XXXIV.
VIIMEINEN VUOSI KORKEAKOULUSSA.
— Täällä me olemme taas kaikki tyynni koolla, viehättävän päivettyneinä ja valmiina lähtemään kilpailuun tiedoista ja saavutuksista, sanoi Phil istuutuessaan helpotuksesta huoahtaen matkalaukulle. — Onpa sentään jotain nähdä taaskin tämä mainio vanha Maja! Ja täti Jimsey — ja nuo hellantertun kissat! Minusta näyttää! kuin Noidalta olisi lähtenyt vieläkin yksi liuskale korvasta.
— Noita olisi herttaisin kissa koko kristikunnassa, vaikka se olisi korvaton, vastasi Anna matka-arkultaan, kun Noita hyöri hänen polviensa ympärillä mielettömän iloisena ystävänsä näkemisestä.
— Etkö ole kauhean iloinen, kun me kaikki taas olemme täällä, pikku täti? tiedusti Phil.
— Olen toki. Mutta minä toivoisin, että te raivaisitte tavaroitanne hiukan järjestykseen vähitellen, sanoi Jamesina-täti valittavalla äänellä ja toivottoman näköisenä katsellen sitä matkakirstujen, -laukkujen ja kapsäkkien ja myttyjen sekamelskaa, joka oli neljän nauravan tytön ympärillä. — Tehän voitte tänä iltana tarinoida niin paljon kuin haluatte. Työ ensin, leikki sitten oli minun mielilauseeni, kun olin tyttö.
— Sen järjestyksen on meidän sukupolvemme kääntänyt aivan nurin, täti-kulta. Meidän mielilauseemme on, että ensin leikitään ja sitten häärätään. Häärääminen käy monta vertaa paremmin, kun ensin on ollut metkaa.
— Jos sinä kerran menet papin kanssa naimisiin, sanoi Jamesina-täti nostaessaan Josefin syliinsä ja ryhtyessään ompelukseensa, näin taipuen välttämättömyyteen rakastettavan miellyttävästi, mikä teki hänet oikeaksi perheenemäntien kruunuksi — jos sinä kerran menet papin kanssa naimisiin, on sinun kokonaan lakattava käyttämästä tuollaisia kauheita sanoja kuin "häärätä" ja "metka".
— Miksi niin? sanoi Phil ihmeissään. — Miksi täytyy papinrouvan ehdottomasti puhua niin kauhean huolellista kieltä? Minä välitän viis semmoisesta. Jokainen perhe meidän kadullamme puhuu tällaista — kuvakieltä, ja heidän mielestään minä olisin sietämättömän säntillinen — minä tarkoitan sinun tähtesi, pikku täti-Jimsey — pöyhistelevä ja ylpeä, jos minä en puhuisi samoin kuin he.
— Oletko ilmoittanut omaisillesi, että olet hankkinut heille vävypojan? kysyi Priscilla, joka istui ruokkien Saara-kissaa aamiaiskoristaan ottamillaan herkkupaloilla.
Phil nyökkäsi päätään. — Olen toki.
— Mitäs asiasta sanottiin?
— Oh, äiti ihan raivostui. Mutta minä pysyin lujana kuin kivikallio — juuri minä, Philippa Gordon, joka en ennen maailmassa voinut koskaan tehdä mitään päätöstä. Isäukko pysyi rauhallisena. Isän oma pappa oli pappi, joten hänen sydämensä joka tapauksessa tuntee pientä hellyyttä pitkätakkeja kohtaan. Minä otin Jonaksen luokseni kotiin eräänä päivänä, kun äiti oli jonkun verran rauhoittunut, ja Jonas saavutti molempien ihastuksen. Mutta äiti ei voinut kuolemakseen olla pistelemättä häntä, olipa mistä tahansa puhe, että Jonas oli sotkenut hänen suunnitelmansa mitä minun tulevaisuuteeni tulee. Ohhoi, minun kesälomani ei ole juuri ollut ruusujen koristamaa, rakkaat tytöt. Mutta minä olen saanut tahtoni läpi, ja Jonas on minun. Kaikesta muusta vähät.
