XXXIX.
ANNA LUKEE ILMESTYSKIRJAA.
Irvingin herrasväki palasi kesäksi Kaikurantaan, ja Anna vietti siellä kolme onnellista viikkoa heinäkuussa. Neiti Lavendel ei ollut muuttunut. Mitä suurimmassa määrässä oli sen sijaan muuttunut Charlotta Neljäs. Hän oli omaksunut täysi-ikäisen nuoren naisen tavat, mutta jumaloi edelleen Annaa vilpittömästi.
— Minä sanon neiti Shirleylle erään asian — en ole Bostonissakaan nähnyt neidin vertaista, sanoi hän kerran ihailunpuuskassa.
Paulkin oli varttunut pitkäksi pojaksi. Hän oli kuudentoista vuoden vanha, vaaleanruskeat kiharat olivat kadonneet ainiaaksi ja sijaan tullut tiheä tumma tukka, ja häntä huvittivat enemmän jalkapalloilu ja kuulantyönti kuin keijukaiset ja luolaihmiset. Mutta yhdysside hänen ja hänen entisen opettajattarensa välillä oli sitkeä ja säilyi yhä. Sukulaissielut eivät jätä toisiaan, vaikka vuodet vierivät.
Ikävänä ja koleana heinäkuun iltana Anna palasi Vihervaaraan. Kiihkeä etelätuuli, joka välistä kesäisin myllersi merenlahdella, vyörytteli suunnattomia aaltoja. Annan astuessa sisään rapisivat ensimmäiset sadepisarat ikkunoita vastaan.
— Paulko saattoi sinut kotiin? kysyi Marilla. — Minkätähden et pyytänyt häntä jäämään yöksi? Tulee kauhea ilma, myrsky yltyy.
— Minä uskon hänen kyllä ehtivät takaisin Kaikurantaan ennenkuin alkaa sataa oikein rankasti. Ja hän tahtoi ehdottomasti päästä kotiin yöksi. Niin, hauskaa minulla on ollut, mutta kyllä mielellään jälleen näkee teidän kultuiset kasvonne. "Oma maa mansikka, muu maa mustikka". No, Davy, oletko kasvanut pitemmäksi viime aikoina.
— Minä olen kasvanut kokonaisen tuuman senjälkeen kun sinä läksit, vastasi Davy hyvin ylpeänä. — Nyt minä olen yhtä pitkä kuin Milty Boulter, eikä hänen tarvitse enää olla olevinaan. Olen kamalan iloinen. Kuule Anna, tiedätkö että Gilbert Blythe makaa sairaana ja on vähällä kuolla.
Anna jäi seisomaan aivan hiljaa ja liikkumatta, katsoen vain Davyyn. Kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ja rouva Lynde luuli hänen pyörtyvän.
— Aina sinun pitää puhua vähän liikaa, poika, sanoi Rachel-täti suuttuneena. — Anna, älä nyt noin… hyvä lapsi, koeta nyt vähän…! Me emme aikoneet kertoa sinulle sitä aivan suoraapäätä.
— Onko se totta? kysyi Anna, mutta ääni ei ollut hänen.
— Gilbert on hyvin sairas, vastasi täti Lynde vakavasti. — Hän sai hermokuumeen heti, kun sinä olit lähtenyt Kaikurantaan. Eikö kukaan ihminen ole kertonut sitä sinulle?
— Ei, vastasi sama tuntematon ääni.
— Tauti näytti olevan heti alusta hyvin ankaraa. Lääkäri sanoi, että Gilbert oli työstä rasittunut ja että hänen vastustuskykynsä on pieni. Heillä on sairaanhoitajatar ja kaikki tehdään, mikä on tehtävissä. Älä nyt noin, pikku Anna! Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.
— Niin, mutta setä Harrisonhan oli siellä eilen illalla, ja silloin sanottiin, ettei ollut toivoa, muistui Davyn mieleen.
Marilla, joka näytti vanhalta, harmaalta ja väsyneeltä, nousi paikaltaan ja työnsi Davyn edellään keittiöön.
