XXXVI.
JÄÄHYVÄISET KORKEAKOULULLE.
— Kunpa olisin kuollut tahi kunpa olisi ainakin jo huomenilta, voihki Phil.
— Jos saat elää ja pysyä terveenä niin molemmat toivomuksesi toteutuvat, virkkoi Anna.
— Niin, sinä olet tyyni kuin viilipytty, ja se ei olekaan sinulle vaikeata. Sinulta luistaa logiikka kuin vesi ja sinulla on aika lailla filosofisia taipumuksia. Minulla taas ei ole — ja kun minä ajattelen kamalaa pro gradu-kirjoitusta, jäätyy veri suonissani. Kuule, jos minulle kävisi hullusti — mitä Joe silloin sanoisi?
— En tiedä. Mutta kyllä sinä selviydyt. No, miten kreikka meni sinulta tänään?
— Älä kysy ollenkaan! Se saattoi yhtä hyvin olla ihanaa klassillista kreikkaa kuin siansaksaa, joka saa Homeroksen pyörähtämään haudassaan. Minä olen istunut kuukausimääriä kieliopit ja sanakirjat ja kaikenlaiset roomalaiset antikviteetit nenän alla, ja nyt minun on aivan mahdotonta ajatella ainoatakaan itsenäistä ajatusta — jossa olisi tervettä järkeä nimittäin. Kylläpä pikku Phil-parka on kiitollinen, kun hän taas paranee tästä tilapäisestä tutkintotaudistaan. Tytöt, onko teillä selvästi tajunnassa, että päivänne korkeakoulussa pian ovat luetut?
— Minulla ei ole, se on minulle ylivoimaista, virkkoi Anna surullisesti. — Minusta tuntuu kuin vasta eilen olisimme Prissy ja minä seisoneet yksinäisinä korkeakoulun eteisessä "vastatulleiden" tulvassa. Ja nyt olemme senioreja ja erotutkinto on aivan nenän edessä.
— Viisaita, kirjanoppineita ja kunnianarvoisia senioreja, paransi Phil. Uskotteko todella meidän olevan hiukkaakaan viisaampia nyt kuin tänne tullessamme?
— Ei suinkaan aina näytä siltä neitien käytöksestä päättäen, virkkoi
Jimsie-täti pisteliäästi.
— Älähän nyt Jimsie-täti, olemmehan me sentään yleensä esiintyneet oikeina ihannetyttöinä niinä kolmena talvena, joina sinä olet ollut meidän mammamme — eikö niin?
— Te olette sievimmät, kilteimmät ja herttaisimmat tytöt kaikista korkeakoulua käyneistä, vastasi Jamesina-täti säästämättä sanojaan, kuten aina, kun kerran rupesi kiittelemään. — Epäilen vain, ettei järki vielä ole teissä oikein päässyt täysikasvuiseksi. Sitä ei tietysti voi odottaakaan. Kokemukset vasta tuovat arvostelukyvyn. Sellaista ei saavuta parilla korkeakoulukurssilla. Te olette, nuoret neitoseni, opiskelleet tuossa korkeammassa oppilaitoksessa neljä vuotta, kun taas minä en ole milloinkaan pistänyt jalkaanikaan sellaiseen laitokseen, mutta sittenkin minä tiedän koko lailla enemmän kuin te.
— Elämänkokemuksesta me kyllä pidämme huolta aikanamme, täti kulta, virkkoi Stella. — Uutteraa hakkailua seuraa lopulta kihlaus, sanoo vanha hyvä sananparsi, ja sitten alkaa heti perästä elämän vakavuus.
— Oletteko oppineet korkeakoulussa tämän taivaallista muuta kuin kuolleita kieliä ja geometriaa ja muuta senkaltaista roskaa? kysyi Jamesina-täti.
— Tottahan toki. Olemme tietysti, pikku täti, vakuutti Anna kaikkien puolesta.
