I.

Monet tutkijat ovat sukutaulujen avulla perinnöllisyyden sala-uumenista koettaneet etsiä sen liekin alkukipinää, joka rva de Staëlissa niin levottomana roihuaa. Niinpä saa Neckerin suku, joka alkuaan kenties on kotoisin Irlannista, mutta ainakin 1000 -luvun vaiheilla sukeltaa esiin Pommerissa, kantaa vastuun hänen luonteensa ei-ranskalaisista piirteistä. Ja äidin, kauniin sveitsiläisen papintyttären Suzanne Curchod'n verenviaksi taaskin on luettu tyttären intohimoisen sydämen monet hairahdukset. Tämän edesvastuun ovat teoreetikot salakavalasti langettaneet Suzanne-paran hartioille eräiden pienten lemmenseikkailujen vuoksi, joita tämä salli itselleen nuoruusvuosinaan ollessaan opettajattarena Lausannessa, huolimatta siitä, että hän myöhemmin Neckerin rouvana on tullut tunnetuksi Ranskan uskollisimpana aviopuolisona, oikeana Penelopena. Oli noiden perimyssuhteiden laita nyt miten tahansa, tosiasiana vain pysyy, että isällä, joka uskoi yleisen mielipiteen arvovaltaan, joka oli ankarin moralisteista ja moraalisin ministereistä, mitä Ranskalla koskaan on ollut, ja äidillä, joka turhantarkassa säädyllisyydessään ja ankaran sovinnaisessa kasvatusmenetelmässään oli suorastaan esikuvalliseksi kaavoittunut, oli tytär, joka ainakin ulkonaisesti sangen vähän muistutti heitä ja jonka tulisielu aina oli valmis heittämään taisteluhansikkaan yhteiskuntaa, sen muodollisuutta ja moraalia vastaan, silloin kun se ei käynyt yhteen hänen yksilöllisen vakaumuksensa tai mielihalujensa kanssa.

Anne Louise Germaine Necker syntyi 22 p. huhtikuuta v. 1766 Parisissa, jonne pankkiiri Necker hiljattain oli asettunut nuoren rouvansa kanssa. Hän oli heidän ensimäinen ja ainoa lapsensa. Rouva Necker, jonka ajan muodin mukaan tuli pitää salonkia, hoiti puolisonsa salongin kunniaa harkitulla ja arvokkaalla mallikelpoisuudella, joskaan hänestä ei koskaan tullut mitään siroa ranskalaista seurustelunaista. Parisilaiset nimittivät häntä piloillaan koulumamseliksi, eikä aivan syyttäkään. Kerrotaan hänen joka aamu kirjoittaneen tunnollisesti muistiin kaikki ne kohteliaisuudet, joita hän päivän kuluessa aikoi sanoa, ja ilkeimmät väittivät, että hän seurustelussaan oli jäykkä kuin kaulaa myöten tärkkelykseen kastettu. Seuraava Goncourt-veljesten antama arviointa hänestä ei myöskään ole erikoisemmin mairitteleva: »Rouva Necker oli hyväätekeväinen vailla sydämellisyyttä, hyveellinen vailla suloa, turhamainen, henkevä, mutta samalla kylmän järkevä.» Luonnollista olikin, ettei hänen puritaanisuudella ja sinisukkaisuudella höystetty maalaisluonteensa koskaan oikein voinut koteutua siihen suurkaupunkilaiseen ja kevytmieliseen ilmakehään, mihin hän oli joutunut. Siitä huolimatta onnistui hänen koota ympärilleen varsin kunnioitettava parvi ajan parhaita filosofeja ja muita kuuluisia miehiä, jopa kiinnittää toiset heistä itseensä ikuisin ystävyyden sitein.

Tämä olisi ylläolevan luonnekuvan pohjalta ihmeteltävää, ellei samalla rouva Neckerin päiväkirjaotteista huomaisi, että tällä »koulumamselilla» oli kylmän kuoren alla lämmin sydän ja kiihkoisa, liioitteleva tunne-elämä, joka tosin pääasiassa kohdistui hänen mieheensä, mutta josta myös riitti platoonista hehkua muillekin läheisille ystäville. Niinpä oli hän elämänsä ijän runoilija Thomas'n runotar ja luonnontutkija Buffonin ylin ystävä. Ja kun tämä viimeksi mainittu teki kuolemaa, ei hän arkaillut muuttaa hänen luokseen häntä hoitamaan sulostaakseen hänen viimeisiä hetkiään. Myöskin Montesquieu, Diderot, d'Alembert, Grimm, Bernardin de Saint-Pierre, Marmontel sekä englantilainen historioitsija Gibbon, rouva Neckerin nuoruuden rakkaus, ynnä monet muut viihtyivät hyvin hänen salongissaan, joka oli Parisin merkitsevimpiä.

