XXXV.
HIENOJA VIERAITA.
— Tässä on kirje sinulle, Jimsie-täti, ja siinä on intialainen postimerkki kuoressa, sanoi Phil. — Tässä on kolme Stellalle ja kaksi Prissylle ja yksi ihanan paksu minulle minun omalta pikku Jonakseltani. Sinulle, Anna, ei ole mitään, vain koneellakirjoitettu ilmoitus.
Ei kukaan huomannut, että veri syöksähti Annan poskille, kun hän otti käteensä tämän ohuen kirjeen, jonka Phil heitti hänelle huolettomasti. Mutta kun Phil parin minuutin kuluttua nosti katseensa, näki hän Annan aivan loistavan ilosta.
— No mutta, kultuseni, mitä ihmeen hauskaa nyt on tapahtunut?
— "Nuorison ystävä" on ottanut pienen sepustuksen, jonka minä lähetin pari viikkoa sitten, sanoi Anna ja koetti puhua kuin olisi hänelle aivan jokapäiväinen asia, että hänen kirjoituksiaan otetaan aikakauslehtiin. Mutta se ei onnistunut täydelleen.
— Anna Shirley! Mitä sinä puhut! Sepä hauskaa! Mitä se koskee?
Milloin se ilmestyy? Oletko saanut rahaa siitä?
— Olen saanut, ne lähettävät minulle postiosoituksena kymmenen dollaria, ja toimittaja kirjoittaa, että hänestä olisi hauska, jos minä kirjoittaisin vastakin. Sitä sinä kyllä tulet saamaan, sinä rakas, kiltti ukko. Se oli vanha sepustus, jonka minä löysin eräästä laatikosta. Minä kirjoitin sen uuteen asuun ja lähetin, mutta en saattanut ollenkaan uskoa, että se hyväksyttäisiin heti, sillä siinä ei ollut minkäänlaista toimintaa, sanoi Anna ja muisteli, miten niukka tulos oli ollut "Semiramiksen sovitusuhrin" taitavasti sommitelluista intrigeistä.
— Mihin sinä panet kymmenen dollaria, Anna? Lähdetäänpäs ja mennään kaupunkiin kaikkityynni juhlimaan, ehdotti Phil.
— Minä käytän ne johonkin mielettömään hommaan, olipa se sitten mitä hyvänsä, lupasi Anna nauraen. — Nämä eivät ainakaan ole taikinaisia rahoja — kuten rahat, jotka minä sain kauheasta Parhaasta hiivapulverijutusta. Niillä minä ostin järkevästi kyllä vaatteita, mutta kun minulla oli ne vaatteet ylläni, tuntui minusta pahalta.
— Ajatelkaas, että meillä on oikein ilmi elävä kirjailijatar
Karoliinan majassa! sanoi Priscilla.
— Siinä on samalla suuri velvoitus, virkkoi Jamesina-täti odottamatta.
— Niin, sen minä myönnän, vakuutti Prissy sama juhlallisuus äänessään. — Siinä on omat vaaransa, kun joudut seurustelemaan kirjallisten henkilöiden kanssa ja tiedät kirjailijan olevan joka hetki kintereilläsi. Et aavistakaan, kun ne tarttuvat johonkin aiheeseen! Mikä estää Annaa jonakin päivänä kuvaamasta meitä?
— Minä tarkoitin, että painettuun sanaan liittyy vastuunalaisuutta, sanoi Jamesina-täti hyvin vakavasti. — Ja toivoakseni Anna ymmärtää sen. Minun tyttäreni sepitti ennen aikaan novelleja ja pikku kertomuksia, ennenkuin hän lähti lähetystyöhön, mutta nyt hän on suunnannut henkensä korkeampiin tehtäviin. Hänen tapanaan oli sanoa: "Älä kirjoita milloinkaan riviäkään semmoista, mitä et toivoisi luettavan omissa hautajaisissasi." Se sopii sinun, Anna, panna mieleesi, jos antaudut kaunokirjallisuuden alalle. Vaikka, kun minä tarkemmin ajattelen, jatkoi Jimsey-täti kauhistunein kasvoin, niin nauroi Elisabeth aina, kun hän sanoi näin. Se tyttö oli niin naurunhaluinen, etten minä voi käsittää, miten hän tuli valinneeksi lähetysalan työmaakseen. Minä olen kiitollinen, että hän teki niin — minä rukoilin Herraa, että hän valitsisi sen alan — mutta voi, miten toivoisin, ettei hän olisi koskaan tehnyt sitä.