— Vähät, niin, sinun mielestäsi, sanoi Jamesina-täti purevasti.
— Ja myöskin Joen mielestä, virkkoi Phil. — Onko sinun vielä nytkin sääli häntä? Miksi sitten? Hän saa älyä, kauneutta, sydämen, joka on kultaa — ja kaiken tämän MINULTA.
— On hyvä, että me osaamme arvostella sinun suitsutustasi ansion mukaan, sanoi Jamesina-täti kärsivällisen suvaitsevasti. — Toivottavasti sinä et puhele tuollaista ihmisille, joita sinä et tunne. Mitä he ajattelisivat sinusta?
— Äh, minä vähät siitä, mitä he ajattelevat! Minä en halua ollenkaan nähdä itseäni muiden silmillä nähtynä. Se olisi varmasti oikein ikävää.
Annasta oli viisainta vaihtaa keskustelun aihetta ja hän kertoi Johnin ja Janetin historian, heidän pitkästä odotusajastaan ja lopullisesta yhdistymisestään.
— Kerro nyt meille, mikä se romanttinen kohtaus oli, johon sinä viittailit hämärästi eräässä viimeisistä kirjeistäsi, pyysi Phil.
Anna esitti pitkän Samuelin kosintakohtauksen suurta draamallista kykyä osoittavalla tavalla. Tytöt olivat katketa naurusta, ja Jamesina-tädin suu vetäytyi hymyyn.
— Se ei osoita mitään erikoista tahdikkuutta, että voi mennä tekemään pilaa omista kosijoistaan, joille on antanut rukkaset, sanoi hän. — Mutta, lisäsi hän pienen äänettömyyden kuluttua, jos minä olen vilpitön, niin täytyy minun myöntää, että minä olen aina itse tehnyt niin.
— Kerro nyt minulle, täti, ketkä kaikki ovat saaneet sinulta rukkaset, rukoili Phil. — Sinä olet luultavasti ajanut ulos kokonaisen pitkän kosijajonon.
— Älä sinä luule, että ne ovat vielä tänäkään päivänä lopussa, sanoi Jamesina-täti. — Niitä ilmestyy vähänväliä. Minun kotiseudullani on kolme vanhaa leskimiestä, jotka pyörivät minun ympärilläni ja joilta minä saan lempiviä silmäyksiä. Älkää te tyttöset luulko, että teillä on kaikki tämän maailman romantiikka ja ettei sitä muilla olekaan.
— Minusta ei ole juuri paljoakaan romanttista hohdetta liehittelevissä leskimiehissä.
— Voi kyllä niin olla, mutta olihan minulla nuoruudessani senkinlaisia ihailijoita, jotka saisivat ehkä teidänkin hyväksymisenne. Kyllä minä nauroin niille, poikaparoille! Niiden joukossa oli esimerkiksi Jim Elwood — hänen tapoihinsa kuului nähdä valveilla unta, joten hän ei milloinkaan tiennyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei saanut päähänsä, että minä olin antanut hänelle rukkaset, ennenkuin vuoden kuluttua kosimisesta. Kun hän oli mennyt naimisiin, ajoi hän eräänä iltana vaimonsa kanssa reessä kotiin kirkolta, ja rouva vieri eräässä tien käänteessä reestä, mutta tietystikään ei mies sitä huomannut… Sitten oli Dan Winston. Hänen pääkopassaan oli tavaton tietomäärä. Hän oli selvillä kaikesta, mikä koski tätä maailmaa, ja suurimmasta osasta tule vankin elämän asioita. Hän osasi vastata jok'ainoaan kysymykseen, koskipa se sitten vaikka viimeisen tuomion päivää ja hetkeä. Milton Edwards oli oikein kunnon mies, ja hänestä minä pidin, vaikkei meidän välillämme tullut avioliitosta koskaan mitään. Ensiksikin oli hän hiukan liian ahdasälyinen ja hyvin hidas käsittämään mitään pilaa, ja toiseksi ei hän milloinkaan kosinut minua. Horatio Reeve oli kylläkin hauskin minun "tuttavistani pojista". Mutta kun hän kertoi hauskan jutun, — hän oli hyvin halukas kertomaan — höysti hän sen kaikenlaisilla lisillä. Pieni valhe vain koristaa puhetta, sanotaan — mutta hänen puheestaan ei voinut milloinkaan tietää, minkä verran siinä, mitä hän kertoi, oli perää, niin paljon hän sepitti ja keksi omasta päästään.
