XXXIII.
JOHN DOUGLAS SAA PUHEKYVYN.
Annaa elähytti pieni toivo, että heidän epätoivoinen yrityksensä asian saattamiseksi ratkaisuun johtaisi kuitenkin pian tulokseen. Mutta ei tapahtunut mitään. John Douglas saattoi Janetin kotiin kirkosta ja tuli joskus hakemaan häntä hevosella ajelulle; niin hän oli tehnyt jo kaksikymmentä vuotta, ja näin näytti tulevan jatkumaan toiset kaksikymmentä vuotta. Kesä lähestyi loppuaan. Anna hoiti opetustehtäväänsä koulussa, kirjoitti kirjeitä ja harjoitti hiukan omia opinnoita. Hänen kävelyretkensä koululle ja sieltä takaisin tuntuivat virkistäviltä. Hän kulki aina suosimansa suon läpi. Se oli mehevän vihreätä, sammaleista mättäikköä, aaltomaista, käydessä hiljalleen hyllyvää maata. Hopeankirkas puro lirisi hiljalleen sen läpi, ja siellä täällä huojui suuria tuuheita sananjalkamättäitä, joiden juurilla heloitti värikäs kainojen metsäkukkien hursti.
Anna ei voinut olla tuntematta elämäänsä Valley Roadissa jonkun verran yksitoikkoiseksi. Sattui kuitenkin semmoista, mikä tuntui aika lailla yllättävältä.
Pitkää ja luisevaa piparminttumakeisten tarjoojaa Samuelia ei Anna ollut tavannut sen illan jälkeen, jona tämä istui aidalla, ellei oteta lukuun sitä, että he olivat silloin tällöin kohdanneet toisensa maantiellä. Mutta eräänä lämpimänä elokuun iltana mies ilmestyi ja istuutui hiukan juhlallisesti eteiskuistin ulkopuolella olevalle keinulaudalle. Hänellä oli yllään tavalliset työpukimensa, hyvin paikkaiset housut, sininen pumpulipaita, kyynärpäiden kohdalla reiät, ja rikkinäinen olkihattu. Hän pureskeli ruohonkortta ja jatkoi pureskeluaan antaessaan ruskean koirankatseensa vakavasti kiintyä Annaan. Anna pani huoaten pois kirjansa ja tarttui pieneen lautasliinaan, jota hän paraikaa kirjaili ompeluksilla. Mutta luonnollisestikaan ei hän puolestaan ryhtynyt panemaan alulle keskustelua Samuelin kanssa.
Hetken äänettömyyden jälkeen alkoi Samuel itse puhua.
— Nyt minä muutan tuolta, tokaisi hän ja huiskutti kosteata kortta lähellä olevaa naapuritaloa kohti.
— Vai niin, te muutatte, sanoi Anna kohteliaasti.
— Niin teen.
— Mihin te sitten aiotte ryhtyä?
— Minä olen hiukan tuuminut mennä omiin leipiin ja ostaa paikan itselleni. Siellä olisi Mollersvillessä semmoinen, joka soveltuisi minulle. Mutta jos minä ostan sen, tarvitsen minä naisihmisen taloon.
— Se on kyllä luonnollista, sanoi Anna, ja hänen harrastuksensa laimeni.
— On se.
Uusi pitkä äänettömyys seurasi. Vihdoin otti Samuel uudestaan ruohonkorren suustaan ja sanoi:
— Tahotteko työ minut?
— Tarkoitatteko — mieheksi? kysyi ihmeissään Anna-parka ääni sammuen.
— Justiin niin.
— Mutta minähän olen töin tuskin tuttu teidän kanssanne, sanoi Anna äkäisenä.
— Työ voisija hyvin tutustua minuun sitten jälestäpäin, kun myö ollaan naimisissa, tuumi Samuel.
Anna kokosi kaiken sangen pahaksi kolhiutuneen arvokkuutensa.
— Ei kiitos, olkaa rauhassa, minä en mene milloinkaan teidän kanssanne naimisiin, sanoi Anna ylpeästi.
— Ohoh, hullumminkin voi tehdä, sanoi Sam. — Minä olen aika työntekijä, ja minulla on hiukan rahaa pankissa.
— Te ette saa koskaan enää puhua minulle tästä. Miten ihmeen tavalla teille on juolahtanut semmoinen päähän? kysyi Anna, jonka huumorivaistot nyt olivat pääsemäisillään kiusallisuuden tunteesta voitolle. Tilannehan oikeastaan oli hullunkurinen — mistäpä olisi kannattanut tulla huonolle tuulelle!
— Työ ootta hyvännäköinen ja ketterä jaloistanne, sanoi Sam. — Minä en huoli semmoisesta naisväestä, joka häärää tyhjää eikä saa mitään toimeen. Aatelkaa asiata! Minä pysyn toistaiseksi ehotuksessani. Ei, nyt kai minun onkin jo lähettävä. Minun on mentävä navettaan lypsämään lehmiä.