Näin puhui Jamesina-täti ja samalla kertaa hän ihmetteli, miksi nuo tyttöletukat kaikki purskahtivat nauruun.
Annan silmät loistivat koko sen päivän samalla kuin kunnianhimoiset kirjalliset suunnitelmat nousivat ja hahmottuivat hänen aivoissaan. Iloinen mieliala siirtyi hänen mukanaan Jennie Cooperin kutsuihin, eikä edes se, että Anna näki Gilbertin ja Helenan kulkevan jonkun matkan päässä hänestä ja Roy Gardnerista, kyennyt synkentämään sitä. Vaikka hän oli kohonnut korkeisiin ilmapiireihin, ei hän ollut kuitenkaan niin paljon maallisten pikkuseikkain yläpuolella, että häneltä olisi jäänyt huomaamatta, miten korkeat, aivan liian korkeat, Helenan kengänkorot olivat ja miten rumasti hän käveli.
— Mutta Gilbert katselee kaiketi vain hänen kasvojaan.
Likinäköisesti, kuten kaikki miehet, ajatteli Anna ivallisesti.
— Oletko sinä kotona lauantaina iltapäivällä? kysyi Roy.
— Olen.
— Minun äitini ja sisareni ovat aikoneet tulla sinua katsomaan, sanoi Roy tyynesti.
Omituinen tunne kulki Annan läpi — se muistutti lähinnä vastenmielisyyden tunnetta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut kenenkään Royn perheen jäsenen seurassa ja hän ymmärsi, että Royn ilmoitus ei ollut aivan merkityksetön. Ahdistava levottomuus sydämessään aavisti hän ratkaisun hetken nyt kenties olevan tulossa…
— Tulee olemaan hauska saada tutustua heihin, sanoi Anna laimeahkosti — ja sitten hän mietti, mitä hauskuutta siinä oikeastaan oli. Mutta tietysti hänen täytyi olla hyvillään siitä, että sai tutustua Royn lähimpiin omaisiin, ja koettaa esiintyä mahdollisimman paljon edukseen. Nyt oli siis vain koetettava tehdä suotuisa vaikutus… Annan korviin oli tullut jonkun verran juoruja siitä, mitä Gardnerin perheessä ajateltiin pojan ja veljen "sokeasta rakastumisesta". Roy oli varmaankin pannut kaiken kykynsä liikkeelle saadakseen omaisensa taivutetuksi tähän vierailuun. Anna tiesi joutuvansa vaakalaudalle. Mutta siitä seikasta, että äiti ja sisaret olivat ystävällisesti suostuneet tulemaan käymään hänen luonaan, hän ymmärsi, että he olivat selvillä siitä mahdollisuudesta, että Anna tulisi ennemmin tai myöhemmin kuulumaan heidän perheeseensä, olipa tuo tieto heistä sitten mieluisa tai ei.
— Minä olen tarkoin oma itseni. Minä en mielistele heitä enkä tee mitään viehättääkseni heitä, vaikka osaisinkin, ajatteli Anna itsetietoisesti.
Mutta hän harkitsi, minkä puvun ottaisi lauantai-iltana ja punnitsi tarkoin, sopisiko uudenaikainen korkea tukkalaite hänelle paremmin kuin vanha. Jennie Coopersin kutsuihin nähden hän oli käynyt välinpitämättömäksi. Kun hän illalla kävi levolle, oli hänen päätöksensä valmis. Hän panee lauantaina ylleen ruskean chiffonipukunsa, mutta tukka saa olla kammattuna entiseen tapaan niskassa olevalle nutturalle.
