XXXVII.
RANTAPAVILJONGISSA.
Onko mahdollista — tästä päivästä viikon kuluttua olen taas kotona Avonleassa, sanoi Anna kumartuen matka-arkkuunsa, johon hän paraikaa pani rouva Lynden koreita patenttikutoisia peitteitä. — Se ajatus on hyvin viehättävä. Mutta viikon perästä olen myös ainiaaksi jättänyt Karoliinan majan! Kauhea todellisuus!
— Kummitteleekohan meidän naurumme sitten Liina-neidin ja
Maria-neidin viattomissa tyttöunelmissa, virkkoi Phil miettivänä.
Tätiä ja veljentytärtä odotettiin nyt kotiin. He olivat kiertäneet suurimman osan asuttua maapalloa. Äsken saapuneessa kirjeessä neiti Karoliina kirjoitti:
"Olemme kotona toukokuun toisella viikolla. Tiedän jo edeltäpäin, että Karoliinan maja tulee näyttämään aika mitättömältä, kun olemme nähneet pyramiidit ja Kamakin kuningaslinnat, mutta minä olen aina viihtynyt parhaiten siellä, missä katto ei ole ollut erikoisen korkealla. Tulee tuntumaan ihanalta, kun taas saa olla kotona. Kun vasta myöhemmällä iällä lähtee matkoille, tulee rasittaneeksi itseään tarpeettomasti, sillä tietää, ettei käytettävissä ole enää pitkiä aikoja, ja jos missä, niin tässä suhteessa pitää paikkansa se, että ruokahalu kasvaa syödessä. Minä pelkään, ettei Maria tule enää koskaan tyytymään meidän entiseen hiljaiseen elämäntapaamme".
— Aion jättää tänne pieniä päähänpistojani ja unelmiani tuottamaan viihdytystä sille, joka tulee tänne asumaan minun jälkeeni, virkkoi Anna katsellen kaihoisasti ympärilleen kauniissa sinisessä huoneessa, jossa hän oli viettänyt kolme onnellista vuotta. Ikkunan ääressä hän oli polvistunut rukoilemaan ja hän oli kumartunut siitä katselemaan, miten aurinko sammui purppurahohteeseen honkain taakse. Hän oli kuullut syyssateiden rapisevan taitekattoa vasten ja lausunut kevään ensimmäisen kultarintakertun tervetulleeksi. Eivätköhän ajatukset ja unelmat voineet jäädä asuntoihin? ajatteli hän. Eikö jotain hänen omasta olemuksestaan jäisi ikäänkuin vienosointuisena muistona hänen jälkeensä, näkymättömänä ja tuskin tuntuvana, mutta joka tapauksessa todellisena, kun hän ainiaaksi jättää tämän huoneen, jossa hän oli tuntenut riemua ja tuskaa, nauranut ja itkenyt?
— Minä puolestani uskon, virkkoi Phil, että huone, jossa miettii ja suree ja silloin tällöin huvittelee, sanalla sanoen elää, liittyy erottamattomasti näihin sielunelämän ilmaisuihin ja saa oman personallisuuden. Olen varma siitä, että jos minä viidenkymmenen vuoden kuluttua astun tähän huoneeseen, huutaa se minulle: "Phil, rakkaani, minä, joka puhun, olen Annan fluidumi. Me, seinät, olemme sillä kyllästytetyt. Muistatko, ah muistatko?" Sillä ajattele sentään, pikku kullanmuru, miten rajattoman hauskaa meillä on täällä ollut! Kuinka me olemme täällä kujeilleet ja hupsutelleet! Oi, oi, voisin nauraa ja itkeä yhtaikaa, kun sitä ajattelen. Menen kesäkuussa naimisiin pikku Jonakseni kanssa ja minä tiedän tulevani sanomattoman onnelliseksi, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu kuin tahtoisin elää tätä ihastuttavaa elämää Majassa ja korkeakoulussa ikuisesti.
— Minussakin on niin vähän järkevyyttä, että toivoisin aivan samaa, virkkoi Anna. — Miten suuria ilonaiheita saanemmekin tulevaisuudessa, emme kuitenkaan saa koskaan nauttia samanlaisesta ihanasta ja huolettomasta elämästä kuin täällä. Se on ainiaaksi mennyttä, Phil.
