XXXVIII.
TOISTEN ONNI.
Elämä tuntui Annasta hiukan värittömältä ensimmäisinä viikkoina hänen tultuaan Vihervaaraan. Hän kaipasi Karoliinan majan iloista toverielämää. Hän oli viime talvena rakentanut loistavia tuulentupia, mutta ne olivat nyt kaikki raunioina. Nykyisessä masennuksen ja itsehalveksumisen tilassa hän ei heti voinut ryhtyä niitä uudelleen luomaan. Ja hän teki sen huomion, että ruusuisten unelmien täyttämä yksinäisyys on ihastuttava mutta unelmaton yksinäisyys on kuivanlainen.
Anna ei ollut tavannut Royta heidän surullisen rantapaviljongissa tapahtuneen eronsa jälkeen, mutta Dorothy tuli häntä tervehtimään, ennenkuin hän lähti Kingsportista.
— Minusta on rajattoman ikävää, ettet tahdo mennä Royn kanssa naimisiin, virkkoi hän. — Minä olisin niin mielelläni tahtonut sinut sisarekseni. Mutta sinä teit aivan oikein. Hän kyllästyttäisi sinut kuoliaaksi, jos olisitte yhdessä koko elämän läpi. Minä pidän hänestä, ja hän on tavattoman herttainen veli, mutta mielenkiintoinen hän ei ole vähääkään. Hän voi kyllä näyttää mielenkiintoiselta, mutta siinä erehtyy.
— Ei suinkaan tämän tarvitse turmella meidän ystävyyttämme, eihän
Dorothy? oli Anna surullisena kysynyt.
— Kaikkea vielä! Sinusta ei toki luovu mielellään, kuka nyt olisi kultuisempi. Ellen voi saada sinua sisareksi, tahdon kuitenkin yhä olla sinun hyvä ystäväsi. Ja älä sinä rupea olemaan pahoillasi Royn tähden. Hän on nyt kyllä kauhean epätoivoinen — minä saan jok'ikinen päivä kuunnella hänen purkauksiaan… Mutta hän toipuu pian. Niin käy hänelle aina.
— Aina? toisti Anna äänensävy vähän muuttuneena. — Onko hän sitten toipunut tällaisesta ennenkin?
— On toki, sen saat uskoa, virkkoi Dorothy avomielisesti. — Kaksi kertaa ennen. Ja hän suri yhtä kauheasti kummallakin kerralla ja toitotti suruaan minulle korvat täyteen. Niin, ei hän suorastaan saanut rukkasia tytöiltä, he vain julkaisivat kihlauksensa toisen kanssa. Mutta kun hän oli tutustunut sinuun, vakuutti hän tietysti, ettei hän ollut koskaan oikein rakastanut ketään ennen — molemmat edelliset jutut olivat vain olleet koulupoikahaaveilua. Minusta sinun ei pidä kovin paljon surra tätä asiaa.
Anna päätti noudattaa hyväätarkoittavaa neuvoa. Hän tunsi mielensä keventyneeksi, mutta oli samalla jonkun verran närkästynyt. Roy oli vakuuttanut hänelle pyhästi, että Anna oli ainoa tyttö, jota hän koskaan oli rakastanut. Roy oli epäilemättä itse niin uskonut. Mutta Annasta oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei hän sentään ollut tuhonnut Royn elämää. Tämä saattoi kohdistaa palvontansa toisiin jumalattariin — Royhan kuului sisaren väitteen mukaan niihin, joiden ehdottomasti täytyy olla polvillaan jonkun pyhätön edessä. Mutta Annasta tuntui siitä huolimatta kuin elämä olisi köyhtynyt ja menettänyt joukon haavekuvia, ja hänestä se alkoi olla kolkonlainen.
Samana iltana, jona hän oli saapunut kotiin, tuli hän alas päätyhuoneestaan ullakolta kasvot sangen surkeannäköisinä.
— Miten on käynyt vanhalle Lumikuningattarelle, Marilla?
— Ah niin, arvasin että olisit pahoillasi siitä, virkkoi Marilla. — Itkin muutaman kyyneleen itsekin. Se puu on seisonut siinä siitä asti, kun olin nuori tyttö. Myrsky kaatoi sen marraskuussa, kun oli ankara pohjatuuli. Sen sydän oli mädäntynyt.
