"GAUDEAMUS IGITUR…"
Millainen on vapunpäivän ilta tai paremmin sanoen yö tutun hotellin suuressa salissa?
Liikkuvat siellä valkoiset lakit kuin levottomat vaahtopyörylät valomeressä, putoilevat siellä ruusut ja konfetit kuin kukkaissade onnellisten kuolevaisten ylitse ja korkeimpana kaikkea sorinaa laulavat lasien satakielet.
Keinotekoinen valo, keinotekoinen kesä, keinotekoinen viserrys ilmassa, keinotekoinen kaste yli kaiken… väkevän viinin kuuma ja kostea välkähtely.
Sillä me olemme keinotekoisista voimista elävä rotu.
"Gaudeamus igitur
juvenes dum sumus…"
Kaikkialla liitelevät irtipäästettyjen ilojen hengettäret, kaikkialla nauraa vallaton vappu.
Mutta tiedättekö, hyvät ihmiset, missä pöydässä sittenkin viihtyy se ainoa oikea vappu, se perintövappu? Ainoastaan siinä, mihin Rolf Tanne on istahtanut. Hän se yksin osaa kulkea vanhat vappuvaltit kourassa, hän se yksin ymmärtää olla perintövappujen lipunkantaja.
Nytkin on hänen ympärilleen erääseen salin nurkkauksen kokoontunut sangen vankka kantajoukko, pitkä pöydällinen väkeä, nuorta ja vanhaa, oikein niitä parhaita civiksien civiksiä. Mutta paitsi "onkkelia", joksi Rolfia tavallisesti toveripiirissä kutsutaan, kuuluu hyvän ja mallikelpoisesti kokoonpannun viftipöydän välttämättömyyksiin vielä karakteristinen kolmisointu: "Morre", "Morpheus" ja "Orpheus" s.o. Etso, joka pitää huolen alusta ja lopusta, nimittäin tilaa ja maksaa, kalpea Selinä, joka on aina väsynyt, ja pikkunen ja punakka Riku Tapela, seuran iki-iloinen improviseeraaja, joka ei koskaan ole väsynyt.
Vappuyönä ei puutu ketään "onkkelin" pöydän täysi-istunnosta. Yksin Yrjö Särkkäkin, joka sangen harvoin ottaa osaa ylioppilas-elämään, on eksynyt nyt joukkoon parin vanhan toverin seurassa. Mieliala on jo korkealla.
"Vivat omnes virgines
faciles formosae…"
— Viime vuonna oli Mirdja mukana. Hän on jättänyt meidät nyt, virkahti äkkiä eräs kovalla äänellä. Siitä sai keskustelu käänteen.
— Hän on tietystikin kyllästynyt näyttelemään rykmentintytärtä ylioppilasnulikoille. Hän avanseeraa. Tänään istui hän primadonnana eräässä taitelijaseurassa.
— Vaihtelu huvittaa, lisäsi kolmas.
— Niin, etenkin häntä. Mutta taitelijoiden daamiksi on hän muuten aivan omiaan. Hänessä on väriä ja temperamenttia.
— Hän on itse aivan harvinainen taiteilijaluonne. Hänestä voi tulla jotakin.
— Oh, kuninkaan alkuja on maailma täynnä.
Sana antoi toisen, ja pian olivat melkein kaikki mukana keskustelussa.
— Tänään ajeli Mirdja-neiti landoossa tuon puolihullun maalarin
Bengt Iron kanssa, viskasi eräs.
— Älä sano Iroa puolihulluksi; hän on meidän ainoa impressionistimme. Taitelijat ovat aina eriskummallisia.
— A propos eriskummallisuudesta, niin oletteko nähneet tänään
Mirdjan uutta kesähattua? Se on kai sitä kaikkein uusinta
Iro-impressionismia. Mirdja on sivuuttanut jo sen poroporvarillisen
kannan, jolloin lakki ja vappu kuuluvat yhteen.
— Lakit ja hatut on pientä, mutta hiis vieköön, ne pirun tyhjäntoimittajat ja kerskurit taitelijat vievät meiltä Mirdjan.
"Ei mistään saa niin raitista vettä kuin nevalta lähtehestä. Ei mistään saa niin rakasta heilaa kuin toisen tähtehestä",
alkoi kuulua pöydän toisesta päästä epätasaisesti painostettu rallatus. Se oli eräs aivan nuori keltanokka, jolle vappu jo oli liiaksi käynyt päähän ja joka puolestaan hänkin tahtoi jollakin sukkeluudella höystää yleistä keskustelua. Yrjö Särkkä istui laulajan vieressä, ja äkkiä, ennenkuin kukaan oli ehtinyt käsittää, mitä tapahtui, oli hän noussut ylös, tarttunut poikaa niskaan ja pistänyt hänet pöydän alle.
