BARCAROLA
Kesäkuun yö yli vetten, rantojen, saarien… kesäkuun salaperäinen yö täynnä maanmehujen kosteaa ja täyteläistä henkäilyä ja arkana ailahtelevaa auteretta… kesäkuun äänetön yö. — — Helähtää vain sen halki silloin tällöin satakielen hopeaiset kastanjetit.
Veden kalvoa lipuu venhe. Kaislat kahahtavat, pelästynyt hauki ampuu kiilana pakoon… sitten on taas kaikki hiljaista. Venhe lepää paikallaan ja ne kaksi, jotka venheessä istuvat, vaikenevat… kaksi toisilleen vierasta, kaksi sattuman kautta yhteenheitettyä tuntematonta, kaksi yhden yön ystävää — — Ne ovat nuori Torild ja Mirdja.
Kummallista, kummallista! Mutta kaikki oli tapahtunut näin:
Heidät oli esitetty toisilleen nuoren Torildin konsertissa. Mikä kohtalon oikku olikin heittänyt Mirdjan tänne pikkukaupunkiin juuri siksi! — Kuin lyötyinä olivat he molemmat pysähtyneet toistaan tarkastamaan. "Sellainenko sinä siis nyt olet", heijasti läpi heidän tutunomaisen ensi tervehdyksensä. — Sitten olivat nuoren taiteilijan ystävät ja ihailijat kutsuneet tämän jäähyväisillanviettoon, sillä seuraavana päivänä piti hänen jo matkustaa ulkomaille. Ja kutsuvieras itse oli kutsunut sinne Mirdjan. Niin oli Mirdja aivan sattumalta joutunut juhlimaan Torildin viimeistä yötä kotimaassa.
He olivat lähestyneet toisiaan keveästi ja nopeasti kuin sampanjavaahdot heidän laseissaan. Ja nyt he istuivat keskellä yötä kahden venheessä, keinuen hiljaa ja epämääräisesti tummilla laineilla.
— Mikä maailman nainen te olette, ja tänne pieneen kolkkaan eksynyt! puhui Torild kuumalla, pehmeällä äänellään. Teidän jälkeenne ei naismaailman sulo enää tuota minulle yllätyksiä — ei edes siellä kaukana. Teissä on jotakin niin… niin… minä en osaa sitä selittää. Mutta minä aavistin jo edeltäpäin, että teidän piti olla juuri sellainen — jotakin vastakkaista, jotakin kestävää ja haihtuvaa yht'aikaa, kuin sekunnin autuus, kuin sellainen, jota ei pidä tavata kuin yhden kerran yhtenä yönä elämän korkeimmillaan kaartaessa ja joka sitten jää unohtumattomaksi, kulumattomaksi, saavuttamattomaksi…
Taiteilija sinä olet, ajatteli Mirdja, joka noin kauneuden sammuvan nopeuden jaksat ymmärtää, — kuten minä. Mutta hän ei sanonut mitään, lähetti vain vastaukseksi silmiensä kauneimman säteilyn. Ja se oli Torildista kuin rakkautta se katse.
Sitten tuijottivat molemmat veteen kauan äänettöminä.
— Vesi on kuin utua, kuin unta, puhui taas Torild. Etsittekö sieltä ulpukkaa?
— Ulpukka nukkuu.
— Teidän katseittenne alla se kyllä herää, puhkeaa uudeksi ja onnellisemmaksi, ihana ja ihmeellinen victoria regia siitä nousee ja se kuolee purppurat poskillaan… kun te olette sitä katsonut. Mutta ulpukka ei ole teidän kukkanne. Tuoksua pitää teillä olla, yön tuoksua… Kuulkaa, sallittehan että menen etsimään teille yön tuoksua. Tahtoisin lahjoittaa teille valkeana välähtelevän, lemuavan lehdokin. Se olisi niin kaunista.
He nousivat venheestä rannalle. Torild tarjosi käsivartensa Mirdjalle.
