MADAME DE STAËL
Kirj.
L. Onerva
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.
Kuuluisan geneveläisen rahamiehen vielä kuuluisampi tytär, Germaine Necker, paroonitar Staël von Holstein, julkisuudessa tunnettu yksinkertaisesti nimellä madame de Staël, on yksi kirjallisuudenhistorian mieltäkiinnittävimpiä henkilöitä, huolimatta siitä, että hänen teostensa taiteellinen kantavuus ei ole erittäin suuri. Hänen luova voimansa ei ole niin merkitsevää laatua, että se yksin jaksaisi säilyttää hänet jälkimaailman muistossa, mutta hän on ollut valtavilla historiallisilla tapahtumilla ja neroudella sähkötetyn aikansa monisäikeinen heijastaja, myötäeläjä ja myötäkärsijä, ja sellaisena on hänen nimensä kuin vain ani harvan liitetty Europan silloiseen kulttuurihistoriaan. Rouva de Staëlin elämäntyön aaterikkaus, hänen naisellisen sydämensä myrskyävä romaani ja ne syvät inhimilliset arvot, jotka siihen sisältyvät, tulevat sitäpaitsi aina takaamaan hänelle pysyvän sijan suurten personallisuuksien muotokuvakokoelmassa.
Syntyperältään tasavaltalaisena, mutta hovissa kasvaneena, Ranskan ministerin tyttärenä ja Ruotsin lähettilään puolisona, kuuluen sukujuuriltaan kansaan, säädyltään ylimystöön, luonteeltaan ja lahjoiltaan kirjailijaboheemiin, muodostaen ylimenon kahden suuren vuosisadan ja maailmankatsomuksen, l'ancien régimen ja vallankumouksen välillä, on hänen väkevä, valveutunut, elämän täyteläisyyttä ja utopistisia unelmia uhkuva henkilöllisyytensä ja kosmopoliittinen hermosoinnutuksensa kuin luotu sen ajan Europan henkiseksi sähkönjohdattimeksi. Siinä liikkuvien virtausten lakkaamatonta tilitystä on koko hänen elämänsä ja kirjallinen toimintansa. Hän oli aikansa loistava älyllinen omatunto, kuten Emile Faguet hänestä todistaa.
Ranskan keisari-ajan etevimpänä naiskirjailijana edustaa rouva de Staël tavallaan jälkikaikua XVIII:n vuosisadan keveästä kirjallisuussuunnasta, Voltairen tapaista maltillista vapaamielisyyttä ja yleismaailmallista henkeä, mutta samalla oli hän nuoruudestaan asti Rousseaun innostunut oppilas ja astunut elämään melkoisilla sentimenttaalisilla ja romanttisilla tarpeilla. Kuten joku rouva Roland tai George Sand on hänkin Rousseaun tytär voimakkaan tunne-elämänsä puolesta. Hänellä on levoton, kuumekiihkoinen mielikuvitus ja hehkuva, kapinallinen sydän, jossa pulppuaa loppumaton intohimon lähde. Hänessä on jaloa itsekkäisyyttä, raivokasta onnen janoa itselleen ja muille. Siitä johtuu hänen suuri saalinsa ja laaja myötätuntonsa, hänen kiihkeä pyrkimyksensä oikeuteen; siitä myös hänen yksilöllisyytensä voimakkaat ilmestymismuodot, hänen vastenmielisyytensä kaikkea pakollista ja rajoittavaa kohtaan. Hänellä on Rousseaun sielu, mutta hengeltään on hän Voltairen, järkeilevän XVIII:n vuosisadan lapsi. Hänen järkensä on miehekäs, laaja, kestävä, totuudenjanoinen ja pelkäämätön, mutta sillä on myöskin lajinsa rajoitukset. Schiller on eräässä kirjeessään Goethelle erittäin sattuvasti tuonut ne esiin. Hän sanoo siinä m.m.: »Hänen (rouva de Staëlin) tunne-elämänsä on parempi kuin hänen metafysiikkansa. Hänen kirkas järkensä kohoaa nerollisuuteen. Hän tahtoo kaikki selittää, ymmärtää, mitata; sitä, mitä hänen henkensä soihtu ei voi kirkastaa, sitä ei ole hänelle olemassakaan. Sitä, mitä me nimitämme runoudeksi, ei hän tajua, korkeintaan puhetaidollisen, intohimoisen puolen siitä.» Siitä johtuu, että rva de Staëlin mielikuvamaailma, kaikista hänen jaloista aatteistaan ja ylevistä mielenliikkeistään huolimatta, tuntuu jonkin verran laakeakattoiselta ja arkipäiväiseltä, liian hetkelliseltä ja meluisalta kuolemattomien runottarien tyyssijaksi. Niinpä onkin tämän muusana ja muusain ystävänä koko ikänsä esiintyneen naisen kirjallinen tragiikka siinä, ettei hän ole voinut jättää jälkeensä ainoatakaan sellaista teosta, joka syvemmin vangitsisi runollisella tehollaan.
