XX.
GILBERT PUHUU.
— Tämä päivä on ollut kauhean pitkäveteinen ja kiusallinen, haukotteli Phil ojennellen jäseniään levätessään sohvalla, josta oli ajanut pois pari erittäin hämmästynyttä ja loukkaantunutta kissaa.
Anna nosti katseensa "Pickwick-klubin" jälkeenjääneistä papereista.
Nyt, kun kevättutkinnot olivat ohi, virkisti hän sieluaan Dickensillä.
— Meidän mielestämme se on ollut pitkäveteinen, sanoi hän miettivänä, mutta jollekin tahi useallekin suuressa maailmassa työskentelevälle se on ollut ihmeellinen päivä. Joku on ollut sanomattoman onnellinen tänä päivänä. Kenties on jossain suoritettu suurenmoinen teko — on kirjoitettu ihana runoelma — tai tuleva suurmies on syntynyt maailmaan. Ja luultavasti on joku sydän särkynyt, rakas Phil.
— Minkätähden sinä pilasit kauniin ajatuksesi pitkittämällä viimeistä lausettasi, kullannuppu? mutisi Phil. — Minusta ei ole hauska ajatella särkyneitä sydämiä — tahi yleensä mitään ikävää.
— Uskotko sinä koko elämäsi ajan voivasi välttää sellaista, mitä sanot ikäväksi, Phil?
— Oh, en, niin onnellisesti ei tule käymään. Nytkin minä olen jo hukkua ikävyyksiin — usko pois, että ihan menehdyn, kun ajattelen Alecia ja Alonzoa.
— Sinä et voi koskaan ottaa mitään vakavalta kannalta, Phil.
— En, miksi minä ottaisin? On tarpeeksi muita, jotka ottavat. Minua ei saa käsittää aivan sananmukaisesti. Kaikki eivät voi olla järkeviä ja päättäväisiä ja yhtämittaa ajatella vain syvintä vakavuutta. Minun tehtäväni elämässä on koettaa saada ihmiset hiukan tinkimään tuosta arvokkaan vakavasta. Ja kyllä kai teidän täytyy myöntää, että elämä täällä Karoliinan majassa on ollut paljon iloisempaa ja vilkkaampaa siksi, että minä olen ollut mukana ja piristänyt teitä kaikkia.
— Se on aivan totta, myönsi Anna.
— Ja te pidätte kaikki minusta — Jamesina-tätikin, joka uskoo, että minä olen pähkähullu. Minkätähden minä siis koettaisin tekeytyä toisenlaiseksi. Jaa-a, tässä istuessa tulee oikein uniseksi. Yöllä makasin valveilla kello yhteen asti ja luin rajattoman jännittävää kummitusjuttua. Luin vuoteessa, ja luuletteko, että saatoin nousta sammuttamaan lampun, kun olin päässyt kertomuksen loppuun? Älkää uskoko! Ja jollei kaikeksi onneksi vakava Stella olisi tullut kotiin myöhään jostain yörymyistä, olisi lamppu saanut levittää kirkasta valoaan aamunkoittoon asti. Kun kuulin Stellan askeleet, huusin minä hänet huoneeseeni, kerroin viheliäisen asemani ja annoin hänen sammuttaa lampun. Jos minä olisin itse noussut sängystä — niin, annan vaikka mitä pantiksi — olisi jokin nykäissyt minua jaloista. No, Anna, onko täti Jamesina jo selvillä, mitä hänen pitää tehdä kesällä?
— On, hän aikoo jäädä tänne. Minä tiedän, että hän jää rakkaiden kissojen vuoksi, vaikka hän sanoo, että on liian vaivaloista panna kuntoon oma koti ja tuulettaa ja järjestää kaikki, eikä hänen tee mieli matkustaa toisten ihmisten luo.
— Mitä sinä luet?
— Dickensin Pickwick-klubia.
— Se tekee minut aina nälkäiseksi, virkkoi Phil. —
Ihmiset syövät siinä aina kaikenlaisia herkkuja — meheviä pihvejä sinapin kera ja paistettua kinkkua ja paistettuja munia. Minun täytyy aina lähteä tiedusteluretkelle ruokakonttoriin, kun olen lukenut Pickwick-klubia. Ja vain siksi, että me nyt puhumme siitä, tuntuu minusta kuin olisin aivan nälkiintynyt. Rakas kulta, onko ruokakaapissa mitään hyvää?
— Leivoin pehmeän piparkaakun aamulla. Ota siitä itsellesi pala.
