XVIII.
HYVÄSYDÄMINEN JOSEFINA-TÄTI.
Päästiin joululomaan ja kaikki Karoliinan majan tytöt hajaantuivat kotiseudulleen, mutta Jamesina-täti ei halunnut lähteä minnekään.
— Minä en voisi viedä kolmea kissaa yhteenkään niistä paikoista, jonne minut on kutsuttu, virkkoi hän. — Enkä minä mitenkään voi jättää elukoita tänne yksin melkein kuukaudeksi. Jos meillä olisi semmoisia kunnon naapureita, jotka voisivat antaa heille ruokaa, kävisi minunkin lähteminen täältä, mutta tämän kadun varrellahan asuu vain miljoona-miehiä. — Minä jään siksi tänne ja pidän Karoliinan majan teille lämpöisenä.
Anna matkusti kotiin tavanmukainen iloinen odotus mielessään — toiveet eivät kokonaan toteutuneet. Ensiksikin oli Avonleassa niin aikainen, tuulinen ja jäätävän kylmä talvi, etteivät edes kylän "vanhimmat asukkaat" voineet muistaa mitään senkaltaista. Suunnattomat lumikinokset kirjaimellisesti erottivat Vihervaaran muusta maailmasta. Tämän joululoman aikana, jota luonnonvoimat eivät näyttäneet suosivan, yltyi tuuli melkein joka päivä myrskyksi, ja tyyninä päivinä satoi lunta miltei lakkaamatta. Tuskin oli ehditty lumiauralla ajaa auki tiet, kun lumipyry ne jälleen tuiskutti umpeen. Oli melkein mahdotonta mennä ulos. A.N.Y. -yhdistys yritti kolmena päivänä peräkkäin juhlan toimeenpanoa korkeakoululaisten kotiinpaluun johdosta, mutta joka kerta puhkesi sellainen rajuilma, ettei kukaan voinut mennä ulos ovestaan. Lopuksi luovuttiin epätoivoisina yrityksestä. Niin hellää kiintymystä kuin Anna tunsikin Vihervaaraa kohtaan, ei hän voinut olla ikävöiden ajattelematta Redmondin "majaa", kodikasta, avointa takkaa räiskyvine valkeuteen, Jamesina-tädin veitikkamaisia, ymmärtämystä osoittavia katseita, kehrääviä kissoja, tyttöjen iloista lörpötystä ja hauskoja perjantai-iltoja, kun korkeakoulutoverit pistäytyivät juttelemaan kaikenlaisista asioista.
Anna tunsi olevansa yksin ja hänestä oli hiukan yksitoikkoista. Hänen rakkaan ystävänsä Dianan täytyi koko joululoman ajan pysytellä sisällä kovan nuhan ja rintasäryn vuoksi. Diana ei siis päässyt Vihervaaraan, ja Anna pääsi harvoin Mäntymäelle, tavallinen tie Kummitusmetsän läpi kun oli miehenkorkuisten kinosten peitossa, ja pitempi tie jäätyneen Tumman, päilyvän aallokon yli oli melkein yhtä vaivaloinen. Ruby Gillis uinui valkean peitteen alla kirkkomaan mullassa. Jane Andrews ei päässyt irti koulustaan, hän oli jollakin aavikolla kaukana lännessä. Ainoa uskollinen oli Gilbert, joka tuli lumessa rämpien joka iltapäivä Vihervaaraan.
Mutta Gilbertin käynnit eivät olleet samaa kuin ennen aikaan. Anna melkein pelkäsi niitä. Miksi piti hänen niin joutua mielentasapainostaan, kun hän keskellä äkkiä syntynyttä äänettömyyttä nosti katseensa ja näki Gilbertin kirkkaiden, ruskeiden silmien katsovan syvästi vakavina häneen ja saattoi olla varma niiden ilmeen merkityksestä! Vielä tukalampaa oli se, että hän tuon kiinteän katseen nähdessään tunsi tulevansa hehkuvan punaiseksi ja hämilleen, aivan kuin — niin, aivan kuin… Se oli hirmuisen ilkeätä. Anna toivoi olevansa majassaan Redmondissa, missä aina oli läheisyydessä joku, joka saattoi pelastaa kiusallisesta tilanteesta. Vihervaarassa Marilla tavallisesti heti Gilbertin tultua pani kamssunsa kokoon ja meni rouva Lynden puolelle ottaen kaksoiset mukaansa, vaikka Anna teki kaikkensa pitääkseen heidät luonaan. Marillan toimenpiteen tarkoitus oli niin selvä ja näkyvä, että Anna-raukka sisäisesti vääntelehti voimattomasta raivosta.