Aikalaiset pitivät häntä merkitsevänä poliitikkona, etevänä filosofina ja suurena romaanikirjailijana. Jälkimaailma on vaihtanut hänen filosofinimensä moralistin arvonimeen ja siirtänyt hänet Jumalan armoittamien taiteilijain Parnassolta aate- ja muistelmakirjailijan vaatimattomammalle paikalle. Nykyaikaisen ihmisen silmissä on hänen ansionsa näilläkin aloilla etupäässä vain hyötyjän ja yleistäjän. Rva de Staël oli yleisen mielipiteen innoittaja ja hän lietsoi sitä pääasiallisesti vielä vanhan Ranskan perintämuodollisissa puitteissa: salongeissa, jotka siihen aikaan olivat samanlainen valtiomahti kuin mitä sanomalehdistö on nykyään. Salonki-yhteiskunnat olivat päätekijöinä rva de Staëlin valtiollisessa toiminnassa, joka suurelta osaltaan oli henkilökohtaisen vaikutusvallan käyttämistä. Hänen naisellisen sydämensä päämääränä oli palvella henkisillä lahjoillaan niitä, joita hän rakasti, ja hänen salainen kunnianhimonsa oli olla suurten miesten hunnutettu kohtalo. Ja yllin kyllin hän sai sitä ollakin, joskaan ei minkään salaperäisyyden hunnun peitossa, siksi oli kohtalon kohu korkea ja pauhaava hänen väsymättömän poliittisen ja eroottisen toimintansa ympärillä.
Hänen vapaudenrakkautensa vei hänet vallankumouksen pyörteisiin. Mutta hänen lahjomattoman oikeudentuntonsa kunniaksi on mainittava, että hän inhosi sortoa yhtä paljon, tuli se sitten alhaalta tai ylhäältä päin, ja siksipä häntä, vapaamielisen maltillisuuden ystävää, parjataan milloin »vallankumouksen bakkhantiksi», milloin kuningasmielisten ja emigranttien kätyriksi. Lukemattomia heistä hän pelastikin giljotiinin alta hirmuvallan aikana, sillä ihmisrakkaus oli hänessä yhtä suuri, jollei suurempikin, kuin vapaudenrakkaus. Hän oli elämänsä ijän ihanteellinen ystävä, kuten yleensä nuo rakkauden asioissa niin kevytmieliset XVIII:n vuosisadan ihmiset. »Voin antaa ystävieni puolesta henkeni, en vakaumustani», kerrotaan rva de Staëlin lausuneen. Ja käytäntö todistaa, ettei mielipiteiden eroavaisuus milloinkaan estänyt häntä ojentamasta auttavaa kättä hädänalaisille, edes niillekään, jotka häntä vihasivat ja vainosivat. Hän itse oli pohjimmaltaan »mahdoton vihaan». Pahimmatkin loukkaukset hän unohti helposti, hyljätyn rakkauden hän palkitsi elämänikäisellä ystävyydellä; hänen olentonsa luontainen perussävy oli hyvyys.