— Me olemme oppineet antamaan arvoa niille totuuksille, joita saimme kuulla professori Woodleigh'in viime luennolla. Aiheena oli elämisen taito, virkkoi Phil. — Hän sanoi: Huumori on terveellisin maustin niissä ruokalajeissa, joita katetaan elämän pöydälle. Naurakaa erehdyksillenne, mutta ottakaa niistä oppia, laskekaa leikkiä huolistanne, mutta tulkaa niistä lujemmiksi, tehkää pilaa vaikeuksistanne, mutta voittakaa ne. Eikö tämä ole oppimisen arvoista, Jamesina-täti?
— On kyllä, hyvä ystävä, on tietysti. Kun te olette oppineet nauramaan sille, jolle tulee nauraa, ja olemaan nauramatta sellaiselle, mille ei pidä nauraa — olette te päässeet aika pitkälle opissa ja viisaudessa.
— Mitä korkeakoulukausi on antanut sinulle, Anna? kysyi Priscilla matalalla äänellä.
— Uskon todellakin oppineeni ottamaan leikkinä jokaisen pienen vastoinkäymisen, ja jokaisen suuremman vaikeuden kykyäni ja toimintahaluani hedelmöittävänä kasteena. Siinä on luullakseni pääasiassa sanottuna, mitä Redmond on minulle antanut.
— Minun täytynee vielä kerran viitata professori Woodleighin sanoihin, jotta voisin tehdä selkoa siitä voitto-osuudesta, jonka minä olen saanut korkeakoulussa, sanoi Priscilla. — Muistatko, mitä hän sanoi tervehdyspuheessaan? Maailmassa on paljon meille kaikille tarjolla, jos meillä vain on silmät sitä näkemään, sydäntä, joka rakastaa, ja kädet, joilla itse voimme poimia, — paljon meidän ympärillämme olevissa ihmisissä, paljon taiteessa ja kirjallisuudessa, paljon kaikkialla, mistä me voimme iloita ja mistä meidän tulee olla kiitollisia. Vähäsen tätä kaikkea on Redmond minulle opettanut.
— Jos saamme tehdä tästä johtopäätöksen, huomautti Jamesina-täti, niin on loppusumma se, että te kyllä voitte oppia — jos teissä nimittäin on luontaista tarkkapäisyyttä — neljässä vuodessa sen, mihin te kenties olisitte tarvinneet kaksikymmentä vuotta muuten elämässä. No, sitten minun täytyy sanoa, että korkeakoulun arvo huomattavasti nousee minun silmissäni. Tähän asti olen tosiaan suhtautunut siihen vähän epäilevästi.
— Mutta miten käy niiden raukkojen, joilla ei ole luontaista älyä,
Jimsie-täti?
— Ihmiset, joilla ei ole luontaista tarkkapäisyyttä, eivät koskaan opi mitään korkeakoulussa enempää kuin elämässäkään, vastasi Jamesina-täti. — He ovat sadan vuoden vanhoina, jos saavat elää niin vanhaksi, yhtä tietämättömiä kuin kehdossakin. Se ei ole heidän poloisten vika, vaan huono onni. Mutta niiden meistä, joiden osaksi on tullut tarkkapäisyyttä, tulee olla Herralle hyvin kiitolliset.
— Etkö tahdo tarkemmin määritellä, mikä tarkkapäisyys on,
Jimsie-täti, pyysi Phil.
— En kiitos, typykkäni. Joka itse on tarkkapäinen, se tietää kyllä, mitä sillä tarkoitetaan, joka ei ole, hän ei tule sitä koskaan käsittämään. En aio ryhtyä mihinkään selittelyihin.
Jännittävät ja merkitykselliset päivät lensivät ohi, ja erotutkinto oli suoritettu. Anna sai korkeimman arvosanan Englannin kirjallisuuden historiassa. Priscilla sai lähinnä korkeimman klassillisissa kielissä ja Phil saman matematiikassa. Stellakin sai ilokseen tasaisia, kauniita arvosanoja. Ja sitten tuli korkeakoulun juhlallinen päättäjäisjuhla.