Phil livisti ruokakonttoriin, ja Anna lähti Noidan seurassa talon takana olevaan pikku puutarhaan. Oli alkukevään kostea ilta, ilma henki raikasta mullantuoksua. Lumi ei ollut vielä kokonaan sulanut ympäristöissä, likaisenharmaa kinos törrötti vielä honkien alla maantien varressa suojassa lämpimästi paahtavalta huhtikuun auringolta. Lumisohjon vuoksi olivat tiet puistoon ja satamaan likaiset ja ilma illalla viileä. Mutta aukeilla etelärinteillä pisti ruoho näkyviin, ja Gilbert oli suojatusta nurkkauksesta löytänyt joitakuita kalpeita voikukkasia. Hän asteli puistosta päin järjestäen pieneen kukkavihkoonsa vihreitä heiniä.
Anna oli pyrähtänyt istumaan isolle harmaalle puutarhan kivelle ja katseli vielä paljaana olevaa koivunhaaraa, jonka oksien ja hentojen vesojen verkko piirtyi ilmavan sirosti vienosti punertavaa auringonlaskua vasten. Hän rakensi tuulentupaa — ihmeellistä rakennelmaa, jossa auringonpaisteiset pihat ja pylväskäytävät olivat täynnä kaikkia mahdollisia Arabian hyviä tuoksuja ja missä hän itse hallitsi linnanrouvana. Hän rypisti hieman kulmiaan nähdessään Gilbertin lähestyvän omenapuiden välistä. Viime aikoina Anna oli järjestänyt niin, ettei hänen milloinkaan tarvinnut olla Gilbertin kanssa kahden. Mutta nyt oli mahdotonta päästä pakoon, ja Noitakin oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan.
Gilbert istuutui hänen viereensä kivelle ja ojensi hänelle kukkavihkonsa.
— Eikö tästä tule mieleesi koti ja meidän kouluaikaiset retkemme?
Anna otti kukkaset ja painoi niihin kasvonsa. Kukat olivat vielä kasteiset ja tuoksuivat keväälle.
— Tänä hetkenä minä harhailen Silas Sloanen haassa, virkkoi hän hengittäen syvään niiden mieluisaa tuoksua.
— Sinä olet kai siellä ruumiillisesti muutaman päivän kuluttua?
— En vielä muutamaan viikkoon. Matkustan Bolingbrokeen Philin kanssa, ennenkuin lähden kotiin. Sinä olet Avonleassa ennen minua.
— En tule olemaan Avonleassa ollenkaan tänä kesänä. Minulle on tarjottu viransijaisuutta sanomalehdentoimituksessa, ja minä aion ottaa sen vastaan.
— Niinkö! sanoi Anna pitkänlaisesti. Hän ei voinut käsittää, millainen olisi kokonainen kesä Avonleassa ilman Gilbertiä. Mistä johtuikaan, ettei tieto tuntunut erikoisen hupaiselta. — Vai niin, jatkoi hän lopulta, jonkinmoinen pettymyksen sävy äänessään, — se on tietysti sinulle hyvin edullista?
— On kyllä. Olen toivonut itselleni sitä paikkaa. Niillä tuloilla tulen toimeen ensi vuoden.
— Mutta et saa tehdä työtä liian ankarasti, virkkoi Anna, oikeastaan siksi, että hänestä tuntui välttämättömältä sanoa jotain. Voi jospa tuo siunattu Phil aavistaisi, miten hän olisi täällä tarpeen! — Sinä oletkin niin uutterasti ahertanut koko talven… Eikö ole ihana ilta? Kuule, minä löysin tänään vaaleansinisiä orvokkeja tuon vanhan käyristyneen puun alta, tuolta. Minusta tuntui kuin olisin löytänyt vähintään ainakin kultakaivoksen…
— Sinä löydät usein kultakaivoksia, sanoi Gilbert, hänkin hajamielisenä.
— Lähdetään löytöretkelle hakemaan vielä lisää, kehoitti Anna innokkaasti. — Minä huudan Philin mukaan ja —
— Orvokit eivät juokse tiehensä Anna, ja Philin voit tavata myöhemmin, sanoi Gilbert tyynesti ja tarttui Annan käteen lujalla otteella, josta Anna ei voinut vapautua. — Tahtoisin saada sanotuksi sinulle jotain.
— Voi, jätä sanomatta, pyysi Anna hartaasti. — Hyvä Gilbert, minä pyydän, älä sano.
— Minun täytyy. Näin ei voi enää jatkua. Anna, minä pidän sinusta. Sinä tiedät sen hyvin hyvästi. Minä — minä en voi sanoa sinulle kuinka paljon. Tahdotko luvata minulle tulla kerran vaimokseni.
