XXXII.
"MITEN KAUAN TÄTÄ KESTÄÄKÄÄN?"
Kolme päivää myöhemmin tuli Anna kotiin koulusta ja tapasi Janetin hillittömästi itkemässä. Kyyneleet ja Janet tuntuivat kuuluvan niin huonosti yhteen, että Anna joutui aivan ymmälle.
— Mikä ihme sinun on? huusi Anna tuskaisesti.
— Voi, voi — minä täytän neljäkymmentä vuotta tänään, nyyhkytti
Janet.
— No, mutta olethan sinä tiennyt kauan sitten, että se päivä saapuu. Mitä suremista siinä sitten on? rauhoitti Anna ja koetti olla hymyilemättä.
— Niin, mutta, jatkoi Janet niellen pari kolme nyyhkytystä samalla kertaa, John Douglashan ei kosi milloinkaan.
— Ole nyt, sehän on vain hetken kysymys, sanoi Anna laimeasti. —
Ole nyt vain vähän kärsivällinen, Janet.
— Hetken kysymys! sanoi Janet, kuvaamaton ivan ilme äänessä. — Hänellä on nyt ollut kaksikymmentä vuotta aikaa. Miten paljon hän tarvitsee vielä?
— Tarkoitatko, että John Douglas on tällä lailla — hm — kaksikymmentä vuotta seurustellut sinun kanssasi?
— Tietysti. Eikä hän ole milloinkaan edes ottanut puheeksi avioliittoa minun kanssani. Enkä minä enää uskokaan, että hän aikoo siitä puhua. Minä en ole milloinkaan maininnut tästä ainoallekaan elävälle sielulle, mutta nyt pälkähti päähäni, että minun täytyy avata sinulle sydämeni, muuten minä tulen luultavasti ihan höperöksi. John Douglas alkoi kävellä minun kanssani ja saattaa minua kotiin kaksikymmentä vuotta sitten, ennenkuin äiti kuoli. Niin, hän tuli minun luokseni käymään hyvin usein, ja jonkun ajan kuluttua aloin minä toimittaa itselleni liinavaatteita ja liinakankaita ja panna arkun pohjalle, mutta hän ei puhunut milloinkaan häistä, hän tuli vain entiseen tapaansa. Minä en voinut mitenkään ryhtyä toimeen siinä asiassa. Tällaista oli kestänyt kahdeksan vuotta, kun äiti kuoli. Silloin minä otaksuin, että John nyt kenties kosii, kun hän näkee, että minä olen näin yksin maailmassa. Eipäs, kaikkea vielä — kiltti ja osaaottava hän kyllä oli ja teki minun hyväkseni kaiken, minkä voi, mutta että me menisimme yhteen, sitä ei otettu milloinkaan puheeksi. Tällaista on nyt jatkunut siitä saakka. Minua pidetään siihen syypäänä. Sanotaan, että minä en halua mennä hänen kanssaan naimisiin, kun hänen äitinsä on niin raihnas enkä minä halua kaikkea sitä puuhaa, mitä hänen hoitamisessaan on. Kyllä kai! Minusta olisi vain suuri ilo saada palvella hänen äitiään. Mutta ajatelkoot ihmiset mitä tahansa! Mieluummin he saavat moittia minua kuin sääliä. Minulle on kauhean nöyryyttävää, että John ei saa sitä tehdyksi. Miksi hän ei tahdo? Minusta tuntuu välistä, että jos tietäisin syyn, niin en olisi siitä enää niin pahoillani.
— Ehkä hänen äitinsä tahtoo, että hän ei sido itseään kehenkään.
— Ei ollenkaan, sitä se ei ole. Hänen äitinsä on sanonut minulle lukemattomat kerrat, että hän tahtoisi mielellään nähdä Johnin hyvään avioliittoon joutuneena ennenkuin hänen on erottava elämästä. Ja hänhän antaa pojalleen selviä viittauksia — sinähän kuulit itse muutama päivä sitten. Minä luulin vajoavani maan alle.
— Minun järkeni ei liiku, sanoi Anna avuttomana.
— Minä en käsitä sitä. Mutta ehkä sinun pitäisi pitää lujemmin oma pääsi, Janet? Kun hän ei voi rehellisen miehen tavoin sanoa sanottavaansa, olisi sinun pitänyt lähettää hänet tiehensä jo kauan sitten.
— Mutta sitä minä en ole voinut mitenkään tehdä, sanoi Janet-parka, taaskin itkuun purskahtamaisillaan. — Sinähän tiedät, Anna, että minä olen pitänyt Johnista aina ihan kauheasti. Olisi ollut melkein samantekevää, tuliko hän yhä vai eikö, kun en kuitenkaan olisi halunnut ketään muuta.