— Rakas lapsi, älä menetä kokonaan toivoa, virkkoi Rachel-täti kietoen ystävälliset vanhat kätensä kalmankalpean tytön ympärille. — Minä en ole ainakaan kadottanut toivoani — se meidän viimeksi pitää tehdä. Hänellä on luja terveys ja vankka, turmeltumaton elimistö — miksi se ei kestäisi nytkin? Saat nähdä, että hän kyllä toipuu.
Anna irtautui hiljaa rouva Lynden käsivarsista ja meni mitään näkemättä keittiön läpi portaita ylös vanhaan huoneeseensa. Hän polvistui ikkunan ääreen ja tuijotti sokeana ulos. Oli hyvin pimeä. Sade valui virtanaan tuulenpieksämään maahan. Kummitusmetsän mahtavat puut valittivat ja vaikeroivat myrskyn väänteleminä, ja kuohuvien hyrskyjen pauhu kuului etäältä merenrannalta. Ja Gilbert oli kuolemankielissä.
Jokaisen ihmisen elämässä on ilmestyskirja, aivan kuin raamatussa. Anna luki omaa ilmestyskirjaansa tuona kauheana yönä, jona hän tuskassa ja hädässä valvoi monet tunnit pimeässä, keskellä luonnon kapinaa. Hän rakasti Gilbertiä — hän oli aina rakastanut Gilbertiä. Sen hän nyt tiesi. Hän ymmärsi nyt, että yhtä vähän kuin hän voisi hakata poikki oikean kätensä ja heittää sen luotaan, yhtä vähän hän voisi tästä lähtien erottaa Gilbertiä elämästään. Mutta tietoisuus siitä oli tullut liian myöhään — ei edes niin ajoissa, että hänelle olisi suotu katkera lohdutus saada istua Gilbertin luona viimeiseen saakka… Ellei hän olisi ollut niin sokea — niin auttamattoman mieletön ja sokea — olisi hänellä nyt voinut olla oikeus mennä Gilbertin luo. Mutta Gilbert ei saa nyt koskaan tietää, että Anna rakasti häntä — hän poistuisi elämästä vakuutettuna, että Anna oli häntä kohtaan välinpitämätön. Oi, miten pimeät, autiot vuodet avautuivat Annan eteen! Hän ei voisi niitä kestää — ei voisi. Hän lyyhistyi ikkunanpieltä vasten ja toivoi ensi kerran huolettoman, nuoren elämänsä aikana saavansa kuolla hänkin. Jos Gilbert lähtisi hänen luotaan jättämättä hänelle ainoatakaan sanaa, merkkiä tahi tervehdystä, ei hän voisi enää elää. Annasta ei millään ollut arvoa ilman Gilbertiä. Hän kuului Gilbertille ja Gilbert hänelle. Tänä tuskaisena selvänäköisyyden hetkenä häipyivät kaikki hänen epäilyksensä. Gilbert ei pitänyt Helena Stuartista — hän ei ollut koskaan pitänyt. Voi, mikä umpisokea hupsu hän olikaan ollut, kun ei ollut ymmärtänyt, miten voimakas ja luja side yhdisti hänet Gilbert Blytheen! Ne miellyttävää mairittelua uhkuneet turhamaisuuden tunteet, jotka olivat hänestä säteilleet Roy Gardneriin, eivät olleet milloinkaan olleet rakkautta… Ja nyt hänen täytyi sovittaa mielettömyytensä ja sokeutensa rangaistuksella, niinkuin rikos sovitetaan.
Marilla ja täti Lynde hiipivät hiljaa hänen ovelleen, ennenkuin menivät levolle, pudistivat huolestuneina päätään huoneessa vallitsevalle kuolonhiljaisuudelle ja sipsuttivat tiehensä. Myrsky raivosi koko yön, mutta päivän sarastaessa sen voima oli lauennut. Anna näki himmeän valojuovan hopeoivan tummien pilviröykkiöiden reunoja. Idässä välkkyivät metsäiset harjut heleänpunaisina. Pilvet hajaantuivat valkeisiin ajelehtiviin hattaroihin, haihtuen pitkin taivaanrantoja, ja taivas niiden välissä loisti sinisenä ja auringonpaisteisena. Hiljaisuus ja lepo laskeutui yli maailman.