Tällaisessa salonki-ympäristössä kasvoi ja kasvatettiin nuori Germaine. Jo pienestä pitäin sai hän istua äitinsä nojatuolin vieressä puupallilla ja kuunnella filosofien keskusteluja. »Tällöin hän», sanoo muuan pilkkakirves, »vaikeni koko loppuelämänsä varalle.» Tämä vaikenemisen aika ei kuitenkaan mahtanut olla kovin pitkä, sillä jo sangen varhain tiedetään hänen ryhtyneen pikkuvanhoihin keskustelemuksiin suurten miesten kanssa. »Hän oli aina nuori, ei koskaan lapsi», sanoo hänestä rouva Necker de Saussure. Eikä rouva Neckerin kasvatusmenetelmässä jäänytkään paljon tilaa lapsenvaistoille. Hän lähti nimittäin siitä periaatteesta, että kaikki voitiin oppia, että opiskelu oli pääasia, ja hän oli päättänyt tehdä tyttärestään äidintaidon ja kasvatuksen mestariteoksen, kaikkitietävän ja hurskaan, intomielisen ja vaatimattoman, viehättävän ja puhtaan. Tätä varten hän ajoi hänen päähänsä velvollisuutta, työtä, järkeä, kirjallisuutta. Mutta äiti ei jaksanut kauan hallita tätä voimakasta henkeä, joka oli häntä itseään nerokkaampi eikä mahtunut hänen tulevaisuussuunnitelmiensa ahtaisiin puitteisiin. Hänen mielenkiintonsa tyttäreen väheni sikäli mikäli hän huomasi, ettei hän voinutkaan ohjata tätä mielensä mukaan. Ja kun häntä myöhemmin onniteltiin tuosta lahjakkaasta tyttärestä, huokasi hän: »Se ei ole mitään, ei mitään siihen verraten, mitä minä tahdoin tehdä hänestä.»

Rva de Staëlin ja hänen äitinsä suhde ei koskaan ollut erittäin lämmin eikä läheinen. Sitä enemmän oli tytär kiintynyt isäänsä, suorastaan sairaloisella rakkaudella. Muuten oli koko Neckerin perhe aivan kuin perustettu keskinäiselle jumaloimiselle, jonka itsekäs nurkkakuntaisuus oli yleensä tunnettu ja naurunalainen asia. Necker ihaili vaimoaan, vaimo ihannoi miestään, molemmat tytärtä, joka taas näki isässään Ranskan ja koko maailman merkitsevimmän henkilöllisyyden. Isä oli rouva de Staëlin epäjumalana hänen kuolemaansa saakka. Hän rakastaa häntä samanlaisella hehkuvalla antaumuksella kuin rouva de Sévigné tytärtään. Jo lapsena kuullessaan häntä kiitettävän saa hän mielenliikutuksesta kyyneleet silmiinsä, nuorena tyttönä ja rouvana ovat ministerivaihdosten voitot ja tappiot, mikäli ne hänen isäänsä koskevat, hänen tärkein elämyksensä, ja vielä vanhana saa kiintymys isään, jonka suhteen tuo muuten niin selvänäköinen nainen on aivan sokea, hänet mitä lapsellisimpiin ja liioittelevimpiin tunnepurkauksiin. »Olen rakastanut Jumalaa, isääni ja vapautta», siinä hänen uskontunnustuksensa vielä kuolinvuoteellaan. Myöskin Necker, joka muuten mielipiteiltään oli niin rajallinen ja käytökseltään niin sovinnainen, on tyttäreensä nähden vapaamielisyys itse. Viisaalla vaistolla antaa hän tämän olla täydessä vapaudessaan yrittämättä sitä koskaan rajoittaa, sillä tytär oli luonteeltaan, isän lausuman mukaan »kuin intiaanit, jotka aamulla hajoittavat majansa tietämättä, mihin illalla yöpyvät.»

