NOCTURNO
Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö… Talvi ja yö… Taas uusi! Kuka jaksaa muistaa niiden alati vaihtuvan järjestysluvun! Silmänkääntäjä-temppuja leikkii aika…
Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö, mutta Mirdjalla on kuumetta. Ajatukset syövät aivoja kuin pistävät liekit ja sairaasti tykyttää sydän. Me ihmiset… Miten kummasti me toistemme ohi kuljemme, omaan värjöttävään viluumme kyyristyneinä! Se on yksinäisyyden tuska… Tai jos me yhdymme, niin on sekin tuska: kosketuksen ja irtirepäisyn hirveä tuska… Me ihmiset… Tai oikeastaan te miehet ja me naiset… Ei, ainoastaan minä, minä!… Keitä ovat nuo toiset? Onnellisempiako? Kenties…
Mirdja ei voi sietää enää huoneen hillittyä ilmahehkua. Ulos täytyy hänen päästä… talviyöhön!
Hän katsahtaa ulos ikkunasta. Tuo suuri kaupunki mustien käärinliinojensa alla… se on petollinen, se ei nuku, se hälisee ja hekumoi, se palaa. Sen tietää kyllä Mirdja. Jo monen vuoden ajan on se häntä polttanut joka päivä ja joka yö. Sitäkö se onkin… elämä?
Hän kiiruhtaa alas portaita kuin pakoon omia mielikuviaan, hän juoksee lukien lakia itselleen:
— Itseäni voimakkaampi pitää minun olla, kivenkoviksi pitää minun hijoa kaipuussa hiutuvat muistoni ja hentomieliset unelmani, tuonne heittää herkkä sydämeni kylmälle hangelle…
Ja hän kulkee ja kulkee tietämättä minne, huomaamatta ketään. Vähitellen alkavat ajatukset tylsistyä. Hän tuntee vain konemaisen astuntansa tahdin… Montakohan askelta sitä elämässään astuu ja kuinka monella sitä astuukaan harhaan…
On jo myöhä yö. Kaasuliekit lepattavat heikosti ja unisesti…
Äkkiä heräsi Mirdja unissa-kävelystään. Kuului kovaäänistä puhetta aivan hänen takanaan. Hän kääntyi ympäri. Mustia haamuja näkyi liikkuvan keveässä sähkövalo-autereessa suuren hotellin ovella.
— Aioitko sinä kotiin?
— Minä en mene kotiin, minulla ei ole kotia.
Mirdja säpsähti. Tuo ääni oli tuttu… Hän seisoi ja kuulosti. Sydän tykytti kuuluvasti…
Sama ääni hyvin vanhoilta ajoilta… "Missä olet, pikku Mirdja?" Ääni, jota hän olisi totellut vaikka kallion läpi, jos se niin olisi kutsunut. — Rolf Tanne! Rakas Rolf, sinäkö, sinäkö? Niin, se ei voinut olla kukaan muu!
Mirdja käveli ääniä kohti.
Rolf se on, on, on… Ja toinenkin tuttu: Eero Selinä, muut tuntemattomia.
Hän lähestyi hitaasti. Herrat olivat jo huomanneet hänet.
— Tuo on kaunis!
Rolf heitti pitkän katseen lähenevään tyttöön. Mirdja astui suoraan hänen luokseen, pujotti kätensä hänen käsivartensa alle ja kuiskasi hiljaa:
— Rolf!
Rolf vavahti. Tuollaisella äänellä ja tavalla puhui… kuka? Ainoastaan yksi… yksi. Näkyjäkö hän näki? Epäilemättä. Mutta hänen huulensa vastasivat kuulumattomasti:
— Mirdja!
— Tuletko luokseni? puhui näky.
— Minä tulen.
Rolf unohti muun.
He ajoivat pois.
Hämmästyneinä jäivät jälellä olevat toisiinsa tuijottamaan.
* * * * *
Rolf ja Mirdja ajavat Mirdjan asuntoa kohti. Kumpikaan ei puhu sanaakaan.
Rolf tuntee, että tämä ei ole paikka puhua, ei vielä… Tämä ei ole hyvänpäivän-tutun tapaamista… Jotakin merkillistä, kuin henkiseikkailua, kuin näkyä tämä on.
Molemmat istuvat syvissä ajatuksissa.