— Mitä sinä teet Noidalle? kysyi Phil, kun mainittu etuoikeutetussa asemassa oleva kotieläin tassutteli huoneeseen.
— Minä otan sen mukaani kotiin Josefin ja Saara-kissan kanssa, julisti Jamesina-täti, joka seurasi Noidan kintereillä. — Olisi kaikkea muuta kuin kaunis teko erottaa kissat toisistaan, kun ne kerran ovat oppineet viihtymään yhdessä. Sitä oppia eivät ihmiset eivätkä eläimet kovinkaan hevillä saavuta.
— Minusta on ikävä, että täytyy erota Noidasta, virkkoi Anna sivellen hellästi kissaansa, — mutta olisi hyödytöntä ottaa se mukaan Vihervaaraan. Marilla ei ole koskaan voinut sietää kissoja, ja Davy kiusaisi sen hengiltä. Muuten en usko viipyväni kotona kovinkaan kauan. Minulle on tarjottu johtajattaren tointa Summersiden korkeammassa yleisessä oppilaitoksessa.
— Otatko sen vastaan? tiedusteli Phil.
— Minä — minä en ole vielä päättänyt, virkkoi Anna punastuen.
Phil nyökkäsi ymmärtävästi. Anna ei luonnollisesti voinut ryhtyä mihinkään määrättyihin suunnitelmiin ennenkuin Roy oli ilmaissut tunteensa. Sen tämä oli pian tekevä — siitä ei ollut epäilystä. Selvää oli myöskin, että Anna vastaisi myöntävästi, kun Roy kysyisi: tahdotko tulla omakseni?
Anna itse tyytyi suhtautumaan asiaan täysin tyynen odottavasti. Hänen tunteensa olivat hyvin lämpimät Royta kohtaan. Hän oli tosin uskonut, että suuri ja syvä rakkaus tuntuisi toisenlaiselta, mutta mieli hieman väsyneenä ja lamassa epäili hän, vastaisiko mikään elämässä käsitystä, jonka mielikuvitus on edeltäkäsin luonut. Hän tunsi samanlaista pettymystä kuin lapsenakin oli tuntenut timantin suhteen — tuota samaa pettymystä, oli hän myös tuntenut nähdessään kylmän vedenkirkkaan välkkeen, kun oli odottanut näkevänsä purppuranpunaisen leimun säteilevän loiston. "En kuvitellut koskaan timanttia sellaiseksi" sanoi hän. Mutta Roy oli herttainen poika, ja he tulisivat onnellisiksi yhdessä, vaikkakin Anna tunsi elämästä katoavan jotain, jota oli sanoin mahdoton ilmaista.
Kun Roy tuli myöhemmin illalla pyytäen Annaa kävelylle puistoon, tiesivät kaikki Majassa, mitä asiaa hänellä oli, ja kaikki olivat tahi luulivat olevansa selvillä siitä, mitä Anna vastaisi.
— Anna kuuluu niihin, joilla on ollut hyvä onni elämässä, virkkoi
Jamesina-täti.
— Siltä näyttää, sanoi Stella kohauttaen olkapäitään. — Roy on kunnollinen ja hauska — epäilemättä. Mutta hänessä ei ole mitään sisäistä.
— Jos hän olisi kosinut sinua, olisit kenties ollut toista mieltä, Stella, sanoi Jamesina-täti lempeän nuhtelevasti. — On olemassa sananlasku ketusta ja pihlajanmarjoista.
— Aivan oikein, mutta sitä ei voi sovelluttaa tähän, vastasi Stella olematta millänsäkään. — Minä rakastan Annaa ja pidän paljon Roysta. Jokainen sanoo Annan tekevän erinomaiset kaupat, ja hän on viime aikoina saavuttanut rouva Gardnerinkin korkean hyväksymisen. Kun panemme kaikki nämä seikat yhteen, niin näyttäisi tosiaankin olevan tulossa sellainen harvinainen avioliitto, joita kuulutaan solmivan taivaassa, ja kuitenkin minulla on epäilykseni. Sinä saat nyt itse lausua tavut ja lukea yhteen, Jamesina-täti.