Raskaina riippuivat kastehiset lehdet heidän yllään… väkevänä kohosi maanmehujen täyteläinen henkäily… Mutta kaikki oli ääretöntä ja hiljaista, rajatonta kuin avaruus. Ainoastaan kaksi sielua, kaksi runoa.
— Te olette luonnon-ilmiö: tähdenlento valkeassa yössä. Ja niinä olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe huomenna enkä huomisen huomenna. Ensimäinen päivä olisi himmennys, toinen — jo sammuminen. Yhden yön henkäilyä on rakkaus, kaunein.
Torild katsoi kiihkeästi Mirdjaa silmään.
Mutta Mirdja muisteli omia sanojaan Mauri Etsolle. — Sinä olet samanlainen kuin minä, ajatteli hän sitten.
— Kauneuden palvelija, kuiskasi hän hiljaa.
He hymyivät yhteisestä ymmärryksestä.
Äkkiä löi Torildin silmässä tulta ja Mirdjan silmässä pimeni. Hän tunsi makaavansa miehen sylissä rentona ja hänen huulillaan liekehti pitkä suudelma.
Torild päästi nopeasti irti.
Tyttö seisoi hiljaa kuin patsas katsoen pois miehestä.
Ja miksi olisi hän oikeastaan suuttunut tai huutanut tai pyörtynyt! Miksi näytellyt vastapuhjennutta ruusua, kun jo niin monet ennen… Mutta sittenkin?… Mikä oikeus oli juuri tällä miehellä…? Rakkaudenko kenties? Mutta mikä oikeus oli hänellä otaksua, että Mirdja rakasti? Tai kenties hän ei otaksunutkaan, oli vain itse rakkautensa pauloihin langennut. Mutta yhden yön rakkaus… oh, sanoja vain!… Kuin patsas seisoi Mirdja ajatuksiinsa kivettyneenä.
Torild sanoi hiljaa:
— Se oli ydintuoksu tästä yöstä. Eihän minun tarvitse pyytää anteeksi. Tekin olette kauneuden palvelija ja yhden yön henkäilyä on rakkaus — se kaunein.
Mutta Mirdja vain vaikeni ja katsoi pois.
Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa, joka sattumalta oli tullut ja suvainnut tilata hänet itselleen täksi yöksi, rehellisesti yhdeksi yöksi? Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa? Ja kuitenkin oli hän antautunut hänen käytettäväkseen ja nyt tahtoi mies vuorostaan palkita häntä antamalla tälle yölle arvolauseen: rakkaus — se kaunein. Sanoja vain! Niinhän mennään jokaisen ilotytön luo ja vannotaan yhden yön rakkaus… Ja kuitenkin tunsi Mirdja omat sanansa tämän vieraan miehen suussa. No niin, miehelle saattoi kuka ties tarjota sellaisia ajatuksia, mutta mies takaisin naiselle, ei milloinkaan. Hartaana pitää miehen naista lähestyä, pyhiä suitsutus-astioita tulee hänen kantaa, ikuisia lemmenvaloja vannoa, kuin ainoan ijäisen naisensa luo pitää hänen tulla. Sellainen on naisen sielu, kevytmielisenkin naisen… Kaikki saattaa olla valhetta, mutta sitä ei saa sanoa, ei saa sanoa! Mirdja oli loukattu. Hän ikäänkuin kaipasi omaa pyhyyttään. Ei ollut kauneutta enää…
Hän seisoi kuin patsas ja katsoi pois. Piirteet kävivät vähitellen koviksi ja jäykiksi.
Yöliljat lemusivat kosteassa yössä. Harmaa autere lepäsi kuin viileä, pehmeä silta noiden kahden vieraan välillä, jotka vielä äsken olivat toistaan rakastaneet.
— Sallitteko, että nyt taitan teille sen valkean lehdokin, vaikka näen, ett'ette minua enää rakasta? — Tähdenlehto!
— Te ette kadu?