Mirdjan sielussa kulkee monenlaisia kuvia heidän yhteisestä menneisyydestään. Tuonkin miehen kanssa oli hänellä siis yhteinen entisyys ja enemmänkin kuin entisyys… Yhä vieläkin, näin jälestäpäin, oli hän alituisesti aivan kiusallisuuteen asti tuntenut kopioivansa juuri tuota miestä tuossa vierellään, tuota kapakkafilosoofia… Mirdja katsahti salaa toverinsa kasvoihin. Niissä oli omituisen puserrettu, sisäänpäin kääntynyt ilme. Mutta samat ne olivat kuin ennen, sama pilaileva piirre suun ympärillä, sama elähtänyt juova poskilla, jos mahdollista vaan syvempänä… Sama, sama! Sellaisena juuri oli Mirdja hänet tuntenut, sellaisena hänet ystäväkseen valinnut…
Ajuri pysähtyi.
Äänettöminä nousivat he Mirdjan asuntoon. — Ole kuin ennenkin, kuin kotonasi, sanoi Mirdja, kun hän sulkenut huoneensa oven.
— Niin kotonani, vihdoin! Sinä et tiedäkään, miten koditon minä olen ollut tämän ajan maailmalla ilman sinua, Mirdja, puhui Rolf. Minä olen vieras ja hylky kaikkialla paitsi sinun seurassasi. Muistatko, mitä sanoin viimeksi erotessamme? Herra ties, millainen krapu minä olen, kun ensi kerran tapaamme, niin minä sanoin — — Mutta miten sinä et ole unohtanut, miten sinä voit olla sama minua kohtaan vieläkin, miten sinä…?
Rolf hapuili Mirdjan kättä pimeässä ja hänen äänensä värähteli omituisesti.
— Kenties minä en olekaan enää sama, sanoi Mirdja hiljaa. — Kohtaloiden silta on väliltämme katkennut. Paljon on siitä asti tapahtunut. Minä olin lapsi silloin.
— Niin, ja nyt sinä olet nainen, täysikypsä ja itsetietoinen, valtiatar, joka käsket miehiä yhdellä katseella, riisut heiltä aseet yhdellä liikkeellä. Luuletko, etten tiedä sitä kaikkea? Katso, sieltä kaukaa maailmalta, näkymättömistä, olen minä yhäti pitänyt sinua silmällä. Minä en ole voinut päästää sinua kokonaan katoamaan näköpiiristäni, kuule, en ole voinut. Kateellisena olen minä hiiviskellyt voittosaattosi jäljessä…
Rolfin ääni särkyi odottamatta kyyneleihin.
— Sinä minun vanha, rakas ystäväni, virkkoi Mirdja hellästi, silittäen Rolfin suurta vapisevaa kättä — ja hänen sielunsa tunnusti hiljaa Rolfin sielulle: sinä olet ainoa, joka tunnet minut, tunsit minut jo edeltäpäin ennenkuin kukaan muu. Siunattu sinä suuri, ymmärtävä sielu.
— Miten hyvälle tuntuu sinun hivelysi, minun hengettäreni hyvä. Salli minun laskea pääni sinun syliisi, näin. Ja nyt voimme taas puhella yhdessä tämän yön kuten ennen. — Kenties sitten taas — ei koskaan — kuka tietää! Tämä ainoa yö!
— Miksi ainoa? Sinä puhut yhtä oudosti kuin käyttäydyt. Sinä haihduit silloin minulta ilmaan kuin savu, kuin tuuli, jätit minut vaille pienintä vastamerkkiä, niinkuin se, jonka kuolema korjaa. Kokonainen ijankaikkisuus tuntuu vierähtäneen siitä, kun viimeksi sinut näin. Ja taas sinä heti puhut erosta. Mikä sinut vie, mikä sinut erottaa? Miksi et hakenut minua nytkään? Sattuma oli sinua ystävällisempi. Etkö olisi itsestäsi tullut minun luokseni, vanha ystävä?
— Minä tahdon juuri opetella olemaan sinun vanha ystäväsi — ei muuta. Mutta ystävältä vaaditaan hyvin paljon tässä maailmassa ja minulta vaadittiin se, että jättäisin sinut…
— Miksi?
