XIX.
PIKKU PAKINAA.
— Tänään minä siis täytän kaksikymmentä vuotta ja olen ainiaaksi jättänyt nuoruusiän, virkkoi Anna istuessaan kyyryssä matolla avonaisen takan edessä, Noita sylissään. Hän oli yksin arkihuoneessa Jamesina-tädin kanssa, joka istui lempituolissaan lukien. Stella ja Priscilla olivat menneet erään yhdistyksen illanviettoon, ja Phil oli yläkerrassa pukeutumassa kutsuihin.
— Sinusta ehkä tuntuu vähän surulliselta, virkkoi Jimsie-täti. — Aika ennen kahtakymmentä on hyvin hauska osa elämästä. Minä olen iloinen, kun itse en ole oikeastaan koskaan joutunut siitä iästä pois.
Anna nauroi.
— Et sinä koskaan joudukaan, pikku täti. Sinä olet kahdeksantoista, kun sinun pitäisi täyttää sata. Mutta minä olen puolestani vähän alakuloinen ja myös vähän pettynyt. Hyvä opettajani neiti Stacey sanoi minulle jo kauan sitten, että kun tulen kahdenkymmenen ikäiseksi, on luonteeni jo ehtinyt saada valmiin muotonsa, hyvän tai pahan. Mutta minusta tuntuu kuin se ei olisi vielä ollenkaan sitä mitä sen pitäisi olla. Se on täynnä puutteita.
— Niin on joka ihmisen, virkkoi Jamesina-täti rohkaisevalla äänellä ja laski kirjan kädestään. — Kyllä minussakin on säröjä, saat uskoa. Opettajasi tarkoitti luultavasti, että luonne on kahdenkymmenen iässä saanut määrätyn suuntansa, johon se jatkaa kehitystään. Älä menetä rohkeuttasi niin vähästä, Anna! Täytä velvollisuutesi Jumalaa ja lähimäistäsi kohtaan ja huvittele aikanasi. Se on minun filosofiani, ja jos sinä seuraat sitä, ei sinun luullakseni tarvitse katua. Minne Phil aikoo lähteä tänä iltana?
— Hänet on kutsuttu tanssiaisiin tänä iltana, ja hän on saanut mitä ihastuttavimman puvun, joka on kullanvärisestä silkistä ja jota verhoo pitsi, hieno kuin hämähäkinverkko. Hillitty keltainen väri sopii erinomaisesti hänen lämpimältä vaikuttavaan tummaan ihoonsa.
— Eikö ole jonkinmoinen tenhovoima sanoissa silkki ja pitsi? virkkoi Jamesina-täti. — Niistä kuuluu pehmyt kahina, ja tulee niin tanssinhaluiseksi. Vai keltaista silkkiä!… Tulee mieleen puku, joka on pelkkää auringonpaistetta… Nuoruudessani toivoin aina hartaasti keltaista silkkipukua, mutta äiti ei tahtonut koskaan kuulla siitä puhuttavan enempää kuin myöhemmin miehenikään. Kun tulen taivaaseen, hankin ensi työkseni itselleni keltaisen silkkileningin.
Annan vielä nauraessa tuli Phil kaikessa loistossaan purjehtien portaita alas ja alkoi tyytyväisen näköisenä keikkua edestakaisin pitkän seinäpeilin edessä.
— Mairitteleva peili edistää suuressa määrin mielenlaadun rakastettavuutta, virkkoi hän. — Minun oman huoneeni peili tekee kasvot vihertäviksi ja pitentää hirvittävästi leukaa. Olenko minä sievä, Anna?
— Tokkohan sinä tiedätkään, kuinka kaunis sinä olet, Phil? kysyi
Anna avomielisesti ihaillen.
— Kyllä minä sen tiedän. Eiväthän peilit ole turhaan olemassa. Mutta en minä sitä ajatellut. Eikö mikään pistä näkyviin, mikä ei saisi näkyä? Onko hame oikein napitettu? Kenties ruusu näyttäisi paremmalta vähän alempana. Pelkään, että se on liian korkealla — se muistuttaa vähän kukonharjaa. Mutta minusta on ilkeätä, jos jokin kutkuttaa korvaa.
— Kaikki on juuri niinkuin olla pitää, ja poskesi lounainen kuoppa on suorastaan hurmaava.
— Anna, erään seikan vuoksi pidän sinusta aivan erikoisesti — sinä osaat antaa tunnustusta ilman mitään sivutarkoitusta. Sinä olet niin hyväsydäminen, ettei sinussa ole hitustakaan kateutta.
— Minkätähden hän olisi kateellinen? huomautti Jamesina-täti. — Hän ei ole aivan yhtä sievännäköinen kuin sinä, mutta hänen nenänsä on aika paljon kauniimpi.
— Kyllä minä sen tiedän.
— Minun nenäni on aina ollut minulle suureksi lohdutukseksi, tunnusti Anna.