Tämä piirre tuli näkyviin myös hänen maailmankuulussa keskustelutaidossaan. Hän antoi toisen aina esiintyä täydessä arvossaan, niin että se, jolla oli ollut onni vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan, oli myös tyytyväinen itseensä. Ja aikalaiset vakuuttavat, ettei ollut niin tyhmää ihmistä, ettei rouva de Staël olisi saanut jotakin hänestä ulos. Itse hän puhui paremmin kuin hän kirjoitti, niin henkevästi, huvittavasti, mukaansatempaavasti, että muuankin rouva de Tessé huudahti: »Jos olisin Ranskan kuningatar, niin määräisin rouva de Staëlin aina minulle puhumaan.» Varmastikin puhkesi tuo Ranskan valistussalonkien keskustelutaituruuden muinaissulolle tuoksuava perintökukka täydellisimpään loistoonsa juuri rva de Staëlin huulilla.
Samoin kuin keskustelijana oli rva de Staël kirjailijanakin tuokiosepittäjä. Hän ei kirjoittanut luodakseen taideteoksia, vaan siksi, että oli ajatellut ja tuntenut. Hän kirjoitti samasta syystä kuin hän puhui: välittääkseen vaikutelmiaan. Hänen kirjallinen toimintansa käy jälkimaailmalle mielenkiintoiseksi vasta sitten, kun sen kanssa rinnastetaan hänen elämänsä, kun siihen lisätään hänen merkityksensä ihmisenä, hänen henkilökohtainen osuutensa ajan johtavien voimien väliseen jännitykseen ja sen polttaviin elinkysymyksiin, jotka hän niin syvästi tunsi myös omikseen. Mutta pelkkä ulkonainen valaistus ei tässäkään kohden riitä. Vasta tunkeutuminen rva de Staëlin sisäisien elämyksien, hänen henkensä intiimin säteilyn piiriin voi kirkastaa tämän merkillisen naisen, tämän ranskalaisen Rahel Varnhagenin oikean luonteen ja tehdä ymmärrettäväksi sen keskeisen aseman, mikä hänellä omassa ajassaan oli.
Rouva de Staëlista on julkaistu lukemattomia tutkielmia ja elämäkertoja, ristiriitaisia tiedonantoja ja poleemisia arvioimia puolesta ja vastaan. Etenkin ovat ranskalaiset kirjailijat miehissä tehneet kunniaa hänen muistolleen. Ani harva elämäntarina pystyykin tarjoamaan siinä määrin runsasaiheista ja mielikuvituskylläistä maaperää tutkimukselle kuin hänen. Sitä on nimitetty romaaniksi. Tapausrikkaan, kiihkeän tahtinsa puolesta voisi sitä yhtä hyvin nimittää draamaksi. Ja mikä valtava draama tosiaan! Tapahtumapaikkana Europa koko laajuudessaan, taustassa maailmanhistoriallisten myllerrysten jylinä, kohtalokkaana vastavoimana ei kukaan sen vähäpätöisempi kuin itse Napoleon, ensimäisenä rakastajana Benjamin Constant, toisella sijalla tunnetut hovi- ja valtiomiehet Narbonne ja Talleyrand, muissa osissa päähenkilön seurapiiriä Ranskan, Ruotsin, Saksan, Itävallan ja Venäjän hoveista, kuninkaita ja keisareita, runoilijoita ja filosofeja, taiteilijoita ja valtiomiehiä kaikista Europan maista, jopa Amerikastakin.
