XXI.
VANHA LAPSUUDENKOTI.
Ne kaksi viikkoa, jotka Anna vietti Bolingbrokessa, kuluivat hyvin hauskasti ja kodikkaasti, ja kuitenkin hän tunsi jäytäviä tunnonvaivoja joka kerran kun Gilbert puikahti hänen ajatuksiinsa. Hänellä ei ollut kuitenkaan paljoa aikaa ajatella Gilbertiä. Kaunis, vanha koti, jossa Gordonin suku oli hallinnut monen miespolven ajat, oli iloisen ja viihtyisän seuraelämän keskipisteenä, ja Philin hyvät ystävät, kuuluivatpa he kumpaan sukupuoleen tahansa, olivat aina sinne tervetulleet. Ajelumatkat, veneretket, tanssiaiset ja ulkoilmajuhlat seurasivat toisiaan katkeamattomana virtana, ja Philin oli mahdotonta viihtyä, ellei hän aina ollut "menossa". Alec ja Alonzo liehittelivät häntä sellaisella touhulla, että Anna alkoi epäillä, ennättivätkö he tehdä hyödyllisempääkin työtä kuin seisoa varpaisillaan Philin edessä. He olivat kumpikin kunnollisia ja siivoja nuoria miehiä, mutta Annakaan ei voinut ratkaista, kummalleko oli annettava etusija.
— Minä luotin niin siihen, että sinä antaisit minulle hyvän neuvon, jotta vihdoinkin voisin päättää, kumpiko minun on otettava, sanoi Phil hieman nuhtelevasti.
— Sen sinä sittenkin saat ratkaista itse, sanoi Anna. Ja sitten hän pisti odottamatta ystävättäreensä pienen terävän okaan lisätessään: — Sinullahan on niin varma ja selvä ajatuksenjuoksu, kun on kysymys muiden ihmisten liittämisestä yhteen.
— Se on kokonaan eri asia, julisti Phil ylimielisesti.
Annan suloisimmaksi muistoksi oleskelusta Bolingbrokessa jäi kuitenkin käynti siellä, missä hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon — pienessä viheliäisessä, keltaisessa talossa syrjäisen kadun varrella, josta hän niin usein oli uneksinut. Hän katseli sitä hellästi ja ihastuneesti, astuessaan Philin kanssa portista sisään.
— Se on melkein täsmälleen sellainen, miksi minä olen sen kuvitellut, virkkoi hän. — Eteisen seinillä ei kiertele vuohenkuusamia, mutta nurmikolla on syreenipensas — niin, ja ikkunoissa on ohuet punaruutuiset, kotikutoiset verhot. Iloitsen kovasti siitä, että talo on vielä keltaiseksi maalattu.
Oveen ilmaantui hyvin pitkä nainen, jonka kasvot näyttivät rasittuneilta.
— Kyllä Shirleyn nuori pari asui täällä parikymmentä vuotta sitten, virkkoi hän vastaukseksi Annan kysymykseen. — He asuivat vuokralaisina. Minä muistan heidät kyllä. Kuolivat kuumeeseen kumpikin samalla viikolla — se oli oikein surkeaa. Heiltä jäi pieni vastasyntynyt lapsi, tyttö muistaakseni. Se oli heikko lapsi — se on kyllä jo kuollut aikoja sitten. Ukko Thomas ja hänen vaimonsa ottivat sen huostaansa — niinkuin heillä ei olisi ollut tarpeeksi omia lapsia.
— En minä kuollut, virkkoi Anna hymyillen. — Minä olin se pikku lapsi.
— Älkää, onko se mahdollista? Hyvänen aika, kuinka neiti on kasvanut huudahti nainen, aivan kuin hänestä olisi ollut ihmeellistä, ettei Anna enää ollut pieni, muutaman kuukauden vanha lapsi. — Nyt, kun lähemmin katson, huomaan samannäköiseksi. Punainen tukka on teidän isältänne, vaikka hänen oli tummempi. Mutta silmät ja suu ovat äidiltä. Hän oli kovin kiltti ja herttainen. Hän oli minun tyttäreni opettajana koulussa, ja tyttäreni oli häneen ihmeen ihastunut. Heidät haudattiin samaan hautaan, ja kouluneuvosto pystytti patsaan heidän haudalleen kiitokseksi uskollisesta palveluksesta. Ettekö tahdo käydä sisään?
— Voinko saada katsoa koko talon? pyysi Anna säteilevin silmin.
— Kernaasti, jos tekee mieli. Se ei vie paljon aikaa — asunto ei ole suuri. Minä olen pyytänyt ja rukoillut miestäni rakentamaan uuden keittiön, mutta hän ei ole mikään hätäilijä. Tässä on meillä vierashuone ja kaksi huonetta on tuolla ylhäällä. Olkaa hyvä ja katselkaa kaikkea mielenne mukaan. Minun täytyy mennä pienokaistani katsomaan. Neiti on syntynyt päätyhuoneessa tuolla idän puolella. Minä muistan kuinka teidän äitinne aina sanoi, että hänestä oli hauskaa nähdä auringon nousu, ja sain sitten kuulla teidän syntyneen juuri auringon noustessa taivaanrannan takaa. Teidän äitinne oli maatessaan katsellut, miten se valaisi pienen vastasyntyneen kasvoja.