Davylla oli täysi syy riemuita elämästä. Hän nautti saadessaan aamuisin lähteä ulos lapio ja luuta kainalossa luomaan pois lunta kaivolle, puuliiteriin ja kanalaan johtavilta teiltä. Hän hekkumoi maistiaisista, kun Marilla ja rouva Lynde saivat valmiiksi Annaa varten kilpaa laittamansa jouluherkut, ja joutohetkinä hän syventyi lukemaan koulun kirjastosta lainaamaansa erittäin hauskaa kirjaa. Hän seurasi siinä ihmeellistä sankaria, jolla näytti olevan erikoinen taito joutua pulaan, mutta selviytyi kuitenkin säännöllisesti kaikista vaikeuksista, milloin maanjäristyksen, milloin taas tulivuorenpurkauksen avulla, joka viskasi hänet vahingoittumattomana kuivalle maalle ja vihdoin erään lumoavan perijättären ylettyville, jolla oli suunnaton omaisuus.
— Se on vasta metka kertomus, sen saatte uskoa, huudahti hän tavattomasti haltioissaan. — On paljon hauskempaa lukea sitä kuin raamattua.
— Niinkö? kysyi Anna huulet vetäytyen hymyyn.
Davy tähysti häntä uteliaana.
— Minä uskoin sinun pahastuvan. Täti Lynde päivitteli kamalasti, kun sanoin niin hänelle.
— Ei se minua niin järkytä, hyvä ystävä. Minusta on aivan inhimillistä ja luonnollista, että yhdeksänvuotias poika mieluummin lukee seikkailukirjaa kuin raamattua. Mutta vanhemmaksi tultua toivon ja uskon sinun pääsevän selville siitä, miten ihmeellinen kirja raamattu on.
— Tietysti se on paikoittain jokseenkin hauska… Esimerkiksi mitä kerrotaan Josefista ja hänen häijyistä veljistään. Vaikka jos minä olisin ollut Josef, niin en olisikaan antanut anteeksi. Minä olisin lyönyt päät poikki niiltä kaikilta — taikka ehkä en minä itse, mutta olisin ainakin antanut hovipyövelin lyödä. Täti Lynde tuli hurjan vihaiseksi, kun minä sanoin niin, ja löi raamatun kiinni ja sanoi, ettei hän koskaan enää lue sitä minulle, jos minulla on niin jumalaton mieli. Sen tähden en minä nyt sanokaan mitään ääneen, kun hän lukee minulle sunnuntai-iltapäivinä, mutta sen mitä minä ajattelen, sanon seuraavana päivänä koulussa Milty Boulterille. Minä kerroin Miltylle profeetta Elisasta, joka kutsui karhut poikien kimppuun syömään ne, ja hän pelästyi niin, ettei siitä lähtien ole koskaan tehnyt pilaa setä Harrisonin kaljusta päästä. Onko karhuja Prinssi Edvardin saarella, Anna? Olen tullut usein ajatelleeksi sitä.
— Ei nykyään, vastasi Anna hajamielisenä. Tuuli hujautti samassa lumipilven ikkunaruutua vasten. — Ohhoh, eikö tämä paha tuuli-ilma koskaan lakkaa?
— Niin, Jumala tietää, sanoi Davy luontevasti ryhtyen jälleen lukemaan.
Mutta nyt oli Annan vuoro pahastua.
— Mitä sinä sanoit, Davy? huudahti hän nuhdellen.