— Siksi että minä seurallani myrkytin sinun sielusi, joka tarvitsi itse elää eikä tulla elätetyksi huonoilla teorioilla. Luuletko, etten minä muista kaikkea sitä pahaa, minkä saatoin sinulle…
— Sinä opetit minua vain katsomaan itseeni ja muihin selvemmin.
— Ei, ei, myrkkyä se oli, myrkkyä, jota sinä sait minulta — ja sitten muilta minun tähteni. Ja sinä kärsitkin paljon.
— Enhän, kun ylpeyteni nautti.
— Niin, mutta samalla juuri kuin ylpeytesi kasvoi, sinä kärsit, kovetuit ja katkeroiduit. Mikä hirveä synti oli se sinun herkän herkkää sieluasi vastaan, joka oli kuin utua, kuin silkkikudelmaa ja vahaa! Ja minun tähteni. Ymmärrätkö nyt, miksi lähdin? Paljon raskasta ja kauheaa liittyy minun muistooni…
— Sinua mieluimmin kaikista muistelen.
— Kaikista! Ja niitä on niin paljon…
Rolf vaikeni hetkeksi, sitten hän jatkoi hitaasti:
— Sinä olet kummallinen tyttö, Mirdja. Minä en tiedä oikein, mitä sinusta sanoisin. Paljon sinä säilytät — ja kuitenkin on sinulla taito unhottaa, unhottaa niinkuin ei kukaan kuolevaisista. Minä en tiedä, kutsuisinko sitä suuruudeksi vaiko heikkoudeksi. Muut ostavat juuri muistonsa kärsimyksillään. Mistä he paljon ovat antaneet, mille paljon uhranneet, sen he itseään varten säilyttävät. Heille on mahdotonta unohtaa, että he palasia itsestään ovat repineet, sydänverellään velkakirjansa allekirjoittaneet, sillä he rakastavat itseään. Mutta sinä Mirdja, sinä voit antaa kaikki, kärsiä kaikki, heittää pois itsesi — ja sinä et sentään muista mitään jälestäpäin. Sinä et pidä mitään kassakirjaa kaikista muille lahjoitetuista aarteista ja arvoista, sielusi vähittäisestä jakelemisesta, sen julmasta vivisektsionista. Sinä olet kumma tyttö, egoistisessa altruismissasi, särjetyssä eheydessäsi, huolettoman ylpeässä itsetunnossasi. Minä olen useasti sitä ajatellut. Ja sitten on sinussa vielä muuta kummaa. Sinulla on miehen rohkea henki ja naisen pehmeä, moniväreinen sielu, sinä olet intelligentti kuin mies ja naisellinen kuin naisellisin nainen maailmassa. Se juuri vetää, se lumoo, Mirdja! Sinä uskallat katsella maailmaa miehen silmillä ja tuntea sen sentään naisen äärettömällä herkkyydellä. Sentähden sinä olet niin äärettömän rikas ja sentähden kenties sinä et voi laskea almujasi ja antejasi, niinkuin tekevät muut, niinkuin tekevät köyhät, sillä he laskevat antiensa mukaan kuolemansa hetken, aavistavat ajan, jolloin kaikki on lopussa, jolloin tyhjyys ammottaa. Sentähden he eivät voi unhottaa tiimalasissa juossutta hiekkaa, kuumeisella jännityksellä he sen muruset laskevat. — Sinussa, Mirdja, ei ole loppua, ei tyhjentymistä, ei elämän kutistumista. Siinä, mitä olet antanut, siinä on sinun elämäsi nousu ja virkoaminen. Kuinka sinä voisitkaan kuluttaa elämääsi laskuihin ja muistiasi tilikirjain pitämiseen entisyydestäsi! Sinun nykyisen hetkesi kehitys on entisyytesi tuomio ja tunnustus, eheä ja suuri… Mirdja, minun ihmeellinen ystäväni, sinua ei voi mitata, ei arvostella, kuten muita kuolevaisia…
Rolfissa oli herännyt taas tuo hetken innostunut paradoksimestari, jonka Mirdja niin hyvin tunsi entuudeltaan. Tämä oli hänen kiihottuneen mielensä korkea veisu naiselle, jota hän eniten kaikista kunnioitti ja rakasti.
