XXXI.
TEEKUTSUISSA.
Ensimmäisenä torstai-iltana Annan tultua Valley Roadiin pyysi Janet hänet mukaansa viikkosaarnaa kuulemaan. Anna suostui tulemaan, ja Janet ryhtyi pukeutumaan hienommin ja huolellisemmin kuin mitä olosuhteet Annan mielestä oikeastaan olisivat vaatineet. Hän pani ylleen vaaleansinisen, kukikkaisen musliinileningin, jossa oli runsaammin röyhelöitä ja volangeja kuin mitä olisi luullut säästeliään Janetin haluavan hankkia itselleen, ja kaikkea siunaamassa oli leveälierinen italialainen olkihattu, jossa oli reunusteena heleitä ruusuja ja kolme strutsinsuikaa. Anna joutui aivan hämilleen. Vähitellen alkoi hänelle selvitä syy tähän ylellisyyteen, syy, joka on vanha kuin synti.
Valley Roadissa pidettävät viikkosaarnat näyttivät houkuttelevan yksinomaan naiskuulijakuntaa. Tilaisuuteen oli saapunut kolmekymmentäkaksi naista, kaksi puolikasvuista poikaa ja yksi ainoa mieshenkilö pastoria lukuunottamatta. Anna kohdisti pastoriin lähemmän tarkastelunsa. Kaunis hän ei ollut, ei myöskään nuorekas tai notkealiikkeinen. Hänellä oli tavattoman pitkät jalat, niin pitkät, että hänen täytyi sotkea ne läjään tuolin alle, jotta ne eivät olisi tiellä, ja hän oli aika lailla köyryselkäinen. Kädet olivat suuret, hiukset kaipasivat saksia ja viikset olivat hoitamattomat. Mutta Annasta hänen kasvonsa tuntuivat kuitenkin miellyttäviltä, ne kun kuvastivat rehellisyyttä ja hyvyyttä ja vielä jotain, mitä Annan oli vaikea määritellä itselleen. Anna teki joka tapauksessa sen johtopäätöksen, että tämä mies oli kärsinyt ja ollut luja kärsimyksessään ja että juuri tuo sitkeä alistuvaisuus oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, meni pastori Janetin luo ja sanoi:
— Saanko tulla sinua saattamaan, Janet?
Janet tarttui hänen käsivarteensa — jäykästi ja ujostellen kuin hän olisi ollut kuusitoistavuotias ja häntä ensi kerran "saatettu kotiin", kertoi sittemmin Anna Majassa tytöille.
— Neiti Shirley, saanko esittää pastori Douglaksen, sanoi Janet samaan jäykkään tapaan.
Pastori Douglaksen kumarrus oli pieni ja lystikäs.
— Minä katselin neitiä kirkossa, ja minusta te näytitte niin ihmeen herttaiselta, sanoi pastori.
Tällainen lausunto olisi yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta tuntunut Annasta kiusalliselta, mutta pastori Douglas lausui sanat sillä tavalla, että Anna huomasi niiden tulleen aivan vilpittömänä ystävyyden ilmaisuna. Anna hymyili kiitollisena pastorille ja vetäytyi hyvin hienotunteisesti parin taa kuutamon valaisemalla maantiellä.
Janet oli siis joutunut huomaavaisen kavaljeerin hoteisiin. Anna oli kovasti ihastuksissaan. Janetista tulisi varmasti mallivaimo — hilpeä, huolehtiva, viisas ja säästäväinen, ja miten ihanan hyvää ruokaa hän tulisikaan laittamaan!… Kyllä luonto tuhlaisi suorastaan anteeksiantamattomalla tavalla, jos niin erinomainen emäntä jäisi vanhaksipiiaksi.
— John Douglas pyysi, että minä ottaisin sinut lähipäivinä mukaani hänen vanhan äitinsä luo, sanoi Janet seuraavana aamuna. — Hänen äitinsä on melkein yhtämittaa vuoteen omana eikä voi liikkua enää minnekään. Mutta hän pitää hyvin paljon seurasta ja tahtoo aina tutustua niihin, jotka asuvat minun vuokralaisinani. Menisimmekö sinne tänä iltana?
Anna suostui tähän mielellään, mutta myöhemmin päivällä tuli pastori itse tuoden terveisiä äidiltään ja pyytäen molempia naisia tulemaan teelle lauantai-iltana.