— En — en voi, virkkoi Anna surkealla äänellä. — Voi Gilbert — sinä — sinä olet turmellut kaikki.
— Etkö sinä välitä vähääkään minusta? kysyi Gilbert painostavan äänettömyyden jälkeen, jolloin Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan.
— En sillä tavoin kuin tarkoitat. Minä pidän sinusta paljon ystävänä. Mutta en rakasta sinua, Gilbert.
— Etkö voi kuitenkin antaa minulle toivoa — että voit joskus rakastaa?
— En, sitä en voi, huudahti Anna epätoivoisena. — Niitä tunteita en tule koskaan tuntemaan sinua kohtaan. Sinä et saa koskaan enää puhua minun kanssani näistä asioista, kuuletko.
Seurasi jälleen äänettömyys, niin pitkä ja niin kauhea, että Annan lopulta täytyi katsoa Gilbertiin. Hän näki Gilbertin huulia myöten kalpeana. Ja hänen silmänsä — Annaa värisytti ja hänen täytyi kääntää pois katseensa. Siinäkään ei ollut mitään romanttista…Täytyikö kosinnan aina olla joko yksinomaan naurettava tahi kauhea? Voisiko hän koskaan unohtaa Gilbertin kasvot?
— Joku toinenko? kysyi Gilbert lopulta matalalla äänellä.
— Ei, ei, saat olla varma, vastasi Anna innokkaasti. — Minä en välitä kenestäkään maailmassa sillä tavoin kuin tarkoitat — minä pidän enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta, Gilbert. Ja meidän täytyy olla edelleenkin ystäviä niinkuin tähän asti.
Gilbert naurahti hieman katkerasti.
— Ystäviä, niinkö! Sinun ystävyytesi ei minulle riitä, Anna. Sinun rakkauttasi minä pyydän, ja sinä sanot, ettet voi koskaan antaa sitä minulle.
— Olen hyvin pahoillani. Anna minulle anteeksi, Gilbert.
Muuta ei Anna voinut sanoa. Missä nyt olivat kaikki hienotunteiset, lohduttavat sanat, joilla hänen oli tapana mielikuvituksessaan torjua kosijat, joille antoi rukkaset?
— Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. On ollut hetkiä, jolloin uskoin sinun välittävän minusta hiukan. Minä erehdyin — siinä kaikki. Jää hyvästi, Anna!
Anna lähti hitain askelin huoneeseensa, istuutui penkille männikköön päin olevan ikkunan alle ja antoi kyynelten vapaasti virrata. Hänestä tuntui kuin korvaamattoman kallista olisi elämästä kadonnut. Ja se oli Gilbertin ystävyys. Miksi hänen täytyi kadottaa se tällä tavoin.
— Mikä sinua vaivaa, sokeritoppani? kysyi Phil tullessaan hämärässä hänen luokseen.
Anna ei vastannut. Hän toivoi sinä hetkenä Philin olevan tuhannen penikulman päässä.
— Sinä olet varmaankin antanut Gilbert Blythelle rukkaset. Sinä olet koko lailla suurempi idiootti kuin mitä olisin uskonut, Anna Shirley.
— Onko sinusta idioottimaista antaa rukkaset ihmiselle, jota ei rakasta? virkkoi Anna suuttuneena.
— Sinä et tiedä mitä rakkaus onkaan, pikku ystäväni. Sinun suunnattoman vilkas mielikuvituksesi on luonut semmoista, mitä sinä uskot rakkaudeksi, ja sitten sinä odotat tapaavasi jotain vastaavaa todellisuudessa. Kuule, nämä sanat ovat ensimmäiset järkevät sanat, mitkä olen eläessäni sanonut! Kuinkahan tulinkaan sen tehneeksi! Toivon, ettei herrasväellä nyt ole mitään huomauttamista minun ajatuksenjuoksuni selvyydestä.
— Hyvä, kulta Phil, pyysi Anna, mene tiehesi ja anna minun olla vähän aikaa yksin. Minun maailmani on luhistunut sirpaleiksi. Minun täytyy koettaa saada se rakennetuksi uudelleen.
— Ilman mitään Gilbertiä? sanoi Phil ja nousi lähteäkseen.
Maailma ilman Gilbertiä? Annan ajatukset takertuivat
siihen, ja hänen mielensä oli synkkä. Se tulisi olemaan autio ja ikävä paikka. Niin, hän ei voinut sille mitään — se oli yksinomaan Gilbertin syytä. Hän oli turmellut heidän hauskan suhteensa, toveri- ja lapsuudenystäväsuhteensa. Gilbert sai syyttää itseään, ja mitä Annaan itseensä tuli, täytyi hänen oppia elämään sitä vailla.