Mutta Mirdjan sielussa särähti pahasti, kun tutun ylistyslaulun riemu sitä taas hiveli, ja se kuiskasi Rolfin sielulle hyvin hiljaa ja hyvin surullisesti: Et sinäkään minua sentään tuntenut! Vieras, vieras sinäkin, mies samanlainen kuin muut, kuin muut…
Hän naurahti surullisesti:
— Ei niin, ystäväiseni. Mittaa minua kuin niitä särkyneitä ja kurjia, niitä ilman pohjaa ja päämäärää.
— Kuin itseäni siis. Ei, Mirdja, niin kaukana kuin taivas on maasta… mutta olkoon Jumalan sana rauhassa… Mutta tunnetko sinä minut ja tunnetko itsesi? — Sinä olet viisas, Mirdja, viisaampi kuin kaikki muut naiset… Suurin viisaus on itsetunto. Tunnetko itsesi paremmin kuin minä?
— Minä olen paha, hyvin paha, hyvin vaihtelevainen, hyvin monimutkainen…
— Sentähden että olet viisas; se kaikki kuuluu vaan siihen.
— Ovatko kaikki pahat sitten viisaita?
— Ei, mutta kaikki hyvät ovat tyhmiä.
— Oh, sinä filosoofi!
— Minä! Kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän filosoofeja. Se on näes yksi pelastuskeino, jonka ihminen elämän kurjuudessa itselleen on keksinyt: viisastella pois surunsa ja ilonsa ihanaksi välinpitämättömyydeksi ja kohtalonymmärtämykseksi. Se varjelee meitä liikanaisesta kateudesta ja pahansuopaisuudesta, lohduttaa meitä, kun olemme joutuneet katuojaan, antaa meidän hymysuin katsella kauneutemme ja voimiemme vähittäistä kuolemaa, koko elämän rappeutumista. Viisastelu huulilla voimme me elää ilman vaimoa ja rakastettua, ja — miksei, elää heidän kanssaan. Mutta, lisäsi hän hiljemmin, se ei riitä ammatiksi. Minä alan jo joutua virkaheitoksi; vanhat sukkeluuteni alkavat kulua enkä minä jaksa tylsissä aivoissani valmistaa tarpeeksi uutta syöttiä uuden elämän eteen… Minä olen kulunut ja vanha jo — hoh-hoh —
— Lasien ääressä ainoastaan palaa sinun ikuinen nuoruutesi.
— No, hitto vieköön! Siinä edes ajatus ja kieli laukeaa siteistään. Siinä on ikuinen nuoruus, se on totta, ainoa ikuinen nuoruus! Kaikki ihmiset ovat silloin veljiä ja ystäviä, ja kurjimmat ja eniten kärsineet saavat silloin marttyyriuden jumalaisen sädekehän, saavat sen korotetun aseman, mikä heille oikeastaan kuuluu… siinä on inhimillisyyden tuhatvuotinen valtakunta… Tiedätkö, kenen seurasta nyt juuri tulen? Eero Selinän ja Mauri Etson… minä ymmärrän heidät niin hyvin.
— Miksi siitä juuri minulle mainitset? Mitä se minuun kuuluu! ärähti
Mirdja kiivaasti, mutta tyyntyi aivan heti. — Ja entä sitten…?
— He rakastavat sinua vielä.
— Minä en pidä siitä, että vakoilet minua, sanoi Mirdja, mutta samalla välähti hänen sielussaan suuri kiitollinen lämpö Rolfin uskollista sydäntä kohtaan. — Humalaiset rakastavat koko maailmaa, jatkoi hän.
— Humalaiset puhuvat totta, sanoi Rolf vakavasti. — Minä sanon sinulle vain, että kuka sinua kerran on rakastanut, hän rakastaa sinua aina. Katso, juuri sen minä ymmärrän, että sinua niin voi rakastaa, ainoastaan sinua ja ainoastaan siten… yksin… Sen pitää ollakin niin, ja se on hyvä niin… parempi on rakastaa yksin kuin kaksin.
— Miksi?
— Se on ikuista, se yksinäisen sydämen rakkaus… "Chagrin d'amour dure toute la vie."
— Niin, minä muistan…
— Niin, niin, minä olen sanonut sen jo ennen. Siitä nyt näet, miten kulunut minä olen, en keksi enää mitään uutta. Aina minä vain siteeraan ja kopioin.
— Ja minä kopioin sinua. Kaksinkertainen kunnia!