— Tuollaisen ei pidä edes koettaa olla sukkela!
— On minun laululleni ilmassa tilaa, kuului raivostunut ääni pöydän alta.
— Ei ole tilaa raakuuksille.
— Se koira älähtää, johon kalikka sattuu.
Syntyi kova elämä. Naurettiin, puhuttiin, kiisteltiin sekaisin.
— Yrjö, mitä sinä nyt turhasta! huudettiin.
— Ei kannata olla ritari sille naiselle!
— Ritari sille naiselle aina viimeiseen veripisaraan asti! huudahti
Yrjö.
— Hän on gentlemanni, vaikka on hyljätty kosija!
— Ei kannata, sanon minä.
"Café avec" kiersi voittokulkuaan. Inspiratsioni kohosi yhä välittömämmäksi. Mutta viisastelu oli nyt kerran iskenyt hampaansa Mirdjaan ja humalaisen itsepintaisuudella pysyi se siinä kiinni.
"Neiti Ast, neiti Ast
antoi suuta armahast",
hyräili taas joku hampaittensa välistä matkien erästä tuttua varieteelaulun säveltä.
Rolf oli tähän asti vastoin tapaansa pysynyt aivan ääneti, kuunnellut ja ryypännyt ja ryypännyt ja kuunnellut vain, mutta nyt hän rykäsi:
— Pojat, sallitteko minulle puheenvuoroa?
— Hiljaa, "onkkeli" puhuu, hiljaa!
— Minä olen vanha veteraani tässä piirissä. Jokaisen vapun, niin pitkälle kuin muistan, olen viettänyt teidän kanssanne huolimatta siitä kuinka kaukaa kulloinkin olen saanut matkustaa. Mutta vappu on minun vuosipäiväni, minun nuoruuteni vuosipäivä. Ja, hyvät ystävät, te tunnette minut. Minä en ole liian arka, mitä keskustelu-aiheeseen tulee, sen te tiedätte. Mutta yhtä minä pyydän, että jos me laulamme varieteelauluja… skål för Wein, Weib und Gesang!… niin, jos me laulamme varieteelauluja ja lauletaan vaan, niin jätetään Mirdjan nimi siitä pois. Sitä minä vain pyydän; onko se liikaa? Hän on meidän toverimme ja — minun ystäväni… Hän on ainoa nainen koko maailmassa, joka voi kohota olemaan miehen ystävä, ja se ei ole vähän se. Siksi minä sanon, kuten veli Yrjö: meidän tulee olla hänelle ritarit viimeiseen veripisaraan asti. Kun te herjaatte, on se vain mustasukkaisuuden tai nolatun ylpeyden henki, joka teidän suunne kautta puhuu. Niin se on. Te olette jokainen olleet rakastuneet tyttöön ja olette kenties vieläkin joku. Mutta te ette ole sitä tyttöä varten eikä hän teitä varten. Muita teidän tavoittaa pitää, jos te naisen itsellenne tahdotte, ja kuitenkin minä sanon teille, että ne muut eivät ole kelvollisia Mirdjan kenkien tomua suutelemaan. Mikään pyhimys hän ei ole, ei toki, Jumala paratkoon, mutta hänessä onkin eri veri. Minä tunnen hänet. Poissa olevan toverimme malja! Mirdjan malja!
Lasit kilahtivat kiihkeästi. Rolfin silmä oli kostea.
— Minä olen sanonut vain sen, joka sydämelläni oli. Älkää antako häiritä itseänne, veljet!
— Oikein, "onkkeli", oikein! huudahti Yrjö.
Mutta muitten huulilla lepäsi hetken vielä vaitiolon hartaus. Niin hellämielisiä ja herkästi liikutettuja ovat Bakkuksen lapset.
Mutta yön ja viinin henki on hetkellinen ja kaksisiipinen. Yhtä valheellinen kuin suora, yhtä valkea kuin musta, yhtä raskas kuin kevyt, yhtä rivo kuin viaton. Se on kummallinen henki; se nauraa ja itkee yht'aikaa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä on se jo taas kaikki unohtanut.