— Tätä olisin ennen maailmassa sanonut elämäni virstantolpaksi, virkkoi Anna nostaen varovasti kotelosta Royn orvokit ja miettivänä niitä katsellen.
Hänen tarkoituksensa oli luonnollisesti koristautua niillä illaksi, mutta hänen katseensa siirtyi toiseen valkeaan pahvikoteloon, joka oli pöydällä. Se oli täynnä kieloja, ja ne olivat yhtä raikkaita ja tuoksuvia kuin kielot, jotka tavallisesti kukkivat Vihervaaran haassa Annan tullessa Avonleahin. Ja niiden vieressä oli Gilbert Blynthen käyntikortti.
Annasta oli ihmeellistä, että Gilbert lähetti hänelle kukkia päättäjäisiin. Hän oli nähnyt Gilbertiä hyvin vähän tänä talvena. Joululoman jälkeen Gilbert oli käynyt vain kerran Karoliinan majassa, eräänä perjantai-iltana, Majan asukkaiden vastaanottoaikana, ja muualla he eivät juuri olleet tavanneet toisiaan. Anna tiesi, että Gilbert oli kokonaan syventynyt opintoihinsa, hänen päämääränään kun oli korkeimmat arvosanat ja Cooperin stipendi, minkä vuoksi hän ei juuri ottanut osaa seuraelämään.
Annalle oli talvi tuonut runsaasti vaihtelua ja virkistystä. Gardnerien perheessä hän oli seurustellut aika uutterasti, Dorothy ja hän olivat tulleet läheisiksi ystäviksi. Asiasta perillä olevat odottivat Annan ja Royn julkaisevan kihlauksensa minä hetkenä hyvänsä. Anna odotti itse ratkaisua. Juuri kun hänen tuli lähteä kotoa lopettajaisjuhlaan, siirsi hän syrjään Royn orvokit ja kiinnitti pukuunsa sen sijaan Gilbertin kielot. Hän ei olisi itsekään voinut sanoa, minkätähden hän niin teki. Mutta oli kuin vanha Avonlean-aika unelmineen ja ystävyyssuhteineen olisi jälleen tullut häntä lähemmäksi, samalla kuin hänen kauan hautomansa tulevaisuudensuunnitelmat olivat toteutuneet. Hän ja Gilbert olivat kerran, kauan sitten, kuvanneet toisilleen sitä onnellista päivää, jolloin he tutkinnon suoritettuaan saisivat rehtorilta lakkinsa ja kunniakirjansa. Nyt oli odotettu suuri päivä tullut, matta Royn orvokeilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Vain lapsuusvuosien vanhan ystävän lahjoittamat kukkaset tuntuivat liittyvän tähän päivään, jolloin kevään hento vehreys ja puhkeavat kukkaset vihdoin tuottivat hedelmiä.
Vuosikausia oli tämä päivä kangastanut Annan mielessä houkuttelevin hohtein, mutta kun se nyt koitti, jättikin se jälkeensä vain yhden pysyvän muiston. Tuona muistona ei tullut olemaan jännittävä hetki, jolloin komea korkeakoulun rehtori täydessä virkapuvussaan ojensi hänelle baretin ja diplomin ja kiitti häntä siitä, että hän oli tuottanut Redmondille kunniaa. Ei myöskään kielojen aiheuttama ilon välähdys Gilbertin silmissä, eikä Royn ihmettelevä ja alakuloinen katse hänen kulkiessaan Annan ohi korokkeella. Ei myöskään Aline Gardnerin armolliset onnittelut tai Dorothyn lämpimät ihastuksen purkaukset. Ei, muistoksi jäi omituinen, selittämätön sydämen kirvely, joka turmeli Annalta kauan odotetun päivän ja jätti jälkeensä kalvavan katkeruudentunteen.