— Niin sanoo täti Lynde usein, puolusteli Davy. — Viime viikolla eräänä iltana sanoi Marilla: "Tuleekohan Ludovic Speedistä ja Theodora Dixistä koskaan pari" — ja rouva Lynde vain raapi päätään sukkapuikollaan ja sanoi: "Hm, Jumala tietää."
— Hänen ei olisi pitänyt sanoa niin, virkkoi Anna, joka ei voinut muulla tavoin päästä pälkähästä, vaikka hän olisikin toivonut, että täti Lynden työt ja toimet olisivat olleet kaiken arvostelun ulkopuolella. — Kukaan ei saa väärinkäyttää sitä nimeä, tahi oikeammin päästää kevytmielisesti huuliltaan. Älä tee sitä koskaan enää!
— Eikö sittenkään, vaikka lausuisin sen hitaasti ja juhlallisesti niinkuin pappi saarnatuolista? kysyi Davy vakavana.
— Ei sittenkään.
— No, sitten en sanokaan. Rachel-täti sanoo, että Ludovic Speed on seurustellut Theodoran kanssa sata vuotta. Eivätkö he pian ole liian vanhoja menemään naimisiin? Ei suinkaan Gilbert odota sinua niin kauan? Koska sinä menet naimisiin, Anna? Täti Lynde sanoo, että on yhtä varmaa kuin aamen kirkossa että…
— Täti Lynden ei pitäisi puhua niin paljon, keskeytti Anna kiivaasti, mutta vaikeni kohta.
— Ei pitäisikään, siinä sinä olet ihan oikeassa, jatkoi Davy aivan tyynesti. — Minä tiedän, että muutamat sanovat häntä oikeaksi vanhaksi juoruämmäksi… Mutta vietätkö sinä pian hääsi, Anna? Olisi hauska tietää.
— Sinä olet tyhmeliini, kun kysyt sellaista, johon ei kukaan ihminen osaa vastata, vastasi Anna tylynpuoleisesti ja lähti huoneesta.
Keittiö oli autio ja tyhjä, ja Anna istuutui ikkunan ääreen. Huone verhoutui nopeasti yhä tummempaan talven hämärään. Aurinko oli laskenut ja tuuli uinahtanut. Viileän kelmeä kuu pilkisti lännenpuolella esiin purppuransinisen pilviharjun takaa. Värit vaihtuivat ja sulautuivat yhteen taivaalla, mutta pitkin lännen taivaanrantaa kulkeva kullankeltainen juova alkoi palaa yhä kirkkaammin, kuin olisivat kaikki sammuvan valon viime heijastukset löytäneet täällä toisensa; lumenpeittämien männynlatvojen muodostamat aaltoilevat ääriviivat erottuivat etäällä tummina ja selvinä. Anna loi katseensa hiljaisille, valkeille vainioille, jotka värjöttivät kylminä ja elottomina laskevan auringon punakeltaisessa hohteessa, ja huokasi. Yksinäisyyden tunne valtasi hänet taas äkkiä, ja hän tunsi levottomuutta ja ahdistusta. Hän mietti itsekseen nyt, kuten monta kertaa ennenkin, olisiko hänen mahdollista palata korkeakouluun seuraavana vuonna. Se näytti verrattain vähän luultavalta… Stipendit, jotka hän mahdollisesti voisi saada, jos onni oli myötäinen, merkitsivät hyvin vähäpätöisiä summia. Marillan rahoja hän ei tahtonut enää ottaa vastaan, ja toiveet ylimääräisestä ansiosta kesällä olivat hyvin pienet.
— Minun täytyy kai ensi vuonna keskeyttää opintoni, ajatteli hän masentuneena, ja olla taas opettajana jossain koulussa, kunnes olen sen verran ansainnut, että voin jälleen alkaa opiskella. Silloin kaikki entiset toverit pääsisivät minun edelleni, enkä saisi enää koskaan asua Karoliinan majassa… No niin, Anna, mitä kannattaa istua suremassa?
Pää pystyyn vaan! Voin olla kiitollinen siitäkin, että pääsen eteenpäin omin voimin, jos niin vaaditaan, ja ainakin ansaitsen elatukseni.