Perjantaina iltapäivällä ei korkeakoulussa pidetty mitään luentoja. Stella käytti tilaisuutta ryhtyäkseen toimittamaan pilalehteä Kaunokirjallisuusliiton seuraavaan kokoukseen ja oli istuutunut pöydän ääreen vierashuoneen nurkkaan, ympärillään muistiinpano- ja käsikirjoituskasoja, joiden hän oli antanut pudota lattialle. Stella vakuutti aina, ettei hän saa kynästään lähtemään riviäkään, jollei saa työntää jokaista arkkia menemään heti, kun se on valmis. Annalla oli yllään villapusero ja tummansininen hame, ja tukka oli verrattain pörröinen, hän kun oli ollut tuulessa kävelemässä. Hän istui räätälimäisesti keskellä lattiaa härnäten Saara-kissaa karanpojanluulla. Josef ja Noita makasivat kumpikin keräksi kääriytyneinä hänen sylissään. Sokerin ja keitettyjen luumujen lämmin tuoksu täytti talon, Priscillan toimintahalu kun oli vienyt hänet tänään keittiön uunin ääreen. Hän tulikin äkkiarvaamatta sisään, valtava keittiöesiliina edessään ja nokipilkku keskellä nenää, näyttämään Jamesina-tädille chokoladipiirakasta, johon hän oli tehnyt hyvin taitavasti kiiltokuoren.
Tänä ylen mielenkiintoisena hetkenä kuului porttisalvan kolahdus. Mutta kukaan ei viitsinyt mennä avaamaan, paitsi Phil. Hän oli saman päivän aamuna ostanut hatun ja syöksyi nyt porttia avaamaan, sillä hän odotti hatun tuojaa. Ulkoportailla oli rouva Gardner tyttärineen.
Anna kapusi kiireesti pystyyn istualtaan, pudisti samalla kertaa molemmat närkästyneet kissat hameensa helmasta ja siirsi aivan konemaisesti kananpojanluun oikeasta kädestä vasempaan. Priscilla, jonka olisi paluumatkalla keittiöön pitänyt juosta huoneen poikki, menetti kaiken mielenmalttinsa, työnsi chokoladipiirakkaan uunin edessä olevan jakkaran tyynyn alle ja hyökkäsi kuin mieletön portaita ylös. Stella alkoi hermostuneesti poimien kokoilla käsikirjoitustaan. Ainoastaan Jamesina-täti ja Phil suhtautuivat rauhallisesti tilanteeseen. Heidän mielenmalttiaan on kiittäminen siitä, että kaikki istuivat pian sohvalle ja tuoleille asettuneina, Annakin. Priscilla palasi alakertaan ilman esiliinaa, saippuan aikaansaama kiilto äskeisen nokitahran paikalla, Stella oli nurkastaan poistanut kaikki toimitus-huoneen tuntomerkit, ja Phil pelasti tilanteen päästämällä vuolaan juttelun vauhtiin.
Rouva Gardner oli pitkä, solakka ja hyvännäköinen. Hän oli erikoisen huolellisesti puettu ja hänen olemuksensa henki sydämellisyyttä, joka tuntui hiukan teennäiseltä. Aline Gardner oli nuorempi laitos äitiään, sydämellisyys poisluettuna. Hän koetti olla viehättävä ja hauska, mutta ei saanut käytöksestään pois eräänlaista suojelevaisuutta ja ylemmyydentuntua. Dorothy oli pieni virkeä rasavilli. Anna tiesi hänet Royn lempisisareksi ja tunsi heti vetovoimaa häneen. Tämä tyttö olisi ollut ulkonaisesti kovasti Royn näköinen, jos hänellä olisi ollut tummat uneksivat silmät, eikä vaaleanruskeat, vilkkaat ja veitikkamaiset. Hänen ja Philin avulla suoriuduttiin vierailusta erittäin hyvin, jollei oteta lukuun eräänlaista mielialan painostavuutta ja kahta jossain määrin häiritsevää seikkaa. Noita ja Josef, jotka saivat tulla toimeen omin, kaikkea muuta kuin väheksyttävin neuvoin, rupesivat hippasille ja ponnahtivat rajusti juostessaan rouva Gardnerin silkkipukuiselle polvelle ja siitä alas. Rouva Gardner nosti varsilornjettinsa ja tarkasti niiden livistäviä takakäpäliä ja käpristyneitä häntiä, aivan kuin ei olisi milloinkaan ennen nähnyt kissaa, ja Anna, joka ei voinut pidättää pientä hermostunutta naurahdustaan, koetti parhaansa mukaan puolustaa vallattomia kissoja.