Tämä »intiaani»-luonne sai mahdollisimman runsasta ravintoa siitä ilmakehästä, missä nuori Germaine kasvoi. Sillä jos rouva Neckerin personallinen kasvatus jättikin hyvin vähän jälkeä tyttäreen, niin sitä syvemmin vaikutti häneen ympäristö. Siinä filosofisessa sulatusuunissa ja yhteiskunnallisten ja kirjallisten ajatusten säkenöivässä työpajassa, joksi rouva Neckerin salonki oli muodostunut, varttui nuoren tytön äly piankin erittäin varhaiskypsäksi. Jo aikaiseen herättää hän huomiota lahjakkaisuudellaan, ja kuuluisuudet keskustelevat lapsen kuin ainakin täysikasvuisen kanssa. Kahdentoista vuotiaana sepittelee hän ajan muodin mukaisia luonnekuvia, muistosanoja ja viidentoista vuotiaana laatii hän selostuksen Montesquieun L'esprit des lois'sta (»Lakien hengestä») ja esseen isänsä Compte rendu- (»Lopputili») kirjoitelmasta, lisäksi näytelmiä ja novelleja. Hän lukee paljon ja jos jotakin, kaikkea muuta kuin lasten kirjallisuutta. Rousseau on hänen ensimäinen ihanteensa, Werther on hänelle suoranainen elämys, sillä hänen kiihkoisa mielikuvituksensa ja heltyvä, tunteileva, mielenliikutuksille erittäin altis sydämensä viihtyvät parhaiten intohimon kuvauksissa: eniten huvittaa häntä se, mikä saa hänet itkemään. Jo nyt paisuttaa hänen purjeitaan se sama onnen- ja rakkaudenjanon rajutuuli, joka myöhemmin elämässä muuttuu todelliseksi pyörremyrskyksi, jonka edessä ei mikään este, ei kärsimys, ei ulkonainen muodollisuus merkitse mitään. Mutta samalla on hänellä myös luja ankkuri luonteensa toisessa puolessa: aimo annos moraalista tasapainoa, sveitsiläistä porvarisymmärrystä, tervettä järkeä, joka varsin hyvin tiesi mahdollisuuksien rajat, ja terävää erittelykykyä, joka viimeksi mainittu ominaisuus oli omiaan tekemään hänet oikeaksi encyklopedistain soihdunkantajaksi, mutta samalla myös tehostamaan hänen sielullisia tuskiaan. Perinpohjainen syventyminen ei sen sijaan kuulunut hänen hyveisiinsä, ei varsinaisina kehitysvuosina eikä myöhemmin. Sata vuotta aikaisemmin oli Ranskassa oppineempiakin naisia kuin rva de Staël, joka ei koskaan tahtonutkaan käydä n.s. »oppineesta naisesta». Mutta tietorikkauden laajuudessa kykeni tuskin kukaan lyömään häntä laudalta; väsymättä, elämänsä loppuun asti hän luki, opiskeli, tutki kaikkia probleemeja, harjoitti lakkaamatonta henkisten arvojen löytöretkeilyä.

Lahjakkaana ja rikkaana perijättärenä oli nuori neiti Necker siis ympäristössään erittäin mielenkiintoinen ja toiveita herättävä ilmiö, eikä vähiten naimiskauppa-ehdokkuuden kannalta. Tosin hän ei ollut perinyt äitinsä kauneutta, mutta hänellä oli mieleenpainuva, yksilöllisesti vaikuttava ulkomuoto, eräänlainen »beauté de diablesse», ja hänen suurin viehätysvoimansa oli hänen vilkkaudessaan ja älyssään. Lisäksi ylistävät kaikki aikalaiset hänen silmiensä ilmehikkyyttä ja loistoa. Kreivi Guibert, perheen ystävä, antaa seuraavanlaisen vahvasti ihannoidun kuvan neiti Neckeristä. »Hänen suurista, mustista silmistään säihkyy neron tuli, hänen ebenpuun väriset kutrinsa putoavat tuuheina alas olkapäille, hänen piirteensä ovat enemmän omalaatuiset ja voimakkaat kuin herkät, niissä on jotakin, joka viittaa hänen sukupuolensa tavallisten rajojen yläpuolelle.» Kreivi Fersenin mielipide taaskin on se, että hän ei ole kaunis, mutta älykäs, iloinen, miellyttävä, hyvin kasvatettu ja lahjakas. Sainte-Beuve toteaa erään tältä ajalta periytyvän muotokuvan perusteella, että nuorella Germainella on luottava, kirkas katse, puhuva, puoliavoin suu, hyvyyttä ilmaisevat, kohtalaisen paksut huulet, heleä iho.