— Voi, miten kaipaan sitä, valitti Anna. — Minun vanha tyttöhuoneeni on muuttunut aivan erilaiseksi. En voi koskaan katsoa ikkunasta tuntematta, että jotain on poissa. Ja aina ennen tullessani kotiin Vihervaaraan on Diana ollut minua vastassa ja toivottanut tervetulleeksi.
— Dianalla on paraikaa muuta ajattelemista, virkkoi täti Lynde merkitsevän näköisenä.
— No, kertokaa nyt minulle kaikki, mitä täällä Avonleassa on tapahtunut, pyysi Anna istuutuen portaille, missä ilta-auringon kultainen hohde loi väikettään hänen hiuksiinsa.
— Ei ole tapahtunut juuri muuta kuin mistä me olemme jo kirjoittaneet sinulle, virkkoi täti Lynde. — Mutta kenties sinä et ole kuullut, että Simon Fletcher taittoi jalkansa viime viikolla. Se oli perheelle mainio asia. Nyt he saavat toimitetuksi satoja asioita, joihin heillä aina olisi ollut suuri halu, mutta joihin ei saatu lupaa, kun ukkorähjä tallusteli kaikkialla.
— Mistäpä hänkään olisi erikoisen hyvää perinyt, jatkoi Marilla. — Hänen äidillään oli tapana nousta rukouskokouksissa kertomaan vekarainsa pahimmista tuhmuuksista ja pyytämään seurakunnan esirukousta heidän puolestaan. Penskat olivat jo ennestään mestareita keksimään kujeita — mutta tulivat senjälkeen kahta kauheammiksi. Sinä et ole vielä kertonut Annalle suurta uutista Jane Andreaksista.
— No, ehtiihän sen vielä, arveli täti Lynde myhähtäen. — Niin, kuulepas, Jane on tullut kotiin länsirannikolta — hän tuli viime viikolla — ja on kihloissa winnipegiläisen miljoonamiehen kanssa. Kuten arvaat, ei hänen äitinsä viivyttänyt mielenkiintoisen uutisen levittämistä kaikkiin ilmansuuntiin.
— Herttainen vanha Jane! Oli oikein hauska kuulla, sanoi Anna vilpittömästi. — Hän on ansainnutkin pelkkää hyvää.
— Niin, miksei, minulla ei ole mitään Janea vastaan. Hän on kiltti ja hyvä tyttö. Mutta hän ei ole tähän saakka liikkunut miljonäärien piireissä, ja saatpa nähdä, ettei kukaan viitsisi päätänsäkään kääntää tuohon mieheen päin, ellei hänellä olisi rahoja. Hän on muka englantilainen, niin ainakin rouva Andrews väittää, ja hän kuuluu ansainneen rahansa kaivoshommilla, mutta katsotaanpas eikö lopulta sentään yankee pilkistä miehestä esiin. Rahaa hänellä täytyy olla kuin roskaa, sillä hän tuhlailee jalokivikoristeita Janelle aivan kahmalokaupalla. Kihlasormuksessa on niin suuri läjä timantteja, ettei Jane varmaan koskaan enää saa hansikasta lihavaan käpäläänsä.
Verrattain suuri katkeruus värähteli täti Lynden äänessä. Mokomakin Jane Andrews, ruma ja mitätön, asettelee koukkujaan miljoonamiehelle ja eikös vaan saakin hänet, kun taas heidän oma komea Annansa ei ollut vielä lupautunut enempää köyhälle kuin rikkaallekaan. Ja rouva Andrews kopeili niin tyttärensä hyvällä naimiskaupalla, ettei kohta enää voinut olla samassa huoneessa hänen kanssaan.
— Mikä Gilbert Blythelle on tullut korkeakoulussa? kysyi Marilla. — Minä näin hänet, kun hän viime viikolla tuli kotiin, ja hän on käynyt niin laihaksi ja kalpeaksi, että töin tuskin tunsin.
— Hän hautautui talvella ahtamaan ankarasti tietoja päähänsä, virkkoi Anna. — Kuulittehan, että hän sai korkeimman arvosanan klassillisissa kielissä ja sieppasi sitäpaitsi itselleen Cooper-stipendin. Sitä ei ole annettu viiteen vuoteen. Ei olekaan ihme, jos se alkaa hänessä tuntua. Me olemme vähän väsyneitä jok'ainoa.