— Miksi et ottanut kaunista sinipunervaa orvokkileninkiäsi, joka sinulla oli torstaina? kysyi Anna kun he olivat lähteneet kotoa. Oli tukahuttavan kuuma päivä, ja Janet-parka, jonka päähän oli noussut veri mieluisasta odotuksesta ja josta korkeakaulainen ja raskas, musta kashmirileninki tuntui tukalalta, oli kasvoiltaan suunnilleen keitetyn hummerin näköinen.
— Minä pelkään että vanha rouva Douglas pitäisi sitä aivan liian nuorekkaana ja sopimattomana. Mutta John pitää siitä puvusta, lisäsi hän huoaten.
Vanha maakartano, jonne he olivat matkalla, oli kukkulan huipulla, jonne raikkaat tuulet pääsivät puhaltamaan kaikilta suunnilta. Itse asuinrakennus oli tilava ja mukava, ikä oli antanut sille jo eräänlaisen arvokkuuden, ja sen ympärillä humisivat jättiläisvaahterain rykelmät ja satoisat hedelmäpuut. Jonkun matkan päässä oli suuria, täysinäisiä latoja ja eläinten suojia ja kaikki vakuutti varakkuutta. Mikä sitten olikaan tuonut pastorin ilmeeseen kärsivällisen alistuvaisuuden piirteen? Taloudelliset huolet eivät ainakaan, ajatteli Anna hiljaa mielessään.
John Douglas tuli heitä vastaan portaille ja vei heidät vierashuoneeseen, missä hänen äitinsä istui mukavassa nojatuolissaan vieraita vastaanottamassa.
Anna oli kuvitellut rouva Douglaksen pitkäksi ja luisevaksi, kuten tämän poika oli. Mutta hän näkikin naistyllerön, jolla oli vielä raikkaat punaiset posket, lempeät siniset silmät ja suu pehmeä kuin lapsella. Rouvalla oli kaunis, aivan uudenaikaisesti ommeltu musta silkkileninki, olkapäillä kevyt saali, ja lumivalkea tukka osittain sievän pitsimyssyn peitossa, jossa asussa hän muistutti kovasti isoäidin aikuista sirosti puettua nukkea.
— No, hyvää päivää, rakas Janet, sanoi hän hyvin ystävällisellä äänellä. — On oikein hauskaa saada hiukan nähdä sinua. — Hän kurotti eteenpäin vanhat kauniit kasvonsa ja tarjosi poskensa suudeltavaksi. — Ja tässä on meidän uusi opettajattaremme. On hauskaa tutustua teihin, neiti. Minun poikani on toitottanut niin teidän ylistystänne, että minä olen tullut miltei kateelliseksi, ja Janetilla on varmasti syytä olla todenteolla kateellinen. Janet-paran korvat kävivät taas kuumiksi. Anna lausui muutamia sovinnaisen kohteliaita sanoja, ja sitten istuuduttiin ja koetettiin saada keskustelu käyntiin. Mutta se kävi kankeasti, eikä Annakaan voinut sitä auttaa, sillä kaikki tuntuivat olevan jäykkiä, paitsi vanha rouva Douglas, jonka näytti olevan hyvin helppo jutella. Hän viittasi Janetin viereensä ja taputteli silloin tällöin hänen kättään. Janet istui jähmettynyt hymy huulilla, hän ei näyttänyt ollenkaan viihtyvän huonosti soveltuvassa puvussaan, ja John Douglas oli juron ja avuttoman näköinen.
Illallispöydässä pyysi vanha rouva hyvin herttaisella äänellä Janetia hoitamaan teen tarjoilua. Janet tuli tummanpunaiseksi, mutta totteli. Anna kuvasi sittemmin tätä ateriaa Stellalle kirjoittamassaan kirjeessä.
"Illalliseksi oli kylmää häränkieltä, kananpoikia, hyötymansikkahilloketta, sitruunatorttua ja voitaikinakaakkuja, suklaaleipiä, korinttikaakkuja, hedelmätäytteistä sokerikaakkua ja lopuksi paahtovanukasta. Kun olin syönyt kaksi kertaa niin paljon kuin oikeastaan jaksoin, huokasi rouva Douglas ja sanoi, että minulla oli hyvin huono ruokahalu — eikä hänellä, ikävä kyllä, ollut mitään, jolla sitä kiihoittaisi…
"'Minä pelkään, että Janet on aivan hemmotellut teidät pilalle kaikilla herkkulaitteillaan, ja nyt teille ei kelpaa mikään muu ruoka', sanoi hän rakastettavasti. 'Mutta eihän täällä päin voi kukaan yrittääkään kilpailla hänen kanssaan. Saanko tarjota vähän lisää kinkkupiirakasta, neiti Shirley? Tehän ette ole syönyt mitään, lapsukaiseni.' Ja minä olin kuitenkin, Stella, ahtanut itseeni kaksoisannokset sekä kieltä että kananpoikaa ja verottanut osaltani kaikkia seitsemää kaakkulajia sekä vielä ottanut kokonaisia hyötymansikkahillovuoria.