— Mirdjan malja! huusi Mauri Etso. Kaksinkertaisesti Mirdjan malja, sillä Mirdja juuri on opettanut minut juomaan. Se on tosi se. Minä jäin janoiseksi hänestä. Minä en ole sitä koskaan sanonut, mutta minä sanon sen nyt. Minä en sano pahaa hänestä, ee-en! Mutta siitä asti minä vaan juon enkä saa janoani sammutetuksi.
— Että kehtaatkin tunnustaa ruvenneesi juomaan naisen tähden. Oletko lapsi, että sinua vielä Mirdja riivaa?
— No, juon juomisen tähden sitten, mutta sanonpa vaan, että siitä asti on minulla pohjaton jano. Maljanne, hyvät herrat!
— Hoi, Bellman junior, sinä oopperakellarien Orpheus, joko olet virityksessä? Laita nyt Morrelle joku hemmetinmoinen opetus- ja varoitusviisu. Hän on sen tarpeessa.
Pikku Riku virnisteli.
Tuotiin lisää viritystä… Lasit kilahtivat taas.
Improviseeraaja vilkutti merkitsevästi silmää Morrelle ja veti esille kitaran, jota hän aina uskollisesti kuletti mukanaan kuin sylikoiraa. Hiljalleen alkoi hän näpäytellä sitä ja hyräillä:
"Sanokaa, veljet hyvät, filosoofit syvät, miten voipi olla hunningolla naisen, naisen tähden kaikkein nähden, kun maailma on täynnä naisia kaiken-kaikenlaisia."
Jo nauravat kaikki, kilkuttavat tahtia laseilla ja säestävä lopputoisintoa. Ainoastaan Selinä istuu ääneti tuijottaen absinttilasiinsa välinpitämätön väsymys kasvoillaan.
— Ei, laula se persialainen serenaadisi!
— Ei, ei, vaan juomalaulu!
— Tai se laulu ostonaisista…
"Ostonaiset on halpoja,
nukkuvat ilman salpoja…"
— Miksi aina tuohon ijankaikkiseen vanhaan tyyliin? huutaa nyt
Särkkä. Tuollainen naishalveksinta on sekä tyhmää että raakaa!
— Peevelikö sinua tänään riivaa, Särkkä! Taidat jo olla hyvällä alulla kehittyä mamseliksi… Ja mitä erittäin naishalveksintaan tulee, niin voi olla, että se on raakaa, mutta tyhmää se ei ainakaan ole, sillä sen minä sinulle sanon, että jos tahdot kunnioittaa itseäsi, niin halveksi naisia! — Tämän sanoi eräs vanhempi civis sellaisella koomillisella ponnella ja paatoksella, että Särkkäkin rupesi nauramaan.
Hei Tapela, tule nyt esiin jo sen persialaisesi kanssa!
"Kuulitko jo tuloni, sa tulisilmä suloni, sa hekumani hely ja keima, sa suloinen, suloinen Zuleima.
On mulla syvä pikari
ja sulla hyvä tikari,
jää jälkehemme lemmen verileima,
sa suloinen, suloinen Zuleima."
— Miksi sinä olet niin äänetön tänä iltana? puhuu laulun kestäessä
Selinälle Rolf.
— Itsellesi tarkoitat sen kysymyksen, sinä olet todellakin outo tänään. Milloinpa minä olisin puhunut juuri mitään! Minä kun tuijotan tuohon absinttiin edessäni, on se jo kuin esimakua Nirvanasta. Kaikki on niin pientä ympärillä. Katso nyt, miten se vaihtaa väriä ja vilkuttaa välinpitämätöntä silmää, ja sen lumousta eivät nuo muut ymmärrä, ainoastaan me kaksi.
— Me kaksi separatistia, individualistia, ilvehti Rolf.
— Mitä saastaa nuo toiset juovatkaan, kiihtyi Selinä, ei, sen minä sanon, että vaikka minä olisin miljonääri, en vaihtaisi absinttiani sampanjaan.
"Car nous voulons la nuance encore, pas la couleur, rien que la nuance, la nuance seule fiance le rêve au rêve et la flûte au cor."
— Itse Verlaine ei olisi itseään paremmin deklamoinut! Sinusta saa laulaa, kun kuolet: "La Finlande a perdu son Morphée."
— Sinua saan kiittää siitä nimestä, naurahti Selinä.
— Kuule, älä naura, se on hyvin paha ennustus, siinä on jotakin hirveää, fatalistista. Minä voisin ehkä sanoa siitä jotakin, minä olen vanhempi sinua, ja meillä on yhteistä Verlaine ja absintti… Ai, ai, kun ei sinun vain kävisi kuin minun… Sinä olet nuorempi minua, niin se on, niin se on… Kuule, saanko sanoa sinulle ajatukseni?