Epäilemättä on rva de Staëlissa mielenkiintoisinta juuri hänen ympäristönsä tai, toisin sanoen, se keskihakuinen voima hänen personallisuudessaan, joka kykeni luomaan itselleen tällaisen mitä monipuolisimpia kulttuurinäköaloja ja -hahmoja käsittävän ympäristön. Laajimman asteikon tässä kuvasarjassa tarjoaa tietysti hänen oma maansa, par'aikaa käymistilassa oleva Ranska: kuvia vapaamielisen valistus-ajan viimeisistä salongeista ja kirjavista ja kiihkeistä vallankumousklubeista; siron ja traagillisen, keveän ja sankarillisen naissulon edustajia sekä rococon että empiren tyyliin, alkaen onnettomasta Marie-Antoinettesta keisari-ajan ihailtuun kaunottareen rouva de Récamier'hen asti; lemmen leikittelyä ja ritaruutta XVIII:n vuosisadan hupien Amorin ja XIX:n vuosisadan kelmeän ja intohimoisen muusan valtakaudelta; rakkauden runoutta ja rakkauden erittelyä; vaihteleviin muotoihin pukeutuvaa valistuksen ja vapauden haaveilua; stoalaisen isänmaallisuuden murhemieltä ja epätasaista valtiollista pallopeliä Voltairen ja Rousseaun perinnöllä. Vuorovaikutusta Saksaan päin edustavat rouva de Staëlin tuttavapiirissä m.m. nimet sellaiset kuin Goethe, Schiller, Wieland, Rahel Varnhagen, A.W. Schlegel, Chamisso, Wilhelm ja Alexander Humboldt, Zacharias Werner, Englantia nimet sellaiset kuin Byron ja Coleridge, pohjoismaita Adam Oehlenschläger, Leopold, Atterbom. Tuskinpa on ainoatakaan siihen aikaan elävää merkillisempää henkilöä koko Europassa, jonka kanssa rva de Staël ei monilla matkoillaan tulisi jonkun kerran henkilökohtaiseen kosketukseen tai jonka kanssa hän ei ainakin olisi kirjevaihdossa. Tämä huomautus koskee ei ainoastaan ajatusten ylimystöä vaan myös suku-ylimystöä, hallitsijahuoneiden jäseniäkin. Hän on kirjevaihdossa Kustaa III:n kanssa, vierailee Weimarin herttuan luona, Venäjän ja Ruotsin hoveissa ja Aleksanteri I käy hänen luonaan vastavierailulla. Ja Parisissa on rva de Staëlin salonki Ranskan kuuluisin. Siellä filosofit, puhujat, sotaurhot ja poliitikot kilvan välkyttelevät ajan levottomia soihtuja ihmisten päiden yllä, jotka siihen aikaan eivät todellakaan olleet varsin lujassa. Mutta suoranaisen maailmanmaineen saavuttaa myöhemmin Coppet, rva de Staëlin maatila Sveitsissä, jossa hän pitkän maanpakonsa aikana pitää yleismaailmallista salonkia. Coppet on tällöin se aatteellinen ahjo, jossa lietsotaan koko Europan mielipiteitä seuraelämällisiä, taiteellisia, kansallisia ja valtiollisia ennakkoluuloja vastaan. Ja sinne kokoontuvat hengen miehet eri tahoilta tekemään kunniaa naiselle, joka valtion kiron alaisenakin on hallitsija, samoin kuin Voltaire aikoinaan Ferney'ssä.
Rva de Staëlin tuotanto kantaa tämän henkisen korkeapaineen leimaa. Joskin siis hänen teostensa arvosta voinee tinkiä pois paljonkin, mitä niiden ajatussisällön itsenäisyyteen ja niiden esteettiseen täyspitoisuuteen tulee, niin jää niiden kulttuurihistoriallinen arvo joka tapauksessa jälelle.