— Sinä, sinä…! Sinä et tiedä enää, kuka minä olen, mikä minusta on tullut… Minä en ole sellainen, jollaisena nyt tänä silmänräpäyksenä edessäsi seison, nyt, yön äärettömässä, pelastavassa hiljaisuudessa, unelmieni ruhtinattaren edessä. Ah, Mirdja, Mirdja, elämällä on myös ne harmaat, pitkät arkipäivät… ne hirvittävät ja häpeälliset, ilman unelmia ja uskoa.
— Mitä sinä olet tehnyt sitten niinä harmaina pitkinä arkipäivinä ilman unelmia ja uskoa…?
— Ha-ha-haa, hirttänyt itseni hoikkaan reikäleipään, ja nyt sätkyttelen sääriäni ilmassa ihmisten iloksi.
— Pitkä kuolema… miksi et mieluummin ole ripustanut itseäsi pellinnyöriin?
— Luuletko sinä hemmetissä, että me kuolemaa etsimme, me ihmiset, jotka hirsipuiden silmukoissa ilveilemme? Eihän toki! Elämän sitkeässä himossa me kaiken sen teemme, teemme vaikka mitä, vaikka mitä… Me olemme todellakin suuremmoinen rotu, me ihmiset!
Rolf oli puhunut katkerasti ja kovasti. Hän vaikeni hetken. Sitten virkahti hän väsyneesti ja hiljaa:
— Myönnät nyt, että olen raakkitavaraa…
— En, sillä sinä olet harmaan jokapäiväisyytesi harmaa vihollinen.
— Itseni vihollinen…
— Niinkuin minä…
— Uneksija sittenkin…
— Niinkuin minä…
— Ystäväni!
— Ainoa ystäväni!
He tarttuivat toistensa käteen ja niin he istuivat ääneti kauan, kauan.
Ensimäinen harmahtava kajastus ennusti aamua.
— Taas se harmaa arkipäivä, se erottava päivä…! huokasi Rolf.
— Miksi erottava?
— Elämä huutaa eroa, meidän elämämme, sinun elämäsi.
— Mutta me olemme heimolaisia.
— Erilleen tuomituita.
— Miksi erilleen, miksi, miksi?
— Älä kysy enää, minähän olen sanonut jo kaikki… tai ties… siinä on sitten myös jotakin muuta.
He vaikenevat.
— Oletko koskaan ikävöinyt ketään? kysyy Rolf arasti.
— En ikinä, en ketään… tai korkeintaan itseäni joskus… vastaa Mirdja leikitellen, mutta naurussa kiiriskelee kova ja luonnoton kaiku.
— Niin, et ikinä, et ketään… mutta huomenna sinä itket minua… minä tunnen sinut.
— Niin, sinä tunnet minut, kuiskaa Mirdja äkisti heltyen, mutta liian vähän… minä itken vielä huomisenkin ylitse.
He vaikenevat taas… Yhä läpikuultavammaksi harvenee yö… Suurina ja sattuvina palavat neljä silmäterää toistaan kohti.
Äkisti nousee Rolf:
— Hyvästi!
— Miksi hyvästi? Hyvä Jumala, miksi, miksi?
— Se on pakko, minun ystäväni.
— Ystäväni, ystäväni! — kuoleman tuskassa puristaa Mirdjan käsi
Rolfin rannetta. — Niin samanlainen kuin minä.
— Sinä olet samanlainen kuin minä, miksei! Samanlainen kuin jokainen vastaantulijasi, kuin me kaikki, mutta kukaan ei ole samanlainen kuin sinä… Niin se on… hyvästi!
— "Plaisir d'amour ne dure qu'un moment", värähtää Mirdjan ääni hiljaa, kun hän kätensä jäähyväisiksi ojentaa.
— "Chagrin d'amour dure toute la vie", vastaa Rolf samaan tapaan.
Yksi kädenpuristus vain, yksi katse, yksi hymy, ja sitten… ovi sulkeutuu.
Kokoon lyyhistyy Mirdja yksinäisyytensä painosta.
Miksi sinä menit taas luotani maailmalle? valittaa hänen sydämensä. Sinä, sinä, joka minun sieluani kannat… Minä itken sinua huomenna, huomisen huomenna, aina…
* * * * *
Mutta seuraava päivä oli tulvillaan aurinkoa ja hankien kimmellystä ja kulkusten kilinää ja ihmissilmien sähköistä iloa… Ja Mirdja unohti itkeä.