PILVILINNAT
VAELTAVA APOLLON.
Ma laps olen Leton lempeän ja korkean Aurinko-Taaton, sain syntymälahjaksi laulujen maat, runo-impien valkean saaton.
Sain mielen-ankean ainaisen ja vaeltaja-sauvan käteen, sain soittimeks sykkivän sydämen ja kieleksi päivän säteen.
Myös kauas-ampuja katseen sain…. Kaikk' yllätän kohtalon nuolet: elonlangat tiedän ma lyhviksi ja pitkiksi elämän huolet….
Sitä rakkaampi, kauniimpi, kalliimpi on joka helkkyvä riemun hetki. Mun retkeni tomun lapsien luo on auringonsätehen retki!
Mun tieni vie sykkiväin sydänten luo.
Ken antavi laulun parhaan?
Mua temppelin harjalta vetää pois
halu hukkuvain hetkien tarhaan.
Mua Olympon onnesta vetää pois halu huolihin ihmislasten. Mun harppuni heljä helistä voi vain ihmisen rintaa vasten!
On muuten mykkä Muusien suu ja tyhjä mun marmoripääni, jos ei sieltä ihmisen ikävä soi ja ihmisen tyttären ääni.
Vala kultia Aurinko-Taattoni suur' yli karkelokenttäin maisten! Tuost' onnesta turhasta osani vien ja neidoista kuolevaisten!
Otan aurinko-morsion itsellein syvän tummuuden kartanoista, ja tuon kun ma vaatetan valkeuteen, ei valkeampaa ole toista!
Hän välkkyy ja helkkyy ja helisee, hän syömmensä soitoksi lainaa, ja häntä ma kiitän, jos päähäni ken runoniekan laakerit painaa!