuollaista hassutusta, huomautti
Marilla ankarasti.
— Se ei olekaan hassutusta, virkkoi Davy loukkaantuneella äänellä. — Hän on minun morsiameni, ja jos minä kuolisin, olisi hän minun leskimorsiameni, onhan se selvä. Eikä hänellä ole kissaakaan, joka pitäisi hänestä huolta, vanha isoäiti on ainoa.
— Tule nyt syömään illallista, Anna, kehoitti Marilla, äläkä yllytä poikaa puhumaan lisää roskaa.