— No, sinulla on joka tapauksessa komea korkeakoulututkintosi, ja sitä Jane Andrewsilla ei ole eikä tule koskaan olemaan, virkkoi täti Lynde, äänessä kolkko tyydytys.
Joitakin päiviä myöhemmin Anna meni eräänä iltana tervehtimään Janea, mutta morsian oli matkustanut Charlottetowniin — tilaamaan muutamia "kunnollisia leninkejä", ilmoitti rouva Andrews ylpeänä. — Senjälkeen, mitä oli tapahtunut, piti Janen luonnollisesti hankkia parempi ompelijatar kuin mitä Avonleassa oli saatavissa.
— Minulle kerrottiin äsken hauska uutinen Janesta, virkkoi Anna.
— Niin, niin, onhan se Jane hoitanut hyvin asiansa, vaikkei ole käynytkään mitään korkeakoulua, vastasi äiti tyytyväisenä heilauttaen vähän niskaansa. — Tuleva vävyni on miljoonien arvoinen, ja he lähtevät häämatkalle Eurooppaan. Takaisin tultuaan he tulevat asumaan pelkästä marmorista rakennetussa isossa huvilassa Winnipegissä. Yhdestä asiasta Jane vain on pahoillaan — hän on niin etevä ruuanlaittaja eikä sulhanen toivo hänen olevan missään tekemisissä ruuan kanssa. Hän on niin rikas että voi hankkia palvelusväkeä miten paljon hyvänsä. Heillä tulee olemaan keittäjätär ja pari muuta palvelijatarta ja kuski ja miespalvelija. Entä sinä itse, Anna, mitä sinulle kuuluu? En ole vielä kuullut mitään sulhasesta, vaikka sinä olet ollut niin paljon siellä korkeakoulussa.
— Oh, nauroi Anna, minä olen päättänyt jäädä vanhaksipiiaksi. En ole tosiaankaan löytänyt ketään, jonka voisin hyväksyä.
Tämä Annan ilmoitus oli oikeastaan aika lailla häikäilemätön. Hän tahtoi nimenomaan saada sanotuksi rouva Andrewsille, ettei hän sulhasten puutteessa ollut menemättä naimisiin. Mutta rouva Andrews osoitti heti olevansa tilanteen tasalla.
— Joka ei muuta tee kuin valikoi ja asettaa vaatimuksia, ei saa lopulta mitään, sen olen usein huomannut, virkkoi hän. — Kuulin tässä eräänä päivänä pakistavan, että Gilbert Blythe olisi kihloissa erään neiti Stuartin kanssa. Charlie Sloane väittää, että tyttö on ihmeen kaunis. Onko se totta?
— En tiedä, onko totta, että hän on kihloissa Helena Stuartin kanssa, vastasi Anna säilyttäen oikein spartalaisen mielenmaltin, mutta varmaa on, että tyttö on tavattoman sievä ja viehättävä.
— Ennen maailmassa kuvittelin, että Gilbertistä ja sinusta tulisi pari, jatkoi rouva Andrews. — Varo, Anna, ettet vielä joskus joudu "Kyöpelinvuoren taa"!
Anna päätti olla jatkamatta kaksintaisteluaan rouva Andrewsin kanssa. On turha taistella vastustajatarta vastaan, joka vastaa siroihin floretinlyönteihin kömpelöllä lihakirveellä.
— Kun Jane ei ole kotona, virkkoi hän nousten pää pystyssä, niin sanon kenties hyvästi. Pistäydyn luultavasti joskus, kun hän on tullut takaisin.
— Niin, tule katsomaan, sanoi rouva Andrews hymyillen leveästi ja tyytyväisesti. — Jane ei ole vähääkään ylpeä. Hän aikoo seurustella entisten ystäviensä kanssa aivan kuin ennenkin. Hän tulee kyllä oikein iloiseksi, kun saa nähdä sinut.
Janen miljoonamies saapui toukokuun viimeisenä viikkona ja vei morsiamensa mukanaan kultaaräiskyvässä pilvessä. Rouva Lynde totesi sangen vahingoniloisena, että herra Inglis — se oli sulhasen nimi — oli ruumiiltaan lyhyehkö ja paksu, täyttänyt varmasti neljäkymmentä vuotta, ja että hänen hiuksensa päälaelta olivat harmaat ja harvat. Ja mainituista huomioistaan hän teki erittäin suuren numeron.