Rousseaun innoittamana näkee tämä elämäntaisteluun niin hyvin varustettu Germaine Necker koko elämän tarkoitusperän onnessa, ja jo varhain tuntee hän, että hänen oli tämä onni etsittävä rakkaudesta. Kuitenkaan ei hän vielä ymmärrä taistella sen puolesta, myöskään ei hän pidä rakkautta identtisenä avioliiton kanssa; niin ei sitä siihen aikaan käsitetty.

Ja niin tapahtuukin, että hänen avioliittonsa valmistelu jää muiden huoleksi ja hänen oma onnen-unelmansa särkyy ainiaaksi. Jo silloin, kun Germaine istui jakkaralla äitinsä vieressä, tätä avioliittoa punottiin ja valmisteltiin sitten vuosikausia isä Neckerin ja Kustaa III:n välillä kuin mitäkin ruhtinaallista liittoa. Ja tulos: Germaine annettiin aviovaimoksi kyynilliselle ja mitättömälle maailmanmiehelle, joka osti hänen myötäjäisensä arvonimellään. Tällä elämänsä viimeisellä passiivisella teolla sinetöi Germaine 20-vuotiaana kiinni lapsuutensa tarutarhat, siitä lähtien on hän täysin havahtunut, taistelija, kapinoitsija, olennoitu aktiivisuus.

Mutta vielä pari sanaa tästä onnettomasta avioliittovalmistelusta. Olisi luullut, että rikkaan Neckerin tyttärellä olisi ollut kosijoita legio. Niin ei kuitenkaan ollut laita, sillä isä Necker oli pannut tulevalle vävylle muutamia vaikeasti täytettäviä ehtoja: ensiksikin täytyi hänen Neckerin perheen uskonnon vuoksi olla protestantti, siis ulkomaalainen, mutta samalla tuli hänen asua Ranskassa, sillä ei tullut kysymykseenkään, että vanhemmat olisivat tahtoneet luopua tyttärensä läheisyydestä. Vävyehdokkaita kyllä oli eräitä. Sellaisina mainitaan m.m. Georg August von Mecklenburg, hallitsevan herttuan veli, englantilainen valtiomies Pitt, kreivi Axel von Fersen, jonka isä oli asian puolella, ja rikas itävaltalainen pankkiiri kreivi Friesen, jota Marie-Antoinette suunnitteli Neckerin rahojen haltijaksi. Mutta oikeastaan oli Germainen kohtalo ratkaistu jo sinä kevätpäivänä v. 1776, jolloin eräs Erik Magnus Staël von Holstein -niminen nuori ruotsalainen luutnantti seikkailevana onnenritarina saapui Parisiin. Alkuaan oli hän aikeissa lähteä Amerikan vapaussotaan mainetta ja arvonimeä valloittamaan, mutta huomasi pian sen olevan saatavissa lähempääkin; hänen silmiinsä iskivät Ranskan lähettilään paikka ja neiti Neckerin rahat. Kuinka paljon hamekeinottelua ja hovi juonittelua kahden nuorta luutnanttia suosivan, vaikutusvaltaisen ylimysnaisen kreivitär de la Marckin ja de Boufflers'n välityksellä kymmenen vuoden aikana tämän päämäärän tavoittamiseen käytettiin, ei kuulu tämän kirjasen puitteisiin. Kuitenkin mainittakoon, että tuon yli korvien velkaantuneen, epävarmalla paroonin arvonimellä pöyhistelevän hovimiehen nerokas suunnitelma oli tämä: voittaa vähitellen Kustaa III:lta jo toiselle luvattu lähettilään paikka silloisen rahaministerin Neckerin raha- ja arvovallalla ja voittaa Neckerin porvarillinen kunnianhimo puolelleen Kustaa III:n muka lupaamalla lähettiläsarvolla, siis: tulla lähettilääksi toivossa päästä Neckerin vävyksi ja Neckerin vävyksi toivossa päästä lähettilääksi. Staël pääsikin suunnitelmissaan pian vakavalle pohjalle saatuaan paitsi silloisen Ruotsin lähettilään kreivi Creutzin, myös Marie-Antoinetten ja Ranskan kuninkaan suositukset. Ja asia menee niin pitkälle, että Necker lopuksi asettaa vävynsä puolesta seuraavat hullunkurisen mahtipontiset ehdot itselleen Ruotsin kuninkaalle: 1) kuningassana siitä, että parooni Staël aina saa olla lähettiläänä, 2) varma vakuus 25000 fr. eläkkeestä siinä tapauksessa, että hän kadottaisi tämän paikan, 3) kreivin arvonimi, jotta neiti Neckeriä ei sekoitettaisi erääseen toiseen huonomaineiseen paroonitar Staëliin, 4) Nordstjärnan ritarimerkki, 5) vakuus siitä, että lähettiläs ei koskaan matkusta vaimoineen Ruotsiin muuten kuin tilapäisesti ja isän luvalla. Vihdoin tuhansien tuskastuttavien sovittelujen jälkeen niin puolelta kuin toiselta pääsee Staël tarkoitustensa erille ja 150 000 livren velkataakkoineen käsiksi Neckerin 650 000 livren myötäjäisiin seuraavan, joten kuten vaikeasti kokoon haalitun sulhastittelin perusteella: »Très haut et très puissant seigneur, son Excellence Eric Magnus Staël de Holstein, baron de Holstein, chevalier de Sa Majesté la Reine de Suède et ambassadeur extraordinaire de Sa Majesté de Roi de Suède auprès de sa Majesté très Chrétienne.»