— No, entäs muut, sinä rakas tätimme?
— Laittautukaa matkaanne ja pakatkaa auki kirstunne, sanoi Jamesina-täti ja huitoi heitä Josefilla, vaikka oli aikonut huitoa sukkapuikolla. — Toiset olivat erittäin kunnollisia, heistä ei sovi tehdä pilaa. Minä säilytän heidän muistonsa kauniina. Sinun huoneessasi on kukkia täynnä oleva rasia. Se saapui suunnilleen tunti sitten.
Ensi viikon kuluttua ryhtyivät Karoliinan majan tytöt pänttäämään lukujaan ja he ahtoivat tietoja päähänsä minkä ehtivät. He olivat nyt viimeistä vuottaan korkeakoulussa, ja nyt oli koetettava saada suoritetuksi niin paljon kuin mahdollista. Anna keskittyi, kuten ennenkin, Englannin kirjallisuuteen, Priscilla pysyi erottamattoman uskollisesti klassillisten kirjailijainsa kimpussa, ja Philippa ponnisti aivojaan korkeamman matematiikan ongelmissa — Jonaksen iloksi. Väliin heitä väsytti ja kyllästytti kaikki tyynni, väliin he olivat aivan masentuneita ja heistä tuntui, että se, mitä he mahdollisesti saavuttivat, ei ollut hiukkaakaan kaiken tavattoman puuhan ja vaivannäön arvoista.
Tällaisen masentuneen mielialan vallassa oli Stella eräänä sateisena marraskuun iltana kavutessaan rappuja siniseen huoneeseen, missä uutteruuden lamppu paloi tavallisesti myöhään yöhön saakka. Anna istui lattialla sen pienen valokehän sisäpuolella, jonka tuo lamppu loi, ja hänen ympärillään oli kasoittain rutistuneita käsikirjoituksia.
— Missä ihmeen työssä sinä nyt olet?
— Oh, minä tarkastelen vähän vanhaa roskaa Historiallisen kerhon ajoilta. Minun täytyi vähän ravistaa itseäni virkeämmäksi — minä olen lukea päntännyt, kunnes kaikki minun silmissäni alkoi vilistä. Sitten minä tulin tänne ja aloin penkoa kirstuani ja sain nämä käsiini. Ne ovat niin lionneet kyynelissä ja tragiikassa, että voi nauraa itsensä kuoliaaksi.
— Minä tunnen olevani jokseenkin alakuloinen, sanoi Stella heittäytyen Annan leposohvaan. — Kaikki on ihan hyödytöntä. Miksi me puuhaamme ja ponnistelemme? Minun ajatuksenikin ovat vanhoja. Kaiken sen minä olen jo ennen ajatellut. Kannattaako oikeastaan elää, Anna? Etenkin kun ei ole tuollainen velvollisuudentunnetta säkenöivä luonne kuin sinä.
— Pikku pulmuseni, noin puhutaan silloin kun aivokoneisto on hiukan voitelun puutteessa. Ja toiseksi vaikuttaa ilma. Kun on koko päivän tehnyt työtä ja sitten illalla tulee rankkasade, voi mieli käydä noin synkäksi. Mutta kyllä sinä tiedät, että elämällä on suuri tarkoitus.
— Niin kai, ehkä on. Mutta minun järkeni ei käsitä sitä juuri nyt.
— Ajattele vaan jaloja ja yleviä luonteita, jotka ovat eläneet ja vaikuttaneet maailmassa, sanoi Anna ja silmäili miettivänä lampun valoa kohti. — Eikö kannata seurata heitä ja ottaa heiltä perinnöksi, mitä he ovat taisteluillaan saavuttaneet? Ja ajattele niitä suuria luonteita, jotka elävät meidän päivinämme ja joiden ajatuksista me voimme tulla osallisiksi! Ja meidän jälkeemme tulevia suuria henkiä! Eikö ole ihana tehtävä saada tehdä työtä, valmistaaksemme heille tietä, mikäli kykenemme — vaikkapa vain Tehdäksemme yhden ainoan askeleen heidän tiellään helpommaksi.