— Kyllä tarvitaankin aika annos hänen kultaansa ennenkuin semmoinen pilleri on saatu maukkaaksi, kuului eräs hänen miedoimpia arvostelmiaan. — Jane-raukka — hänelle voi todellakin sanoa: "suu auki ja silmät kiinni!"
— Mies on minusta kiltin ja hyväntahtoisen näköinen, sanoi vilpittömän uskollinen Anna. — Ja minä olen varma siitä, että hän on tavattomasti ihastunut Janeen.
— Rakas ystävä, sen uskosi saat hyvin hyvästi pitää minun puolestani, sanoi täti Lynde.
Seuraavalla viikolla vihittiin Philippa Gordon ja hänen Jonaksensa, ja Anna matkusti Bolingbrokeen ollakseen häissä morsiustyttönä. Phil oli kruunuun ja huntuun puettuna kaunis kuin keijukainen, ja vastaleivottu komministeri Jonas oli niin onnesta säteilevä, ettei kukaan olisi raskinut pitää häntä rumana.
— Ensiksi lähdemme pienelle huvimatkalle kahden, kertoi Phil, ja sitten me asetumme pieneen asuntoomme kaupungin laitaan — Patterson-kadun varrelle. Äidin mielestä se on hirveätä — hän oli koko ajan toivonut, että Jonas sentään vuokraisi asunnon hienon kadun varrelta, vaikka hänen toimialansa onkin köyhäin kaupunginosassa. Mutta minä asun kuin tuoksuvassa ruusutarhassa katuojien ja savuavien savutorvien keskellä, kun vaan saan olla Jonaksen kanssa. Oi, Anna, minä olen niin onnellinen, että sydämeen oikein koskee.
Anna iloitsi aina ystäviensä onnesta, mutta ajan pitkään tuntuu vähän yksitoikkoiselta nähdä kaikkialla ympärillään onnea, joka on toisen. Ja niin oli laita, kun hän vihdoin palasi Avonleahin. Tällä kertaa Dianaa ympäröi se ihmeellinen autuus, jota nainen tuntee, kun esikoinen lasketaan hänen viereensä. Anna katsoi kalpeata nuorta äitiä jonkinlaisen kunnioittavan kauhun vallassa, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut Dianaa kohtaan. Saattoiko tämä nainen, jonka suun ympärillä vielä näkyi kärsimyksen merkkejä, olla sama pieni mustakiharainen, ruusuposkinen Diana, jonka kanssa Anna oli leikkinyt hyvin kaukaiselta tuntuvana kouluaikana? Anna tunsi outoa orpoutta havaitessaan, että hän suhteessaan Dianaan ikäänkuin pohjasi rakkaisiin lapsuusvuosiin, pysyen sen sijaan verrattain vieraana nykyisyydelle.
— Eikö hän ole ihan kuvankaunis? kysyi Diana ylpeästi.
Pieni, paksu pallero oli suorastaan naurettavasti Fredin näköinen — yhtä lihava, pullea ja punakka. Anna ei voinut hyvällä omallatunnolla sanoa pitävänsä lasta kuvankauniina, mutta hän vakuutti aivan vilpittömästi, että se oli niin sievä ja kultuinen että voisi syödä sen. Ja äiti oli jokseenkin tyytyväinen.
— Ennenkuin se tuli maailmaan toivoin kovasti pikku tyttöä, jotta olisin saanut ristiä sen Annaksi, sanoi Diana. — Mutta nyt, kun pikku Fred on tässä, en tahtoisi vaihtaa häntä miljoonaan tyttöön. Hän on jo oma pikku herttainen minänsä, hänkin.
— Oikea pikku personallisuus, erilainen kuin kaikki muut maailman pikkulapset, sanoi rouva Allan sivellen vastasyntyneen lauhkeata poskea. — Ja jokaisen äidin mielestä on hänen vastasyntynyt pikku palleronsa suloisin ja herttaisin kaikista.