— Pidättekö kissoista? kysyi rouva Gardner, kasvoissa säälivän ihmettelevä ilme.
Anna piti kyllä omasta Noidastaan, mutta mikään pinttynyt kissainystävä ei hän ollut. Häntä pisteli kuitenkin rouva Gardnerin äänensävy, ja nuolennopean mielleyhtymän avulla muisti hän, miten ihastunut Gilbertin äiti oli kissoihin: hänellä oli niitä niin suuri lauma kuin hänen miehensä suinkin saattoi niitä talossa nähdä.
— Ne ovat minun mielestäni viehättäviä elukoita, sanoi hän pelkästään härnätäkseen.
— Minä en ole voinut milloinkaan suosia kissoja, sanoi rouva Gardner hyytävän kylmästi.
— Mutta minä pidän niistä sitä enemmän, sanoi nuorempi sisar Dorothy. — Ne ovat niin herttaisia ja itsekkäitä. Koirat ovat liian kilttejä — ne ajattelevat enemmän herraansa kuin itseään. Minusta tuntuu niiden seura rasittavalta. Mutta kissat ovat ihmeen inhimillisiä.
— Teillä on tuolla kaksi oikein hauskannäköistä posliinikoiraa, sanoi Aline armollisesti. — Ehkä minä saan katsoa niitä vähän lähempää. Aline kulki lattian yli ja pysähtyi uunijakkaran luo, joten hänestä tuli tietämättään uuden onnettomuuden aiheuttaja. Hän nosti Magogin ilmaan ja istuutui tarkastamaan sen vihreätäpläistä kauneutta juuri sille tyynylle, jonka alla Priscillan vasta siloitettu chokoladipiirakka oli piilossa. Priscilla ja Anna vaihtoivat tuskaisia silmäyksiä, mutta eivät voineet asialle mitään. Iso ja muhkea Aline istui tyynyllä ja keskusteli eri kansallisuuksien posliinikoirista, kunnes äiti antoi lähtömerkin.
Dorothy viipyi muutamia silmänräpäyksiä kauemmin puristaakseen Annan kättä ja kuiskatakseen pari sanaa hänen korvaansa.
— Minä tiedän, että meistä kahdesta, sinusta ja minusta, tulee tavattoman hyvät ystävät. Roy on kertonut minulle yhtä ja toista sinusta. Minä olen ainoa kotona, jolle hän voi uskoa asioitaan, poikaraukka — äidille ja Alinelle ei totisesti kukaan tule avaamaan sydäntään. Teillä mahtaa olla täällä äärettömän hauskaa, teillä tytöillä. Saanhan minä joskus vastakin tulla tänne, jotta minäkin saisin nauttia vähän teidän hauskuudestanne?
— Tule niin usein kuin sinulla on halua, vastasi Anna, iloisena siitä, että edes toinen Royn sisarista oli miellyttävä. Alinesta hän ei voisi koskaan pitää, se oli aivan selvää, eikä Aline koskaan tulisi pitämään hänestä, vaikka rouva Gardner kenties oli voitettavissa Royn puolelle. Mutta joka tapauksessa päästi Anna pitkän helpotuksen huokauksen, kun tulikoe oli onnellisesti sivuutettu.
— Tästä chokoladipiirakkaasta tuli totisesti pannukakku, sanoi Priscilla murheellisen näköisenä nostaessaan varovasti tyynyä — ja tyyny on luonnollisesti myöskin pilalla. Turhaa on enää koskaan sanoa, ettei perjantai ole onnettomuuksien päivä.
— Kun ilmoituttaa tulevansa lauantaina, niin ei pidä tulla päivää liian aikaisin, sanoi Jamesina-täti.
— Varmasti Roy sotki ja sekoitti mitä hänen piti sanoa.
Se poikahan joutuu aivan pyörälle päästä heti kun hän puhuu Annan kanssa. Mihin Anna on joutunut?
Anna oli paennut yläkertaan. Pidätetty itku kuristi hänen kurkkuaan. Mutta hän pakotti itsensä nauramaan. Noita ja Josef olivat olleet aika hullunkurisia… Ja Dorothy oli herttainen.