— Minun järkiriepuni tunnustaa sinun olevan oikeassa, Anna. Mutta minun sydämeni ei silti kevenny. Minä tulen sadeiltoina aina nyrpeäksi ja kiukkuiseksi.
— Joskus iltaisin minä nautin tavattomasti sateesta. Minusta on hauskaa maata hyvässä sängyssä ja kuunnella, miten se ropisee kattoa vasten ja valuu raskaina patsaina honkien latvain välistä.
— Kyllähän sitä vielä tulee toimeen, kun sade pysähtyy kattoon, sanoi Stella. — Niin ei käy aina. Minä sain viettää kaamean yön vanhassa kartanossa viime kesänä. Katto oli harva ja sade valui suoraan minun päälleni sänkyyn. Se oh kaikkea muuta kuin runollista, ja unta antavaa se ei laisinkaan ollut. Keskellä yötä täytyi minun kiivetä sängystä ja ottaa syliini koko tuo epäinhimillisen raskas sänky — se oli noita vanhanaikuisia imperialisänkyjä, jotka painavat ainakin pari sataa kiloa — ja siirtää se pahimman vuotopaikan alta. — Niin minä kyllä olin päässyt kuivaan kohtaan, mutta tippumista kesti koko yön, kunnes minun hermoni olivat ihan pois paikoiltaan. Sinä et aavista, miten kaamealta ja aavemaiselta kuuluu, kun sade pursuaa sisään keskellä yötä ja napsahtelee paljasta puulattiaa vasten. Tuntuu kuin kuulisi henkien askelten sipsutusta ja rupeaa kuvittelemaan kaikenlaista. Mitä sinä naurat, Anna?
— Meidän vanhoille tarinoillemme. Ajatteles, miten monet meidän mielenkiintoisimmista henkilöistämme saivat väkivaltaisen lopun — me suorastaan otimme heiltä hengen. Ja miten häikäisevän hienoja meidän sankarittaremme olivat ja miten hienoihin pukuihin me pu'imme heidät. Niillä oli vain silkkiä, samettia, kultakirjovaatteita, pitsiä ja jalokiviä, eikä milloinkaan muuta. Tässä eräs omassa elämässään sangen vaatimattoman Jane Andrews'in kertomuksista, jossa sankaritar uinahtaa vuoteessaan yllään valkeasta silkistä tehty, väärentämättömillä jalokivillä runsaasti koristettu yöpuku.
— Jatka, sanoi Stella. — Minä en ole enää aivan niin haluton, ja minä voin jo nauraa.
— Tässä on minun kirjoittamani kertomus. Minun sankarittareni huvittelee tanssiaisissa, säihkyen kiireestä kantapäähän mitä puhtaimman veden värisiä suuria timantteja. Mutta mitä hyödyttivät kauneus ja kalliit vaatteet? "Koreuden tiet johtavat vain hautaan." Kauniiden ja jalosyntyisten naisten täytyy joko joutua salamurhaajan uhriksi tai kuolla sydän särkyneenä. Muuta neuvoa ei ollut.
— Anna minun lukea muutamia kertomuksiasi.