Anna tunsi hellyyden läikähtävän sydämeensä. Hän nousi kapeita narisevia portaita yläkertaan, idän puolella olevaan pieneen ullakkokamariin. Se oli muuttunut hänelle pyhäköksi. Hänen äitinsä oli uneksinut siinä hiljaiset, suloiset unelmansa pientä lasta odottaessaan, auringonnousu oli luonut punertavan hohteensa heihin molempiin pienen vastasyntyneen herätessä uuteen elämään. Siinä hänen äitinsä oli vaipunut kuolonuneen. Anna katseli hartaana ympärilleen, hänen silmiään himmensivät kyyneleet. Tämä oli hänelle niitä elämän hetkiä, jotka väikkyvät muistissa kirkkaana jalokivenä.
— Ja äiti oli saadessaan minut nuorempi kuin minä olen nyt, kuiskasi hän itsekseen.
Annan astuessa portaita alas tuli talon nykyinen emäntä porstuassa hänen luokseen. Hän ojensi Annalle pienen pölyisen käärön, jonka ympäri oli sidottu haalistunut sininen nauha.
— Tässä on pinkka vanhoja kirjeitä, jotka minä löysin yläkerran kaapista, kun muutin tänne, virkkoi hän. — Minä en tiedä, mitä siinä mahtaa olla — en ole milloinkaan tullut lähemmin katsoneeksi — mutta päällimäisessä on osoitteena Neiti Bertha Willis, ja se oli teidän äitinne tyttönimi. Voitte ottaa ne, jos mielenne tekee.
— Voi, sitä ei tarvitse epäillä — kiitos, kiitos! huudahti Anna hyvin ihastuneena.
— Mitään muuta ei ollut talossa, jatkoi talon rouva. Kaikki huonekalut oli myyty maksuksi lääkärille, ja rouva Thomas otti äitinne vaatteet ja pikkuesineet. Ne kuluivat aika kyytiä loppuun, siitä pitivät penskat huolen. Ne huristivat yli kivien ja kallioiden kuin vasikat.
— Minulla ei ole ollut ainoatakaan äidiltäni jäänyttä esinettä, virkkoi Anna tukehduttava tunne kurkussaan. — En voi koskaan kylliksi kiittää teitä näistä kirjeistä.
— Ei mitään kiittämistä, pikku neiti. Hyvä Jumala, kuinka teillä on ihan äitinne silmät! Hänkin osasi aivan kuin puhua silmillään. Teidän isänne ei ollut juuri minkään näköinen, mutta hän oli tavattoman kunnollinen. Minä muistan sanotun heidän mennessään naimisiin, ettei milloinkaan liene nähty rakastuneempaa paria… Pian heidät, poloiset, temmattiin pois… Mutta he olivat hyvin, hyvin onnellisia sen ajan, jonka saivat elää, ja olihan sitä siinäkin.
Anna paloi halua päästä kotiin lukemaan kallisarvoista kirjepinkkaa, mutta hän teki pienen pyhiinvaellusmatkan sitä ennen. Hän lähti yksin siihen osaan Bolingbroken kirkkotarhaa, jossa puiden vihreät latvat suojaavan tuuheina kaartuvat ja missä hänen vanhempansa lepäsivät maan povessa. Pienen hautakiven ympärille, joka oli paikkaa osoittamassa, asetti hän mukaan ottamansa valkeat kukkaset. Sitten hän kiiruhti takaisin Gordonin huvilaan, sulkeutui huoneeseensa ja luki kirjeet. Toiset oli isä kirjoittanut, toiset äiti. Niitä ei ollut monta — yhteensä vain kaksitoista, sillä Walter ja Bertha Willis eivät olleet paljon erillään kihlausaikanaan. Kirjeet olivat kellastuneet ja haalistuneet, ja käsialasta oli joskus vaikea saada selvää, menneet vuodet olivat tehneet sen hämäräksi. Tahriintuneilta, rypistyneiltä sivuilta ei löytynyt mitään syvän viisauden sanoja, ainoastaan rakkauden ja toivon ilmaisua. Kauan unholassa olleen menneisyyden lempeä tuoksu tuulahti niistä — vainajien lämmin tunne-elämä ja valoisa rakkauden onni. Bertha Shirleyllä oli ollut taito kirjoittaa kirjeitä, jotka kuvasivat elävästi hänen miellyttävää personallisuuttaan, ja hänen ajatuksensa, jotka olivat säteilyä hänen omasta olemuksestaan, tuntuivat lakkaamatta versovan esiin kuin raikkaasti tuoksuvat, kasteiset kukkaset. Annan mielestä kirjeissä oli jotakin pyhää. Hänestä oli kauneinta kaikesta se, mitä oli kirjoitettu isälle jonkun aikaa Annan syntymän jälkeen, isän ollessa lyhyellä matkalla. Kirje oli täynnä ylpeän nuoren äidin kuvauksia pienokaisesta — miten viisas hän oli, miten iloinen ja herttainen ja miten hän jo ymmärsi huvittaa ympäristöään.
"Pidän hänestä äärettömästi, kun hän nukkuu ja tuhisee, mutta vielä enemmän, kun hän herää ja avaa suuret silmänsä", oli Bertha Shirley lisän nyt jälkikirjoitukseksi. Tämä lause oli luultavasti viimeinen, jonka hän eläessään oli kirjoittanut. Hänen päivänsä olivat luetut.
— Tämä on ollut elämäni ihanin päivä, sanoi Anna Philille myöhemmin illalla. Minä olen löytänyt vanhempani. Näiden kirjeiden kautta he ovat tulleet eläviksi minulle. En ole enää mikään löytölapsi, vailla isää ja äitiä. Minusta tuntuu kuin olisin avannut kirjan ja löytänyt lehtien välistä eilispäivän ruusuja, ihania ja suloisia.