Tämä naimiskauppa, josta kahdeksan vuotta oli neuvoteltu kaikkien muiden paitsi morsiamen kanssa, solmittiin lopullisesti 14 p. tammikuuta v. 1786.

Pienessä novelliharjoitelmassaan Adélaïde et Théodore, joka, vaikka vasta myöhemmin julkaistuna, on kirjoitettu samana vuonna, juuri avioliiton kynnyksellä, purkaa myyty morsian tuskiaan. Adélaïde menee avioliittoon niinkuin mestauslavalle, hyvin tietäen, ettei hän tule miestään koskaan rakastamaan. »He ovat ryöstäneet minulta tulevaisuuden», huudahtaa Adélaïde, ja lisää, »rakkauden onni on minulta ainaiseksi kielletty.» Mutta tämä on vain tunnelma vailla syvempää traagillisuutta. Sovinnaiset järkiavioliitot kuuluivat ajan tapaan ja joskin tämä oli niistä järjettömimpiä ja joskaan ei nuori rouva de Staël rakastanut miestään, hänen romanttisen ihastuksensa ollen kohdistunut aivan toisenlaisiin henkilöihin, kuten kreivi Guibertiin ja kreivi Narbonneen, niin ei tämä isän kunnianhimon alttarille uhrautuminen liene sentään ollut hänelle niin tuiki tuskallista, etteivät uuden aseman avaamat loistavat mahdollisuudet olisi toiselta puolen mairitelleet hänen turhamaisuuttaan. Sitäpaitsi ei hän olisi ollut se liekkiluonne, mikä hän oli, jos hän olisi antanut tämän sovinnaisuuden kuoren kauan kahlita itseään. Pakollinen avioliitto ei vielä sinään ollut hänelle surmanisku, mutta siitä alkoi hänen elämänsä tragiikka: kotionnen puute, sydämen loppumaton odysseia kohti rakkautta, ainaiset pettymykset, jotka johtuivat siitä ainaisesta hurskaasta uskosta, että jokainen viimeinen rakkaus oli ensimäinen ja jokainen uusi rakkaus viimeinen. Huonommalle puolen tässä naimiskaupassa joutui sittenkin heikkolahjainen ja -luonteinen Staël, joka ei missään asiassa ollut tasaväkinen nerokkaan rouvansa kanssa, vaikkakin seitsemäntoista vuotta häntä vanhempi. Ja jos hän aikoinaan olisi aavistanut, mikä tulimeri piili tuossa äitinsä vieressä jakkaralla istuvassa tyttösessä, jonka hän oli valinnut rappioituneiden raha-asioittensa pelastavaksi enkeliksi, niin tuskinpa hän olisi sen tulivuoren kupeelle keinotekoista onnen-uraansa perustanut.