— Nyt tulee setä Harrison rähmien lumikinoksissa, julisti Davy, tempaistuaan keittiön oven auki.
— Kunpa hänellä olisi posti mukanaan! Emme ole saaneet postia kolmeen päivään. Tahtoisin nähdä lehdistä, montako junaa on juuttunut lumeen.
Herra Harrison oli käynyt hakemassa postin, ja Stellan, Priscillan ja Philin iloiset kirjeet haihduttivat pian Annan alakuloisuuden. Jamesina-täti oli myös kirjoittanut muutaman rivin. Hän kertoi, että tuli paloi takassa yhtäpäätä, että kaikki kissat olivat mitä parhaimmassa voinnissa ja että ruukkukasvit rehoittivat erinomaisen upeasti.
"Täällä on ollut oikein paukkuva pakkanen, minkä vuoksi annan kissojen nukkua sisällä. Noita ja Josef nukkuvat arkihuoneessa ja Saara-kissa vuoteeni jalkapäässä. Kun kuulen sen kehräävän, tuntuu minusta aivan kuin olisi seuraa, kun yöllä herään ja ajattelen lähetysmailla, kaukana toisella puolella maailmaa olevaa tyttöraukkaani. Jos hänen ei tarvitsisi olla juuri Intiassa, niin en olisi levoton, mutta sanotaan, että käärmeet siellä ovat ihan kauheita. Saara-kissan täytyy kehrätä aika tavalla, ennenkuin pääsen näistä ajatuksistani. Uskoni on kyllin luja siirtämään kaikkea muuta, mutta käärmeihin se ei pysty. Minä en käsitä, miksi Luoja ne ollenkaan loi. Väliin minä en uskokaan, että hän on ne luonut. Kyllä pimeyden ruhtinaalla oli sormensa pelissä, kun käärmeet tulivat maailmaan."
Anna oli jättänyt viimeiseksi ohuen, koneellakirjoitetun ilmoituksen siinä uskossa, ettei se ollut mitään tärkeätä. Kun hän oli sen lukenut, istui hän hyvin hiljaa, ja silmät täyttyivät vähitellen kyynelillä.
— Mikä sinun on, Anna? kysyi Marilla.
— Neiti Josefina Barry on kuollut, vastasi Anna matalalla äänellä.
— Vai niin, hänen päivänsä ovat viimeinkin päättyneet, virkkoi Marilla. — Hän on maannut sairaana yli vuoden, ja hänen sukulaisensa ovat täällä odottaneet joka hetki tietoa hänen kuolemastaan. On hyvä, että hän nyt on päässyt lepoon, hän on saanut kärsiä kauheasti. Hän oli aina hyvä sinulle, Anna.
— Hän on ollut hyvä viimeiseen asti, Marilla. Tämä kirje on asianajajalta, hänen pesänselvitysmieheltään. Hän on jättänyt minulle perinnöksi tuhat dollaria.
— Mitä! Älä nyt! Niin kamalan paljon rahaa, huusi Davy. Se oli sama neiti, jonka päälle sinä ja Diana kumpsahditte, kun te illalla otitte vauhtia hypätäksenne vierashuoneen sänkyyn. Diana on kertonut minulle kaikki tyynni. Siksikö hän antaa sinulle niin paljon rahaa?
— Vaiti, pikku Davy, virkkoi Anna hiljaa. Sydän tulvillaan hän hiipi ylös yliskamariin jättäen Marillan ja rouva Lynden pohtimaan asiaa kahden kesken.
— Uskovatko tädit Annan nyt koskaan joutuvan naimisiin? uteli Davy levottomana. — Kun Dorcas Sloane kesällä meni naimisiin, niin hän sanoi, että jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rahoja, mistä elää, niin hän ei mitenkään olisi ottanut miestä niskoilleen, mutta oli muka kuitenkin parempi asua lesken kanssa, jolla on kahdeksan lasta, kuin kälyn kanssa.
— Sinä olet ihan löylynlyömä! huudahti rouva Lynde poikanulikalle julmistuneena. — Sinä puhut niin että saa hävetä silmät korvat täyteen, vaikka olet olevinasi parempien vanhempain lapsi.