— Tässä saat nähdä minun mestariteokseni. Katsopas, miten virkistävä otsake! "Hautani". Minun silmistäni vuoti kyynelvirtoja, kun kirjoitin kertomuksen, ja muut tytöt ulvoivat, kun luin sen heille ääneen. Jane Andrews'in äiti torui tytärtään, kun tällä oli sinä viikkona niin paljon nenäliinoja pesussa. Niin, siinä kertomuksessa esitetään sydäntäsärkevä kuvaus erään metodistipapin rouvan harharetkistä. Minä tein naisesta metodistin siksi, että nämähän ovat aina matkoilla. Hän sai haudata yhden lapsistaan kuhunkin asuinpaikkaansa. Lapsia oli yhdeksän, ja heidän hautansa olivat hajallaan eri suunnilla New-Foundlandin ja San Franciskon välisellä alalla. Minä kuvasin lapset ja miten viehättäviä he olivat, kuvasin eri tautivuoteet ja tein selkoa heidän hautakivistään ja niihin piirretyistä hautakirjoituksista, jotka olivat toinen toistaan liikuttavampia. Olin aikonut haudata kaikki yhdeksän, mutta kun minä olin toimittanut pois maailmasta kahdeksan, en voinut enää keksiä mitään uutta kuolettavaa tautia, jonka kaikki kauheat yksityiskohdat olisin tuntenut, vaan annoin yhdeksännen lapsen sairastua verrattain lievään lapsihalvaukseen ja jatkaa elämäänsä kainalosauvain varassa, rautalasta toista jalkaa pitkin asetettuna.
Stellan lukiessa "Hautani"-kertomusta ja hihittämällä ilmaistessa, missä oli traagillisia kohtia, ja Noidan nukkuessa koko yön ulkona juoksentelemassa olleen kissan vanhurskasta unta valitsi Anna vielä yhden lukemisenarvoisen kertomuksen. Sen kirjoittaja oli Jane Andrews ja siinä kerrottiin kauniista viisitoistavuotiaasta tytöstä, joka kävi katsomassa spitaalitautisten siirtolaa, jäi sinne hoitajattareksi ja luonnollisesti juuri kukoistuksensa ihanuudessa joutui tuon kauhistuttavan taudin uhriksi. Sen hän työnsi Stellan polville — he istuivat yhä kyyryssä lattialla — ja sitten Anna rupesi selailemaan muita vanhoja vihkoja ja oli pian siirtynyt siihen iloiseen ja huolettomaan aikaan, jolloin Historiallisen kerhon jäsenten tapana oli istua humisevien honkien tai puron rannalla sananjalkain keskellä saamassa milloin onnellisempaa milloin ala-arvoisempaa inspiratsionia. Kyllä heillä oli ollut hauska! Miten kuluneiden kesäin päivänpaiste ja hilpeys tuntui sädehtivän rivien lomitse, kun hän luki… Eivät Kreikan eikä vanhan Rooman sankaritarujen jännittävyys ja kekseliäisyys pystyneet vetämään vertoja sille naiville huvin ja kyynelten sekamelskalle, jonka Historiallinen kerho oli luonut… Käsikirjoitusten joukosta Anna löysi tuotteen, joka oli kirjoitettu karkeille käärepaperipalasille. Se rupesi loistamaan hänen harmaissa silmissään, kun hän palautti mieleensä, missä ja milloin se oli syntynyt. Tämän pienen tekeleen hän oli kirjoittanut sinä päivänä, jolloin hänen ja Dianan oli käytävä asialla Copp-neitien luona Kuusikujan varrella jonkun matkan päässä Avon-leasta. Neidit eivät olleet silloin kotona, ja kun Anna oli koettanut kurkistaa sisään ruokakonttorin ikkunasta nähdäkseen, olisiko siellä kenties eräs erikoismallinen vati, joka hänen oli määrä tuoda, oli hän pudonnut hauraasta katosta sisään ankkakarsinaan.
Anna silmäili vanhaa kangistunutta paperia ja alkoi sitten lukea hartaammin, mitä sille oli kirjoitettu. Sievään puutarhaidylliin, jonka hän oli sepustanut sangen epämukavassa asennossa, avatun sateenvarjon alla, sisältyi pieni asterien ja hajuherneiden välinen kaksinpuhelu sekä sireenipensaassa olevien villien kanarialintujen ja puutarhan suojelushengen välinen puhelu. Kun hän oli lukenut sen loppuun, istui hän liikkumattomana ja tuijotti eteensä, ja kun Stella oli lähtenyt, silitti hän rutistuneen paperin tasaiseksi.
— Minäpä taidan tehdä sen, sanoi hän ja ilmeestä päättäen hän oli tehnyt päätöksen.