Annan haaveet, mikäli ne koskivat kosintaa, olivat viime vuosina saaneet niin monta kolahdusta, ettei niistä ollut sanottavia enää jälellä. Siksi saattoi hän makeasti nauraa tälle viimeiselle elämykselleen tuntematta mitään salaista pistoa sydämessään. Illemmällä jäljitteli hän Sam-parkaa Janetille, ja heille molemmille tuotti suurta huvia miehen aikeet hankkia rouva tehokkaaksi avuksi maataloudessa.
Eräänä iltapäivänä, kun Annan oleskelu Valley Roadissa jo oli päättymäisillään, tuli John Douglaksen talon vanha kuski täyttä laukkaa ajaen hakemaan Janetia.
— Neidin on tultava meille niin pian kuin mahdollista, sanoi kuski. — Nyt se on meidän vanha rouvamme kuoleman kielissä; kaksikymmentä vuotta on hän pelihdellyt ja ollut olevinaan.
Janet juoksi hakemaan hattuaan. Anna kysyi, miten vanhan rouvan laita oli.
— Hän ei huuda eikä vaikeroi, sanoi kuski, ja sepä juuri saa minut uskomaan, että nyt onkin leikki poissa. Muutenhan hän aina pitää kauheata elämää, käy ihan mahdottomaksi ja tahtoo heittäytyä pois sängystä. Nyt hän makaa jäykkänä ja kankeana kuin tukki eikä hiiskahdakaan. Ja kun rouva Douglas on kauniisti ääneti, on hän jo hyvin huonossa kunnossa.
— Te ette pidä talon vanhasta rouvasta? kysyi Anna uteliaana.
— Minä pidän oikeista hännällisistä kissoista. Mutta kissat, jotka ovat olevinaan naisihmisiä, ne sais kaikki rötköttää järven pohjassa, kuului vanhan kuskin hiukan oraakkelimainen vastaus.
Janet tuli kotiin hämärissä.
— Nyt siellä on tullut loppu, sanoi hän väsyneenä. — Rouva Douglas kuoli pian senjälkeen kun minä olin tullut. Yhden ainoan kerran puhui hän minulle. 'Nyt sinä kai menet naimisiin Johnin kanssa' sanoi hän. Se vihloi minun sydäntäni, Anna. Miten saattoi Johnin oma äiti luulla, että minä en tahtonut mennä naimisiin Johnin kanssa niin kauan kuin hänen äitinsä oli elossa! Alina en voinut sanoa sanaakaan — hänen ympärillään oli niin paljon muita. Mutta minä iloitsin siitä, että John juuri silloin oli toisessa päässä huonetta.
Janet istuutui ja alkoi itkeä nenäliina kasvojen edessä. Mutta Anna meni keittiöön ja laittoi hänelle mainion yöjuoman kiehuvan kuumasta teestä, inkivääristä ja sitruunamehusta. Anna havaitsi tosin myöhemmin, että hän oli ottanut jauhettua valkopippuria inkiväärin sijasta, mutta Janet ei tullut erehdystä milloinkaan huomanneeksi.
Hautajaisten jälkeisenä iltana istuivat Janet ja Anna auringonlaskun aikana talon julkisivulla olevalla pienellä verannalla. Tuuli oli käynyt levolle metsänlaidan takana, ja kauniit kalevantulet välkehtivät taajaan pohjoisella taivaalla. Janetilla oli yllään rumentava musta leninki, eikä hän muutenkaan juuri esiintynyt edukseen, kun silmät ja nenä olivat itkusta käyneet tulipunaisiksi. Monta sanaa ei vaihdettu, sillä Janet näytti suorastaan loukkaantuvan Annan lohdutusyrityksistä. Hän tahtoi ilmeisesti mieluummin saada esteettömästi antautua surunsa valtaan.
Yhtäkkiä narahti portin salpa, ja John Douglas tuli pitkin askelin nousten hiekkakäytävää. Hänellä oli niin kiire, että hän tuli lyhintä tietä suoraan geraniumipenkin yli. Janet nousi seisomaan. Samoin teki Anna. Anna oli pitkä ja solakka, ja hänellä oli yllään valkea puku, joka loisti hämärässä, mutta John Douglas ei nähnyt häntä.
— Janet, tahdotko tulla vaimokseni? sanoi tulija.
Sanat syöksähtivät melkein räjähtävästi suusta — aivan kuin hän olisi jo kaksikymmentä vuotta tahtonut sanoa ne ja kuin hänen olisi täytynyt tähän saakka väkisin estää niitä tulemasta kuuluviin. Alutta nyt niiden täytyi päästä purkautumaan ihan ensi työksi.
Janetin turvonneille punaisille kasvoille tuli vielä vahvempi purppuravivahdus.