— Mutta silloin hän olisi kenties tullut päättäneeksi ja kosinut tavalliseen, kunnolliseen tapaan.
Janet pudisti päätään.
— Ties, olisiko se sittenkään ollut oikea tapa… Minä en uskaltanut missään tapauksessa koettaa, sillä minä pelkään, että hän uskoisi minun tarkoittavankin, mitä minä sanon… Minussa pitäisi kai olla enemmän arvokkuutta, mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan tällaiseksi luotu… Enkä minä voi muuttaa luontoani.
— Sinä voit kuitenkin muuttaa hiukan menettelytapaasi, Janet. Ei ole vielä liian myöhäistä. Näytä, että et ole pekkoja pahempi. Anna miehen tietää, että sinä olet saanut tarpeeksesi kaikesta tästä juoksemisesta. Hän saa nyt lähteä muille markkinoille. Minä autan sinua.
— Niin, rakas ystävä, kunhan minä vain saan sen verran luontoa itseeni, sanoi Janet neuvottomana. — Tätä tällaista on nyt kestänyt niin kauan, että on vaikea ryhtyä mihinkään. Mutta minä lupaan miettiä asiaa.
Anna tunsi pahasti erehtyneensä John Douglaksen suhteen. Hän oli pitänyt miehestä paljon eikä olisi mitenkään luullut, että tämä panisi kokonaista kaksikymmentä vuotta naisen tunteilla ilveilemiseen. Mutta nyt se mies saisi kuulla kunniansa, ja Anna tunsi itsessään vahingonilon hekumoiden myllertävän, kun hän ajatteli, että hän saa olla näkemässä tuon miehen häviötä. Hän ihastui kovasti, kun Janet heidän kävellessään seuraavana iltana tavanmukaiseen iltasaarnaan uskoi hänelle, että tänä iltana "paukahtaa".
— Nyt minä näytän John Douglakselle, vaikka mikä olisi, ettei minua saa pilkata miten tahansa.
— Hyvä, pysy sanassasi, sanoi Anna hyvin tyytyväisenä.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, tuli John Douglas heidän luokseen ja esitti tavanmukaisen pyyntönsä.
— Kiitoksia hyvin paljon, mutta se on tarpeetonta, sanoi Janet hyytävän kylmästi. — Tien kotiin minä tunnen mainion hyvästi — minä olen vaeltanut sitä rohkeasti neljäkymmentä vuotta. Minun takiani ei herra Douglaksen tarvitse vaivautua.
Anna katsahti mieheen, jota nyt tituloitiin herra Douglakseksi, ja petollisen kirkkaassa kuutamossa hän huomasi taaskin sen tuskan ja epätoivon ilmeen, jonka hän oli kerran ennen huomannut tämän miehen kasvoissa. Sanomatta sanaakaan pastori kääntyi maantieltä takaisin ja poistui pitkin askelin.
— Pysähtykää, pysähtykää! huusi Anna kiihkeästi, välittämättä vähääkään ympärille kokoontuneista hämmästyneistä katsojista. — Herra Douglas, pysähtykää! Tulkaa takaisin!
John Douglas pysähtyi, mutta ei liikahtanutkaan takaisin sinne päin, mistä oli tullut. Anna kiiti alas tietä pitkin, tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti hänet lempeän väkivaltaisesti takaisin Janetin luo.
— Teidän täytyy tulla takaisin, rukoili Anna. — Se oli erehdys, herra Douglas, ja minä olen siihen syypää. Minä narrasin Janetin sanomaan noin. Hän ei itse tahtonut — mutta nythän on kaikki hyvin taas, eikö niin, Janet?
Janet tarttui sanaakaan sanomatta John Douglaksen käsivarteen ja lähti kulkemaan. Anna seurasi heitä hiukan häpeissään ja livahti sisään keittiön ovesta.
— Kyllä sinä autoit minua hienolla tavalla, sanoi Janet, kun he tapasivat toisensa suuressa eteisessä.
— Minä en voinut sille mitään, sanoi Anna katuvana. — Minulla oli sellainen tunne, kuin olisin seisonut murhateon katsojana. Minun täytyi juosta hänen jälestään.
— Olihan oikein hyvä, että teit sen. Kun minä näin John Douglaksen lähtevän yksin kulkemaan tietään, niin tuntui sydämessäni kuin olisi hänen mukanaan mennyt menojaan pieninkin ilon ja onnen tähde, mikä elämässäni vielä oli. Se oli kauhea tunne.
Eikö hän kysynyt, miksi sinä sanoit niin? sanoi Anna.
— Ei, ei ollenkaan. Sitä asiaa ei hän sanallakaan kosketellut, vastasi Janet väsähtäneellä äänellä.