Mutta vaikka vielä kaikki tämäkin muistista murenisi, jää rouva de Staëlin nimi kuitenkin keinumaan ajantietojen aalloille, kuin satu, kuin laulu. Niin paljon suorastaan inhimillistä sähköä on sen ympärille aikain vieriessä keräytynyt, ettei se ole edes riippuvainen kirjallisesta maineestaan. Rva de Staëlin, tuon monisäikeisen naisen elämäntarina on valloittanut itselleen paikan niiden suurien ja yksinkertaisten mielikuvien maailmassa, jotka kestävät kauemmin kuin kauneinkaan historian kiitos, kuin todistetuin totuus, kuin pisin ansioluettelo. Rouva de Staël ja Benjamin Constant! Nuo yhteenjuotetut kirjailijanimet ovat se mielikuva, ja sen edessä palaa traagillisen rakkauden sammumaton tuli, jota vuosisatain viima vain lietsoo. He muodostavat, kuten puoli vuosisataa myöhemmin samassa maassa George Sand ja Alfred de Musset, yhden noita mainehikkaita kirjallishistoriallisia rakastajapareja, jollaisiin, paitsi kirjallista, aina liittyy myös ei-kirjallinen mielenkiinto ja joilla täten uudestaan runoiltuna on kaunis kohtalo oltuaan itse runoilijoita painua takaisin runokuviksi ihmisten sydämiin. Siellä he rakkauden vertauskuvina kilpailevat kuolemattomuudesta itse Romeon ja Julian, Faustin ja Margaretan, Elsan ja Lohengrinin, Tristanin ja Isolden kanssa.
Rakkauden tuskasta on tehty se valokehä, joka kirkkaimmin sädehtii rva de Staëlin muiston ympärillä, mutta elämän aikana painoi se häntä orjantappurakruununa. Näennäisesti tavoitteli hän ainoastaan pintapuolista mainetta ja kunniaa ja näytti hyvin viihtyvän siinä, mutta syvimmässään etsi hän tällä kaikella ainoastaan sydämen arvoja. Menestys seurasi häntä, mutta rakkauden pohja murtui murtumistaan hänen altaan. Rva de Staëlin rakkaudenpettymyksissä on sekä rococota että romantiikkaa, eikä kaikkia niitä ole niin tuiki vakavasti otettava. Mutta vakava hän niissä asioissa pohjaltaan oli, paljon vakavampi kuin yleensä hänen aikalaisensa. Intohimoisen luonteensa puolesta kuuluukin hän oikeastaan elämän murhenäytelmän suuriin rakastajatar-tyyppeihin, joskin hänen hyvä päänsä, herkeämätön valtiollinen ja yhteiskunnallinen toimintansa ja ajan keveät seurustelutavat viivyttivät ja vaimensivat traagillista ratkaisua ja painoivat sen loppujen lopuksi hänen sydämensä salaisimpaan sopukkaan, jossa se vuosien mukana viihtyi surunvoittoiseksi ihmisymmärtämykseksi ja lempeäksi talttumukseksi.
Kuten Rahel Varnhagen ja yleensä salonkinaiset oli rva de Staëlkin ensi sijassa elämän säteilijä, enemmän esittävä kuin luova taiteilija ja itse parempi taideteos kuin hänen teoksensa. Hänen teoksiaan lukiessaan etsii niistä etupäässä häntä itseään. Niissä heijastuu koko hänen levoton elämänsä ja hänen siitä kasvanut maailmankatsomuksensa. Kirjoittaessaankin hän luuli puhuvansa vielä. Hänellä oli palava halu selittää, mitä hänen sielussaan liikkui. »Kun kirjoittaa tyydyttääkseen sisäistä innoitusta, niin tahtomattaankin paljastaa oman olemuksensa sen hienoimpia vivahduksia myöten», sanoo hän. Tässä hänen teostensa pääviehätys. Ne ovat erikoisia sentähden, että ne on kirjoittanut juuri hän, tuo tavallisuudesta poikkeava personallisuus, jolla, kuten sanottiin, oli naisen sydän ja miehen aivot, tuo kaikkien vapautusta sukupuolestaan vaativien, itsenäistyvien naisten onneton ja uljas esiäiti.
Tästä sielunäytelmästä, jossa runsauden pula on vallitsevana ja jossa juuri kaikki sen lukemattomat yksityiskohdat olisivat mielenkiintoisimmat, voimme seuraavassa lyhyessä katsauksessa esittää ainoastaan tärkeimmät vaiheet, nekin vain pääpiirteissään.