Niemenkärjen pienessä rantapaviljongissa, jossa he olivat jutellen istuneet sateisena päivänä ensi kertaa tavatessaan, lausui Roy merkitykselliset sanansa. Annan mielestä tuli tilaisuus hyvin tunnelmalliseksi siitä, että Roy oli valinnut juuri tämän paikan. Ja Roy tunnusti rakkautensa niin kauniin sanoin, kuin olisi ottanut ne Rakastavien kirje-oppaasta, kuten eräs Ruby Gilliksen kosijoista oli tehnyt. Koko tunnustus kuului aivan erinomaiselta. Se oli sitä paitsi rehellinen ja vilpitön. Ei ollut vähääkään epäilemistä, ettei Roy tarkoittanut sitä, mitä hän sanoi. Hänen sanoissaan ei ollut mitään sorahtelevaa epäsointua. Annasta tuntui kuin hänen olisi pitänyt sulaa hiljaiseen autuuteen. Mutta hänen tunteensa eivät olleet suinkaan nousseet siihen lämpöasteeseen — hän huomasi olevansa päinvastoin merkillisen viileä. Kun Roy vaikeni odottamaan vastausta, avasi Anna huulensa lausuakseen myöntävän sanan, jonka tuli ratkaista kummankin kohtalo.
Mutta silloin — silloin häntä värisytti aivan kuin katse olisi sattunut kuiluun, mikä sai hänet kiivaasti peräytymään. Hänen elämässään oli tämä hetki niitä, jolloin katse selkenee ja me näemme ikäänkuin häikäisevän salaman valossa enemmän kuin olemme tajunneet koko kuluneen elämämme aikana. Hän veti kätensä Royn kädestä.
— Ei — minä en voi mennä sinun kanssasi naimisiin
— oi, en voi, huudahti hän.
Roy kalpeni ja näytti olevan hyvin ymmällä. Hän oli jo ennakolta ollut asiastaan varma, — mistä ei suinkaan käynyt häntä moittiminen.
— Mitä sinä tarkoitat? änkytti hän.
— Tarkoitan, etten voi tulla sinun vaimoksesi, toisti Anna aivan epätoivoisena. — Luulin voivani — mutta en voikaan.
— Minkätähden et voi? kysyi Roy tyynemmin.
— Sentähden — etten pidä sinusta tarpeeksi paljon.
Royn kasvojen väri muuttui tummemmaksi.
— Sinä olet siis vain tehnyt minusta pilaa näinä kahtena vuotena? sanoi hän hitaasti.
— En, en, sitä minä en suinkaan ole tehnyt, läähätti Anna-raukka. Oi, miten hän voisi selittää? Hän ei voinut selittää. On olemassa semmoista, mille on aivan mahdotonta löytää selitystä. — Uskoin pitäväni sinusta — minä vakuutan, että uskoin — mutta nyt tiedän, ettei niin olekaan laita.
— Sinä olet turmellut elämäni, sanoi Roy katkerana.
— Anna minulle anteeksi, pyysi Anna posket hehkuen ja silmät kyynelissä.
Roy kääntyi muutamaksi minuutiksi tuijottamaan merelle. Kun hän jälleen katsoi Annaan, oli kalpeus palannut hänen kasvoilleen.
— Etkö voi antaa minulle mitään toivoa? kysyi hän.
Anna pudisti päätään äänettömänä ja masentuneena.
— Jää hyvästi siis, sanoi Roy. — Minä en käsitä sitä — minä en voi uskoa, että sinä olet se, jona koko ajan olen sinua pitänyt. Mutta moitteet eivät saa tulla kysymykseen meidän välillämme. Sinä olet ainoa nainen, jota koskaan voin rakastaa. Nyt kiitän sinua ainakin ystävyydestäsi. Jää hyvästi, Anna!
— Jää hyvästi, vastasi Anna ääni väristen.
Royn mentyä Anna istui kauan paviljongissa ja näki valkean usvan hiljaa hiipivän satamaan ja verhoavan sen vaippaansa. Tämä hetki oli hänelle nöyryytyksen, häpeän ja itsensähalveksumisen hetki — sen aallot vyöryivät hänen ylitseen ja olivat vähällä tukehuttaa. Mutta sielun syvimmästä tunkeutui outo, jälleen saavutetun vapauden tunne.
