UKKOSTA.
Kannella yön on kumea jyrinä, kohtalon neitojen värttinän hyrinä.
On ilmassa jotakin raskasta, mätää, on mielissä murhetta, valhetta, hätää, on jotakin liikaa ja jotakin puuttuu, on tunto: sen muuttua täytyy, se muuttuu! Mut vielä on elolla entinen leima: käy toisaalla leikki ja karkelon keima ja toisaalla veljet sorretut huokaa vapautta vaatien, kerjäten ruokaa…. Ja missään ei tyyssijaa lie tasapainon, on aika ahdingon, syyttömän vainon; ei kenkään toistansa ymmärrä, kuule, ei tuomion päivää tulevan luule….
Vain vanhat mummot virsikirjat eessä nuo istuu huojutellen, silmät veessä ja huokaa painain käden sydämelle: on aika valmis Antikristukselle!
On mennyt mielistä tarmo ja kunto, on parhaillakin vain tyhjyyden tunto, he toisaalle pyrkivät, toisaalle mennen, he uutehen uskovat, ollen kuin ennen, he tahtovat hyvää ja tekevät pahaa, he ihannetta itkevät, palvoen rahaa, myös ne, jotka kauneimmin soittavat suuta, eivät elämässä tunnusta sukua muuta kuin virkaura-veljen ja rahamies-langon, ja siskon siivillä yöllisen »tangon». Ei sankari uskalla olla kukaan, siks kaikki käy vanhan ja totutun mukaan!
Kohta, kohta jumalat suuttuu, maailman muodot murtuu ja muuttuu!
Mut lapset nuoret näkee nuorta unta, he marjatiellä käyden laulelee: ei mikään peloita, ei pahaa tee, on kaunis, kirkas Luojan luomakunta!
Näin lapset nuoret näkee nuorta unta.