PORTTI-TOKKO.
Vaeltaa vanha Portti-Tokko, jalkapuoli, puolisokko, muinoin pelimanni oiva, nyt vain maailmanrannan tiellä armopaloin askaroiva kerjäläisnä almun, rahan, kumarassa, murhemiellä.
Usein, näätsen, tuntuu siellä Tanssi-Tokon rintaluissa, joissa ennen polskat raikui niinkuin linnut kesän puissa, synkkä syttö kaihon kumman, silmässäkin kyynelhäivää, niinkuin hellää »hyvää päivää» tekis mieli lapsen tumman; se se tullen iki-illan kutois kauniin muistonsillan ilopäiviin kadonneihin, pito pöytäin pikareihin, korvais särpimen ja keiton sydämessä virkaheiton.
Vaeltaa vanha Portti-Tokko jalkapuoli, puolisokko, kerjäläinen almun, rahan, kompuroiden kotipuoleen, kotipuoleen kuolemahan.
Huokaiseepi, henkäiseepi, jalkatyngän oikaiseepi maantien viereen pitkäksensä. Tuumaa: »Lepään tässä hetken, aina ehdin tämän retken, ei lie tässä juoksun taksaa, menen minkä lystiksensä hevoseton kenkä jaksaa; korpi koti kulkijalla tällä ilman kannikalla!
Mitäs tuosta, kunhan vainen eväslaukku paisuvainen oisi tässä vierelläni! Ylimmäinen ystäväni, ehompi kuin eväslaukku oisi sentään pieni naukku tuohon vanhaan arpirintaan, vaikka ehkä vanhaan hintaan: Jos vain joku Tokon juotti, vinkuis vieläi polskan nuotti, vielä käsi kankee solkkaa katrillia, sottista ja mamsel Netan valssia ja Risu-Miinan kuolinpolkkaa. Hohhoh jaa, ei taida kenkään enää maailman aikaan tähän viettää pitoja ja häitä! Hyh, ken huolisikaan näitä nykyajan äksypäitä jalkapuukseen miehelähän!
»Suokaas, nuori neiti, lantti», noin jos lausun, niinkuin tantti heti saarnan pitää: »Tokko, nokkas punottaa kuin kokko; mikä lienet, viinanjuoja, vanha varas, laiska ruoja!» Toisilla ei aikaa almuun, heili' on kiire voiton palmuun, parantamaan maailmata, jotta oikein suora rata saatais taivaan valtakuntaan! Karsain naamoin, kyisin kielin, kitsain, häijyin, hyisin mielin työntävät he Tokon harmaan tieltään pyhäiseltä pois. »Hui hai! Hiton synkkää varmaan heidän taivaassansa ois!»
Tokko muistaa nuoruus-untaan, näkee monen heljän kuvan silmäkalvoon sokeahan tähti-yössä kuvastuvan…. Hyhmä hiipii kannon päähän, maat ja vedet riittyy jäähän, sentään leijaa keijut hempeet vanhan soittoniekan yllä sulattaen mielen vahan unikuvain hyväilyllä…. Karkeloin käy kuvat lempeet.
Ja hän kiittää, kosteleepi jälleen morsion ja sulhon, joka kukkuraisen kulhon, joka navetan ja kiulun, kaikki, jotka iloinneet on säveleissä Tokon viulun…. Muistaa myöskin hollituvan, joka sokon silmän yössä kantaa sädekehää kodin, jossa tuntemaan hän tuli kaiken, josta sydän suli: sinisilmät, valkoliinan— veikot lystit luona viinan, lieden lämmön sekä todin.
»Siinä keidas», huokaa Tokko, nyt kuin tomumaja tämä sekin maailman hävittämä! Pyhäkoulu paras, vaikka kaikenlaisten tanssipaikka, harhaan menneen hellä maja, maan tie-varkaan rahapaja, koti armas köyhän, jossa harmonikan halpa ilo, päreliekin pieni kilo lisäs kiimaa untelossa. Sadat naitti vanha palkki, sadat juotti vieno kalkki, paras paloviina Turun, paras pappi sydänsurun….
Tokko naurusuin jo nukkuu muinais-aikain kuvitelmaan, niinkuin lapsi metsän helmaan, kattonansa naavakuusi. Mielestänsä häipyy, hukkuu maailma uusi, aika uusi, aika aatteen, aika miekan, mutta oudon vieras, kova sydämelle taideniekan, jolle luona kansan tylyn jäi vain yksi virka: hylyn.
Tokko vanha siirtyy tieltä, viulu soittaa muiston kieltä: Häät on jälleen uljaat hällä, päälle uusi valkopaita, valmistettu kultalaita Tuonen neidon värttinällä
Hän, mi lauluja jäi vaille, vierii isäin laulumaille.