Hämärässä hän hiipi Majaan ja pakeni huoneeseensa. Mutta siellä istui
Phil jo häntä odottamassa ikkunapenkillä.
— Odota vähän, pyysi Anna, tahtoen välttämättä etukäteen torjua onnentoivotukset. — Odota, kunnes saat kuulla, mitä minulla on sanomista. Phil, Roy pyysi minua vaimokseen, mutta minä annoin kieltävän vastauksen.
— Mitä ihmeessä! — Annoit kieltävän vastauksen? huudahti Phil aivan ymmällä.
— Niin annoin.
— Anna Shirley, oletko enää järjissäsi?
— Enköhän sentään liene, sanoi Anna väsyneesti. — Oi, Phil, älä toru minua! Sinä et ymmärrä.
— En ymmärräkään, se on kyllä totta. Sinä olet jo pari vuotta kaikin tavoin rohkaissut Roy Gardneria — ja nyt sinä kerrot antaneesi hänelle rukkaset. Se on siis ollut pelkkää anteeksiantamatonta hakkailua. Anna, minä en olisi koskaan uskonut sinusta sellaista.
— Se ei ole ollut hakkailua — viime hetkeen asti luulin toden teolla pitäväni hänestä — ja sitten — sitten minulle yhtäkkiä selvisi, etten milloinkaan voisi mennä hänen kanssaan naimisiin.
— Asianlaita oli kai se, että aioit mennä hänen kanssaan naimisiin rahojen tähden, sanoi Phil loukkaavan suoraan, — vaikka sinun parempi minäsi viime hetkenä nousi kapinaan ja esti sinut siitä.
— Jos niin luulet, niin erehdyt. En ole ajatellut hänen rahojaan vähääkään. Oi, en voi selittää sitä sinulle enempää kuin hänellekään.
— No niin, en voi sanoa sitten muuta kuin että olet käyttäytynyt häpeällisesti Royta kohtaan, virkkoi Phil tullen yhä katkerammaksi. — Hän on kaunis, hyväpäinen ja kiltti. Mitä muuta sinä vielä toivot?
— Minä tahdon sellaisen, joka kuuluu minun elämääni. Hän ei kuulu. Ihan ensiksi ihastuin hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja taitoonsa ilmaista ajatuksensa ja lausua hienoja kohteliaisuuksia… Ja hän on paljon lukenut, ja meidän kirjalliset harrastuksemme kävivät hyvin yhteen. Ja lopulta tuntui minusta, että minun täytyi olla häneen rakastunut, koska hän oli minun tummasilmäinen ihanteeni.
— Minä saan aina kuulla siitä, etten tiedä, mitä tahdon, mutta sinun laitasi on senkin seitsemän kertaa hullummin.
— Minä tiedän, mitä tahdon, puolustautui Anna. — Vika on vain siinä, että minun tahtoni vaihtuu, ja sitten minun täytyy uudelleen selvittää itselleni, niitä oikeastaan tahdon.
— Silloin ei kannata ollenkaan keskustella sinun kanssasi.
— Se onkin ihan totta, Phil, ei kannatakaan. Mutta siitä saat olla varma, että olen niin pahoillani ja häpeissäni, että olisin valmis vaipumaan maan alle. En voi koskaan ajatella Redmondin aikaa muistamatta tämän illan surua ja tunnonvaivoja. Roy halveksii minua — ja sinä halveksit minua — ja minä halveksin itseäni.
— Voi, sinä pikku kulta-raukka, kuinka sinua kuitenkin on sääli, huudahti Phil, jonka sydän äkkiä lauhtui. — Tule tänne, jotta saan lohduttaa sinua. Minulla ei ole mitenkään oikeutta torua sinua. Minä olisin kenties mennyt naimisiin sekä Alecin että Alonzon kanssa, ellen olisi tavannut Jonasta. Huh, minusta on niin sekamelskaista todellisessa elämässä. Romaaneissa tapahtuu kaikki hienosti ja hyvässä järjestyksessä, ja kaikki selviytyy lopulta.
— Nyt on minulla vain toivomus, ettei kukaan minua kosisi koko elämäni aikana, nyyhkytti Anna-raukka uskoen tosiaan tarkoittavansa, mitä sanoi.