— Ja minä pidän sinun kauniista ja tasaisesta hiusmarrostasi, Anna. Ja sitten tuosta herttaisesta pikku kiharasta, joka näyttää olevan pyörähtämäisillään alas, mutta ei kuitenkaan pyörähdä. Se on tavattoman soma. Mutta mitä neniin tulee, antaa minun nenäni minulle paljon huolta. Kun olen täyttänyt neljäkymmentä, törröttää se kahta kauheammin pystyssä ja on punaisia suonia täynnä. Miltä luulet minun näyttävän nelikymmenvuotiaana?
— Vanhalta ja vakavalta keski-ikäiseltä naiselta, jolla on hiukan taipumusta lihavuuteen, sanoi Anna leikillään.
— Ole nyt, virkkoi Phil ja istuutui varovasti odottamaan henkivartioitaan. — Kuule, sinä värikäspukuinen Josef — olepas hyppimättä syliini. Minä en tahdo mennä tanssiaisiin kissankarvoja täynnä. Ei, Anna, vanhalta ja vakavalta minä viimeksi näytän. Mutta luultavasti olen naimisissa.
— Alecin vai Alonzon kanssa? kysyi Anna.
— Jommankumman kanssa varmasti, kun vaan milloinkaan voisin valita, huokasi Phil.
— Sen ei pitäisi olla kovin vaikeata, virkkoi Jamesina-täti vähän terävästi.
— Täti kulta, minä olen syntynyt epäröimisen merkeissä, ja sellaisena kuin olen syntynyt, olen tuomittu pysymäänkin.
— Sinulla pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu, Philippa.
— Tietysti pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu — eikö se merkitse jokseenkin samaa kuin selväjärkinen? — mutta silloin menee paljon hauskaa hukkaan. Jos täti tuntisi Alecin ja Alonzon, niin täti ymmärtäisi, miten vaikea on tietää, kumpi heistä on valittava. He ovat yhtä hauskoja kumpikin.
— Ota sitten joku, joka on vielä hauskempi, ehdotti Jamesina-täti. — Onhan täällä kunnon seniori, joka juoksee meillä ja koettaa parastaan, Will Leslie. Olen erikoisesti huomannut hänen suuret, lempeät silmänsä — eikö hän sitten sopisi?
— Ne ovat juuri hiukan liian suuret ja liian lempeät, ne muistuttavat lehmää, sanoi Phil armottomasti.
— No, mitä pidät John Parkerista?
— En hitustakaan — myönnän kyllä, että hän näyttää vastatärkätyltä ja vastaprässätyltä.
— Entä Marc Holworthy? Hänessä et kaiketi voi nähdä mitään vikaa.
— En, hän kelpaisi, ellei hän olisi köyhä. Minun täytyy mennä rikkaisiin naimisiin, nähkääs, Jamesina-täti. Rahaa täytyy minun tulevalla miehelläni olla ja kaunis hänen täytyy olla, ne ovat kaksi peruuttamatonta ehtoa. Minä menisin huomispäivänä naimisiin Gilbert Blythen kanssa, jos hän olisi rikas.
— Älä, menisitkö? virkkoi Anna myrkyllisestä
— Kas, se ei meille maistunut, vaikkemme tietystikään itse tahdo Gilbertiä — eihän toki, ei mitenkään, ilkamoi Phil. — Mutta älkäämme puhuko epämiellyttävistä asioista. Joskus minun kai täytyy astua aviosäätyyn, mutta kyllä minä lykkään sen vihoviimeisen päivän niin kauas kuin voin.
— Sillä teepä muuten mitä teetkin, pikku Phil, mutta älä mene naimisiin kenenkään kanssa, josta et pidä, varoitti Jamesina-täti.
Sä sydän, joka uskot lemmen taikaan, et muodissa oo ollut moneen aikaan, rallatteli Phil piloillaan. — Nyt vaunut tulevat. Minä pakenen — hyvästi jääkää! Siirtykää nyt taaskin siihen "vanhaan, hyvään aikaan", jonne te kuulutte kumpikin ja jatkakaa rauhassa keskusteluanne oikeasta rakkaudesta.
Philin lennähdettyä huoneesta katsoi Jamesina-täti juhlallisen rukoilevasti Annaan.
— Tyttö on sievä ja herttainen ja hyväsydäminen, mutta joskus hänellä on sellaisia puuskia, että ihan ajattelee, onko hän oikein viisas. Mitä sinä arvelet, Anna?
— Minun luullakseni ei Philin järjessä ole mitään vikaa, vastasi Anna kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen hymynsä. — Tuollainen puhe on vain hänen tapaistaan.
Jamesina-täti pudisti miettivänä päätään.
— Ehkäpä hän ei kuitenkaan tarkoita paljon mitään lörpöttelyllään. Minä toivoisin niin olevan, sillä olen kiintynyt tyttöön. Mutta en minä häntä käsitä — hän tekee minut väliin aivan hervottomaksi. Hän ei muistuta ketään minun tuntemistani tytöistä eikä siskoparvessa, jossa minä olen kasvanut, ollut yhtään sen tapaista.
— Kuinka monta tyttöä teitä oli, Jimsie-täti?
— Oh, meitä oli kai noin puoli tusinaa, hyvä ystävä.