Rouva Allan, entinen papinrouva ja Annan opettajatar, oli Avonleassa käymässä ensi kertaa paikkakunnalta muutettuaan. Hän oli yhtä iloinen, ystävällinen ja osaaottavainen kuin ennenkin. Hänen entiset ystävänsä tyttömaailmassa olivat haltioituneina toivottaneet hänet tervetulleeksi. Uudella papinrouvalla oli kyllä erinomaiset puolensa, mutta mikään "sukulaissielu" hän ei ollut.
— Kuinka ikävöin sitä päivää, jolloin hän on niin suuri, että alkaa puhua, huokaili Diana. — Voi sentään, kun saa kuulla hänen sanovan "äiti"! Ja minä olen päättänyt, että hänen ensimmäisen muistonsa minusta tulee olla hyvä ja kaunis. Ensimmäinen muisto, joka minulla on äidistäni, on korvapuusti jostakin pahasta teostani. Olin varmasti sen ansainnut, ja äiti on aina ollut herttainen äiti, ja minä pidän hänestä koko sydämestäni. Mutta olen usein ajatellut, että olisi hauskaa, jos ensimmäinen muistoni hänestä olisi miellyttävämpi.
— Minulla on yksi ainoa muisto äidistäni, ja se on suloisin kaikista muistoistani, sanoi rouva Allan. — Olin viiden vuoden vanha ja olin saanut luvan mennä molempien vanhempien sisarien kanssa kouluun. Kun opetus oli päättynyt, menivät sisareni kotiin, kumpikin omassa seurassaan, ja kumpikin uskoi, että minä olin toisen sisaren kanssa. Mutta minä olin sen sijaan mennyt erään pikkutytön mukana, jonka kanssa olin leikkinyt välitunneilla. Minä menin hänen kanssaan hänen kotiinsa — hän asui lähellä koulua — ja me aloimme siellä leikkiä hiekkakasalla ja leipoa kakkuja. Meillä oli ihmeen hauskaa, kun vanhempi sisareni syöksähti luoksemme hengästyneenä ja suuttuneena.
"Vietävän penska", huusi hän, tarttui minun vastahakoiseen käteeni ja veti minut mukaansa. "Sinun täytyy paikalla tulla kotiin. Ja odotapas! Äiti on kauheasti suuttunut. Saat vitsaa heti kun tulemme kotiin."
En ollut vielä koskaan saanut vitsaa. Alakuloisuus ja kauhu valtasi sydänparkani. En ole koskaan eläessäni tuntenut olevani niin onneton kuin silloin matkalla kotiin. Minä en ollut tahtonut olla häijy. Lizzie Cameron oli pyytänyt minut mukaansa kotiin, ja minä olin mennyt hänen luokseen tietämättä, että oli väärin erota isoista siskoista. Ja nyt odotti minua rangaistus. Kun me olimme päässeet kotiin, laahasi sisareni minut keittiöön, missä äiti istui hämärässä valkean ääressä. Pikku polviraukkani vapisivat niin että tuskin saatoin seisoa. Ja äiti — nosti minut syliinsä sanomatta ainoatakaan epäystävällistä tahi soimaavaa sanaa, suuteli minua ja painoi minut rintaansa vasten. — "Minä pelkäsin, että olit eksynyt, pikku typykkäni", sanoi hän hellästi. Näin, miten rakkaus loisti hänen silmistään, kun hän katseli minua. Mitään nuhteita tahi läksytystä en saanut siitä, mitä olin tehnyt — hän sanoi minulle lempeästi, etten saa mennä minnekään pyytämättä lupaa. Hyvin pian sen jälkeen hän kuoli. Tämä on minulla hänestä ainoa jotakuinkin selvästi mieleeni painunut muisto. Eikö se ole kaunis?
Anna tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan kävellessään kotiin pitkin Koivukäytävää, Orvokkien laaksoa ja Kuiski, kuiski pajua. Hän ei ollut kulkenut siitä kuukausiin.. Ilta-aurinko oli sammunut purppurahohteeseen. Ilma oli kukkien tuoksujen kyllästämä — sitä oli melkein raskas hengittää. Polun varrella olevat koivut olivat hennoista vesoista kehittyneet täysikasvuisiksi puiksi. Kaikki oli muuttunut. Annalla oli tunne, että hän olisi iloinen, jos kesä loppuisi ja hän voisi matkustaa tiehensä käydäkseen taas työhön käsiksi. Silloin elämä kenties ei tuntuisi niin tyhjältä. Mutta mihin oli kaikki romantiikka häipynyt?