"Teen jälkeen hymyili Douglas-muori hyväntahtoisen merkitsevästi ja pyysi Johnia menemään 'meidän pienen Janetimme' kanssa puutarhaan katsomaan ruusuja. — Neiti Shirley pitää kyllä minulle seuraa, kun te molemmat olette ulkona, teettehän te sen? pyysi hän ja vaipui taas huoahtaen nojatuoliinsa.
"— Minä olen niin raihnas vanha mummo, ettei teillä ole aavistusta, neiti Shirley. Minulla on ollut tämä paha vaivani jo yli kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä pitkää, tuskallista vuotta olen ollut aivan kuoleman kielissä.
"— Se on hyvin ikävää, sanoi Anna. Hän koetti pakottaa liikkeelle kaiken myötätuntonsa, mutta sanat, joita hän haki myötätuntonsa ilmaisuksi, eivät irtautuneet.
"— Lukemattomina öinä on kotiväkeni ollut vakuutettu, etten minä enää näe päivänkoittoa, jatkoi vanha rouva juhlallisesti. — Ei kukaan tiedä, mitä minä olen kokenut — ei kukaan, paitsi minä itse. Niin, nythän ei voi enää kestää kovin kauan ennenkuin pyhiinvaeltajan sauva vaipuu minun riutuvasta kädestäni. Minusta tuntuu suurelta lohdutukselta, että John saa niin kunnon vaimon huolenpitäjäkseen, kun minä olen poissa — tehän ymmärrätte, että äiti ei voi muuta tuntea, neiti Shirley.
"— Janet on hyvin harvinainen ihminen, sanoi Anna lämpimästi.
"— Te sanotte: harvinainen? Hän on maailman jaloin luonne. Ja kelpo emäntä — mitä minä en ole milloinkaan ollut. Terveyteni on estänyt siitä, neiti Shirley. Minä olen todella kiitollinen, että John on valinnut niin viisaasti. Minä uskon ja toivon, että hän tulee olemaan onnellinen. Hän on minun ainoa poikani, ja hänen menestystään ajattelen hartaammin kuin mitään muuta.
"— Se on luonnollista, sanoi Anna, tuntien kuitenkin samalla, että hänen järkensä pysyi liikkumatta. Eikä hän kuitenkaan oikein ymmärtänyt, miksi. Mutta hän ei voinut keksiä mitään, mitä sanoisi tälle lempeästi hymyilevälle vanhalle naiselle, joka taputti ystävällisesti hänen kättään.
"— Tule pian käymään taas minun luonani, armaani, sanoi rouva Douglas hyvin sydämellisesti Janetille, kun molemmat vieraat hyvästelivät lähtiessään talosta. — Sinä et tule läheskään niin usein kuin minä toivoisin. Mutta lähipäivinä tuo John luultavasti sinut tänne, niin että sinä jäät tänne koko elämäksesi.
"Kun vanha rouva lausui nämä sanat, sattui Annan katse olemaan luotuna John Douglakseen, ja hän aivan tyrmistyi. Pastorin kasvoilla oli niin kärsivä ilme kuin olisi tilanne tuntunut hänestä aivan sietämättömältä. Anna oli varma siitä, että pastori oli tullut ruumiillisesti hyvin pahoinvointiseksi, ja hän kiiruhti siksi lähtöä.
"— Eikö vanha rouva Douglas ollut herttainen, sanos? kysyi yhä vielä punoittava Janet, kun he laskeutuivat mäkeä alas.
"— Oli toki, vastasi Anna hajamielisenä. Hän mietti yhä, mikä saattoi olla syynä John Douglaksen kummalliseen ilmeeseen.
"— Hän on saanut kärsiä hyvin paljon, jatkoi Janet. — Väliin on hänellä oikeita puuskia. Se on Johnin kauhu. John pelkää lähteä koskaan pois kotoa, hänen äitinsä kun voi milloin tahansa saada kohtauksen, ja silloinhan vain palvelijatar on kotona."