— Te ette myöskään. Se oli sittenkin kaunista. Mutta äsken olisitte vielä kätkenyt kukan povellenne. Nyt heitätte kenties sen pois. Te ette ole sama enää…
Mirdja vaikenee. Ei sama todellakaan! Luultavasti ei hän ollutkaan mikään vapaa kaunosielu, kuten he äsken olivat sopineet. — Tämä mies ajatteli Mirdjasta joko liian korkeaa tai… liian matalaa. Mutta Mirdja olikin vain ihka tavallinen pikku neiti, joka hyvän tavan mukaan tuomitsi synniksi kaikki vapaat kesäyö-fantasiat.
Mirdja naurahti itselleen ääneen.
Torild katsahti häneen kysyvästi:
— Saatanko teidät jo kotiin?
— Yö loppuu… "se kaunein" on lopussa.
— Oletteko tyytyväinen?
— Olen, onnellinen olen. Kaunis oli tämä yö. Te olette väsynyt nyt.
Te tunnustatte sen myös jälestäpäin…
He kulkivat ääneti, erillään.
Aamu valkeni hiljalleen. Ensimäiset auringon säteet punoittivat jo taivaan rannalla.
Mirdja vilkaisi toveriinsa. Kalpea, kelmeä, yönlikainen hän oli, väsynyt piirre huulilla ja jälkihumalan kiille silmissä.
Inhoittavaa!
Miten Herran nimessä oli hän tuon vieraan miehen kanssa yhdessä? Mikä oli hän, Mirdja? Viittauksen saatuaan suudeltavaksi tullut! Ja vieras mies oli tuo… Mirdjaa hävetti… Ja sitten hän häpesi uudestaan omaa häpeämistään, poroporvarillista, matalaa ajatustapaansa. Mutta yön ihanasta romantiikasta ei ollut enää jälkeäkään hänen sielussaan, se oli kuin poispuhallettu.
Punaisena ja väkevänä kohosi aurinko…
Kuin pahantekijä, kuin syntinen vaimo, kuin alaston, yllätetty unissakulkijatar seisoi Mirdja valkenevassa päivässä uskaltamatta katsoa sitä silmään. Ilkeää!
— Suvaitsetteko ottaa tämän yöliljan minulta? kysyi mies.
— Minun on kylmä, virkahti tyttö, väristen harmaana ja valvoneena auringon nousun hetkellä.
— Se oli yhden yön unelma, jonka aurinko hälventää. — Älkää tulko vakavaksi… yhdestä unelmasta.
— Minun on kylmä, toisti tyttö seisten jo ovellaan ja voimatta sanoa solvaavaa, katkeraa sanaa, joka pyrki hänen huuliltaan. — Entä jospa sittenkin hän itse vaan ei jaksanut ajatella kauniisti…
— Kiitos, Mirdja, jääkää hyvästi.
— Hyvästi!
Mirdja heittäytyi suulleen sänkyyn. Hän mietti, mietti ja mietti… Yksi suutelo kauniina kesäyönä… mitä se nyt enää itsessään merkitsi hänelle! Mutta se toinen? Oliko hän se, jolta hän tahtoi näyttää: lapsi, naivisti ja kauniisti läikähtelevä tunnelma-uskovainen, vaiko irstailija, röyhkeä, harkitseva ja turmeltunut päihtymyksien pyydystäjä? Kumpi heistä kahdesta oli sinä yönä pettäjä kumpi petetty? Kumpi filisteri…? Ja Mirdja toisti itselleen miehen sanat: minä olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe…
Mutta Mirdja ei saanut unta. Jotakin kummallista oli tapahtunut. Hän vääntelehti ja heittelehti. Hän tunsi itsensä loukatuksi, nöyryytetyksi, kiusatuksi, oman selittämättömän sekavan sieluntilansa tähden kiusatuksi. Ja hän kärsi, kuten se, joka on tullut lyödyksi omilla aseillaan.