Juhlallisen päivän loppunumerona tulivat olemaan tanssiaiset. Pukeutuessaan tanssiaistilaisuuteen Anna työnsi syrjään helminauhan, jota hän tavallisesti oli käyttänyt, ja otti matka-arkustaan pienen kotelon, joka oli ilmestynyt Vihervaaraan viimeistä edellisenä jouluaattona. Siinä oli hienonhienot kultavitjat, joissa riippui koristuksena pieni vaaleanpunainen, emaljoitu sydän. Korttiin, joka sitä seurasi oli kirjoitettu "Hyvää joulua toivoo vanha toverisi Gilbert". Anna oli nauranut muistolle, jonka emaljisydän hänessä herätti; se liittyi kouluajan onnettomaan päivään, jolloin Gilbert oli huutanut hänestä ja hänen punaisesta tukastaan "tuli on irti"! ja sitten turhaan anteeksiantoa tavoitellessaan lahjoittanut vaaleanpunaisen sokerisydämen, tehden siinä kuitenkin turhaa työtä. Anna oli kirjoittanut sievän kiitoskirjeen Gilbertille. Mutta pientä koristetta hän ei ollut vielä milloinkaan käyttänyt. Hän ripusti sen nyt valkeaan kaulaansa uneksuvasti hymyillen.
Hän lähti Philin seurassa korkeakouluun. Anna kulki vaiteliaana, Phil jutteli yhtä ja toista ja sanoi äkkiä:
— Joku kertoi tänään, että Gilbertin kihlaus Helena Stuartin kanssa julkaistaan heti päättäjäisten jälkeen. Oletko kuullut mitään siitä?
— En, vastasi Anna.
— Minä luulen, että se on totta, virkkoi Phil kevyesti.
Anna ei puhunut. Hän tunsi poskiensa polttavan pimeässä. Äkkiä hän pisti kätensä takinkauluksensa sisäpuolelle ja tarttui kultavitjoihin. Hän nykäisi voimakkaasti — ja vitjat katkesivat. Anna pisti särkyneen koristeen laukkuunsa. Hänen kätensä vapisivat ja silmiä kirveli.
Mutta hän oli iloisessa juhlapukuisessa parvessa iloisin kaikista, ja tuntematta kaipauksen pistostakaan sanoi hän Gilbertille, että hänen tanssiohjelmansa oli täyteen merkitty, kun Gilbert tuli pyytämään häntä tanssimaan. Ja kun hän myöhemmin istui tyttöjen kanssa punaisena hehkuvan hiilloksen ääressä Karoliinan majassa ja lämmitteli paljaita käsivarsiaan, joita oli kävelyllä kylmähkössä kevätilmassa hiukan paleltanut, ei kukaan jutellut vilkkaammin kuin hän kuluneen vuorokauden tapahtumista.
— Moody Spurgeon MacPherson oli täällä eilen illalla teidän lähdettyänne, sanoi Jamesina-täti, joka oli valvonut istuakseen uunivalkean hoitajana — Hän ei tietänyt, että oli tanssiaiset. Sen pojan pitäisi nukkua kuminauha päänsä ympärillä, jotta korvat jonkun verran pysyisivät oikealla paikallaan. Kehoitin kerran nuoruudessani erästä nuorta herraa, joka vähän hääräili minun ympärilläni, tekemään niin ulkoneville korvilleen, ja ne tulivatkin paljon paremmiksi. Mutta minulle hän ei antanut milloinkaan anteeksi, vaikka oli saanut oikein hyvän neuvon.
— Moody Spurgeon on hyvin vakavamielinen nuori mies, haukotteli Stella. — Hänen ajatuksensa askartelevat paljon tärkeämmissä asioissa kuin korvissa. Hän aikoo lukea papiksi,'kuten täti tietää.
— No niin, Herra ei pidä niin lukua korvista, virkkoi Jamesina-täti keskeyttäen arvostelunsa Moodyn ulkomuodosta. Jamesina-täti kunnioitti papiksi vihkimättömän teologian ylioppilaankin papinkaapua.