PILVILINNAT.
Asunut ma olen noissa kirkkahissa, korkeoissa, kauan, kauan, aina, aina: suven nuoren sunnuntaina, vielä paljon myöhemminkin hälvettyä aamun häivän, askarteessa arkipäivän. Uupuessa elon sotiin sinne palannut kuin kotiin.
Siellä oli lapsuuteni armas kehto, tarun, lemmen, mielikuvain ensimäinen leikkilehto.
Oli kehto ruusupuinen tuolla ruusuprinsessalla, tuutijana hymysuinen hämyn tytti taivahalla.
Ajat vieri, ajat muuttui. Lakkas lehto tuutimasta unelmien ruhtinasta. Kovat vallat leikkiin puuttui. Iski tulta ukon nuoli, iski puhki terhentarhain: laukes lumot haaveen harhain, kaikki linnan ruusut kuoli.
Katsoin niinkuin havahtuva; uusi oli maailmankuva edessäni, ensi kerta katse kiersi yltä, alta, silmä kantoi laajemmalta. Näin ma maita tuhatluvun, näin ma viisi valtamerta, kaikki täynnä elämätä kuolevata, syntyvätä, työtä turhaa kumman suvun muuttuvaisen, murtuvaisen, vailla määrää matkaavaisen oudon johtotähden yössä, oudon voiman pakkotyössä, voiman, jok' ei säästä lastaan, joka etsiessään uutta, luodessansa ikuisuutta, nousee itseänsä vastaan….
Lausuin julki julman lain: Kuink' ei sortuis pilvilinnat, arat, herkät ihmisrinnat, sortuuhan myös kivilinnat, pantsar-pinnat; katoo kaikki, mitä tehtiin, mitä nähtiin, kuink' ei katois haavekuvat, hengen hennot tuulentuvat!
Kyynel puhkes silmästäni, vedet viljat, kuumat juoksi kaikkien ja kaiken vuoksi. Onko edes Styxin luona vaiva suurempi kuin meillä! Mit' on kuolon virran kuona verrattuna kaikkeen siihen, mikä vyöryy elon teillä! Mit' on kylmyys Lethen laineen verrattuna polttoon meidän, kärsimykseen hengen, aineen, tuskaan määrättömään, jonka tuottaa liekit maailmanpalon, jot' ei saada sammumahan, vaikka vuotaa valkeahan kyynel- sekä hurmevirrat…. Soppeen salaisimman salon kuuluu Tuonen neitten pirrat. Käsi julma tarttunut on elon katkeavaan lankaan, pirstoo kauniin kirjokankaan!
Silmälauta hiljaa vaipuu…. Sielu itkee vanhaa untaan, rinnan täyttää turha kaipuu lapsuus-onnen valtakuntaan….
Pilvilinnat, taivaankaaret, ulapalla avaruuden rauhan hempeet höyhensaaret, jumalien uhrikunnaat hämärässä ikuisuuden, seestykää, oi, jälleen meille! Ihmettä ma rukoelen, sädekehää kärsineille….
Silmälauta hiljaa vaipuu…. Maa jo jalkain alta haipuu, kulkee niinkuin kultalangat pyhät haaveet pääni yli, loihdut vanhat mielen valtaa, aukee, aukee kadotetun paratiisin lauha syli….
Pilvilinnat! Päivän nousten, pimeen mennen kauniimmat kuin koskaan ennen, samat, eikä sentään samat, surun suuren suurentamat!
Mahtuu sinne kaikki kansa, ei vain jotkut, ei vain sadun prinssi kera prinsessansa. Jokaiselle valmistettu sija mieluinen on siellä, kenkään ei oo toisen tiellä, vieras, outo, siell' ei kukaan, kurjinkin saa tulla mukaan.
Näen, kuulen: kulkee kaukotaivaan rantaa ihmisjoukot sankat, taajat, onnessansa suuret, laajat. Rauhan palmut valkeet hohtaa, päivä paistaa, hyvyys johtaa….
Pyörryttävän pyhät kuvat takaa ajan ankeen, tumman, takaa taiston, surun summan sielun silmään seijastuvat.
Syttyy sydämehen usko niinkuin pilven paltehella punertuva aamurusko. Sortuu, vaipuu, vaipuu vahvat kivilinnat, sortuu heikot ihmisrinnat, vaan ei sorru ihmishengen pilvilinnat! Murtuu päämme päältä majat, mutta raunioilta kasvaa kaunihimpain rakentajat, niiden, joiden heljät kuvat nyt jo kaukaa verhon takaa sieluhumme kangastuvat.
Uupuessa elon sotiin sinne palaamme kuin kotiin.