Anna nousi polvistuvasta asennostaan ja meni hiljaa portaita alas. Kostea aamutuuli leyhyi hänen kalpeille kasvoilleen, kun hän astui pihalle, jäähdyttelemään kuivia, polttavia silmiä. Eräs kulkija vihelteli kimeästi iloista säveltä. Muutaman hetken kuluttua työpukuinen nuori poika tuli näkyviin.
Annasta tuntui äkkiä kuin polvet olisivat pettäneet. Ellei hän olisi tarttunut riippuvaan piilinoksaan, olisi hän kaatunut. Nuorukaisen nimi oli Pacifique Buote, hän oli George Fletcherin renki, ja George Fletcher oli Blythein lähin naapuri. Rouva Fletcher oli Gilbertin täti. Pacifiquen täytyi tietää, mitä yleensä oli tiedossa.
Nuori mies astua lönkötti maantien punaista hiekkaa yhä viheltäen.
Hän ei nähnyt Annaa. Anna yritti kolmasti turhaan huutaa hänelle.
Poika oli melkein ehtinyt ohitse, ennenkuin Anna sai värisevät
huulensa sellaiseen asentoon, että ne lausuivat nimen "Pacifique!"
Komean nimen haltija kääntyi leveästi virnistäen ja hyväntuulisesti sanomaan "hyvää huomenta!"
— Pacifique, sanoi Anna heikolla äänellä, tuletteko suoraan kotoa?
— Tulen, vastattiin. — Minulle tuotiin illalla sana, että isä-ukko oli käynyt sairaaksi. Oli niin ilkeä ilma, etten eilen voinut mennä, vaan läksin matkaan nyt aamulla aikaisin Menen metsän kautta, se kun oikaisee.
— Kuulitteko, miten oli Gilbert Blythen laita nyt aamulla?
Täydellinen epätoivo kuvastui kysymyksestä. Mutta totuus, olipa se millainen tahansa, oli joka tapauksessa parempi kuin riuduttava epätietoisuus.
— Hän voi paremmin, sanoi Pacifique. — Ne puhuivat eilen jostain, jota ne sanoivat griisiksi tai kriisiksi, ja että se muka oli tullut ja että se muka oli hyvä. Lääkäri sanoi, että pahin oli nyt ohi, mutta että hän on ollut kauhean sairas. Hän oli jo melkein mennyttä miestä. Ei, kyllä minun on jouduttava. Isä vuoteessaan odottaa minua.
Pacifique lähti taas liikkeelle ja painalsi vihellellen kaikin voimin eteenpäin.
Anna seurasi häntä silmillään, joista ilo oli karkoittamaisillaan yön nääntyneen, tuskaisan ilmeen. Pacifique oli laiha ja hintelä poika, pörröinen ja kömpelö. Mutta Annan silmissä hän oli kaunis kuin taivaan maista tullut sanantuoja. Nähdessään koska tahansa Pacifiquen ruskeaksi paahtuneet kasvot ja pyöreät mustat silmät ei Anna voinut koko elämänsä aikana milloinkaan olla muistelematta lämpimästi hetkeä, jona tuo poika oli tuonut hänelle lohdutuksen balsamia.
Kauan sen jälkeen, kun Pacifiquen huilumaiset lirutukset olivat lakanneet ja häipyneet vaahterain alle Rakastavaisten polun päässä, seisoi Anna vielä halavain juurella nauttien siitä onnen tunteesta, joka täyttää ihmissydämen, kun se on päässyt vapaaksi lamauttavasta pelosta. Aamu oli kuin pikari, joka oli laitojaan myöten raikkautta ja loistetta täynnä. Läheisessä pensaikossa odotti häntä yllätys: kasteiset villiruusut olivat vasta puhjenneet. Laululintujen riemuitsevat kuorot, jotka lauloivat hänen yläpuolellaan korkealla suuressa puussa, ilmaisivat hänen mielestään vain heikosti, mitä hän sisällään tunsi. Hänen huulilleen tulivat sanat eräästä hyvin vanhasta ja omituisesta totuudenkirjasta:
— Itku ja murhe kestäkööt yhden yön, mutta aamulla saapuu lohdutus.