— Aluksi sinä et ole koskaan ennen sanonut minulle tätä? kysyi hän hitaasti.
— Minä en ole voinut. — Hän — äiti — vaati minulta lupauksen, etten milloinkaan tee väliäni sinun kanssasi lopullisesti selväksi. Kaksikymmentä vuotta on hän maannut kuin noiduttuna, kuin loihdittuna… Minä en saattanut mitenkään luulla, että hän eläisi niin kauan. Ja hän rukoili ja pyysi, että minä en kosisi sinua ennenkuin hän on poissa elämästä. Minä en olisi tahtonut luvata mitään semmoista, en edes silloinkaan, kun me luulimme, ettei hänellä ollut pitkiä aikoja elettävänä — lääkäri vakuutti enintään voivan olla puhetta kuudesta kuukaudesta. Mutta voi — hän pyysi minulta sitä polvillaan, sairaana ja kurjassa tilassa… Minun täytyi luvata.
— Mitä äidilläsi oli minua vastaan, virkkoi Janet.
— Ei mitään — ei mitään, saat olla varma. Mutta hän ei tahtonut, että talossa on ketään muuta naista — ei ketään, olipa se sitten kuka tahansa — niin kauan kuin hän on elossa. Hän sanoi, että ellen minä lupaa, kuolee hän heti paikalla, ja silloin minä murhaisin hänet. Siksi minä lupasin. Ja sen lupauksen pitämisestä ei hän ole vähääkään hellittänyt, vaikka minäkin puolestani olen maannut polvillani hänen edessään pyytäen, että hän päästäisi minut lupauksestani.
— Miksi et ole tätä kertonut minulle? kysyi Janet, joka oli nyyhkytyksiinsä tukehtua. — Jospa minä olisin tiennyt. Olisithan sinä voinut puhua minulle siitä!
— Äiti pakotti minut myöskin lupaamaan, etten mainitse asiasta kenellekään ihmiselle, sanoi John käheänä. — Minun oli pantava sormeni raamatulle ja vannottava. Minä en olisi tehnyt sitä koskaan, jos olisin aavistanut, että kestää näin kauan. Janet, sinä et saa koskaan tietää, miten paljon minä olen kärsinyt näinä yhdeksänätoista vuotena. Minä tiedän, että minäkin olen tuottanut sinulle kärsimyksiä, mutta tahdothan tulla kuitenkin omakseni, eikö niin, pikku Janet? Tahdothan sinä, sano? Minä tulin niin pian kuin suinkin pääsin puhuakseni asiat selviksi ja avatakseni sydämeni.
Hämmästynyt Anna oli nyt jo sen verran toipunut ihmetyksestään, että hän käsitti olevan parasta poistua toiseen päähän rakennusta. Hän hiipi hiljaa pois eikä tavannut Janetia ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin ystävätär kertoi hänelle loput jutusta.
— Miten ihminen voi olla niin itsekäs ja tekopyhä ja julma? huudahti
Anna.
— Ssh — hän on kuollut, sanoi Janet juhlallisen vakavasti. — Jollei hän olisi — mutta hänhän makaa haudassaan. Me emme siis saa puhua pahaa hänestä. Nyt minä olen siis vihdoinkin onnellinen, Anna. Mutta paljon vähemmän katkeralta olisi odottaminen minusta tuntunut, jos, olisin tiennyt syyn.
— Milloin teidän häänne ovat?
— Ensi kuussa. Ne vietetään luonnollisesi aivan hiljaisesti. Tietysti tämä kaikki antaa kauheasti puheen aihetta — tullaan tietysti sanomaan, että minä iskin Johniin aivan kuin petolintu, heti kun hänen äiti-parkansa oli ummistanut silmänsä. John tahtoi, että asia olisi tullut oikeassa valossa tunnetuksi, mutta minä sanoin: "Ei, John, hän oli kuitenkin sinun äitisi, ja sen me säilytämme omana salaisuutenamme, me emme tahdo tuottaa mitään varjoa hänen muistolleen. Minä en välitä siitä, mitä ihmiset puhuvat, kun minä nyt itse tiedän totuuden. Sillä ei ole pienintäkään merkitystä. Olkoon se kaikki vainajan mukana hautaan laskettuna", sanoin minä Johnille. Ja lopulta minä sain hänet suostumaan siihen.
— Sinussa on totisesti paljon enemmän anteeksiantamusta kuin minussa voisi olla, sanoi Anna hiukan närkästyneenä.
— Kun sinä tulet minun ikäisekseni, alat sinä katsoa toisella lailla useitakin seikkoja, sanoi Janet hyväntahtoisesti. — Niitä seikkoja, jotka me vanhetessamme opimme, on anteeksiantaminen. Se käy helpommin nelikymmenvuotiaana kuin kahdenkymmenen iässä.