— Sano ajatus. Minulta alkaa ajatus jo vähitellen hajota tylsyyteen… sitten on rauha.
— Malta, malta poika, ei se aivan niin pian käy… sinä olet nuorempi minua… Mutta minä sanon sinulle vain sen, että mies, joka puhuu vivahduksista, ei ole enää oikea mies, ja se, joka jää katsomaan absinttilasin sineen, vaikka taskussa on miljoonia, ei ole enää oikein terve. Tjaa — sinä et ole oikein terve etkä ole oikea mies! Ja kun kerran mies alkaa tuntea nyanseissa tai nainen ajatella maksiimeissa, silloin ovat asiat jo hullusti. Se tietää, että hullujen huoneilla on tulevaisuutta tässä maailmassa. Ymmärrätkö? Mies voi kestää elämänkäsityksensä juuri siksi, ettei hän sekoita siihen tunnettaan, ja nainen säilyttää sen tunne-arvot siksi, ettei hän käsitä mitään… Mutta yhdessä molempia!… Ei, silloin tulee se suuri "Übergang" ja "Untergang", josta Nietzsche puhuu… yli-ihminen on lähellä, mutta sitä ennen tulemme me lyödyiksi. Sinä ja Mirdja esimerkiksi, varokaa… ja minä itse… no niin… minä en myöskään ole oikea mies, sillä minä voin itkeä kuin akka, mutta minä olen jo vanha… Samaa sairasta ja kelmeää sukua me kuitenkin olemme, suuret intohimot meiltä puuttuvat, mutta sen sijaan on meillä tuhatväreisesti sensatsionikykyinen hermo-elämä, yhdessä vivahduksessa voimme me elää tappavan tuskan ja tukehtavan riemun. Heikontunut suku me olemme, eikö totta?… Mutta Mirdja, Mirdja, hän on sekä heikko että voimakas, yht'aikaa mies ja nainen.
Persialainen serenaadi oli aikoja sitten vaientunut, ja useimmat olivat Rolfin huomaamatta kiintyneet kuuntelemaan hänen puhettaan, niiden joukossa seuran pikkunen punakka Bellman.
— Kuule, "onkkeli", sanoi hän lyöden Rolfia olalle. Sinä sanoit, että Mirdja on yhtaikaa mies ja nainen. Se ei ollut oikein viisaasti sanottu, minä olen kerran tuhmistanut itseni samalla ajatuksella. Minun täytyy kertoa teille pieni episoodi, jota en ole kellekään vielä kertonut. Se on Mirdjasta ja minusta. Asia on se, että minäkin olin kerran rakastunut Mirdjaan, oikein korvia myöten rakastunut…
— Rakastunut! naurettiin, nyt sinä pahuus syötät kaskuja taas.
— Harrasta totuutta jokainen sana! Niin, minä olin siis rakastunut ja täydellisesti inhimillisten luonnonlakien alainen. Tulin hentomieliseksi, rupesin laulamaan hiutuvia lemmenlauluja ja käyttäydyin hyvin narrimaisesti kaikin tavoin, kuten muutkin vilpittömät Amorin palvelijat. Mirdja oli tietysti lopulla hyvin kyllästynyt vetistelemisiini ja kerran sitten tokasi hän vihlaisevan pilkallisesti: "Pitääkö miehen välttämättä olla kuin nainen ollakseen suuri runoilija?"… Voitteko ajatella myrkyllisempää rakkauden esinettä! Minä tietysti heti vetäydyin nahkaani, koko sairauteni oli kuin pois puhallettu ja uljaasti paiskasin minä vastaan: "Pitääkö naisen välttämättä olla kuin mies ollakseen suuri nainen?"
— Bravo, bravo!
— Jaa, mutta se ei ollut mikään sattuva vitsi. Siitä minun juuri piti huomauttaa. Sillä Mirdja on sittenkin nainen ja on niin pirusti, sanokoon "onkkeli" mitä tahansa.
— Siihenkö se satu loppui?
— No, siihen se loppui… meistä tuli sitten hyvät ystävät.
— Sen lopun sinä ainakin valehtelit, huusi Morre. Jos nainen on niin pirusti nainen, niin ei teistä ikinä tule ystäviä!
— Oletko sinä todella aina ollut Mirdjan ystävä, vain ystävä, ymmärrätkö? kysyi Selinä Rolfilta.
— Minä vannon sen! tuohon käteen!
Selinä vaikeni taas jääden viheriäiseen tuijotukseensa.
Äänet sortuvat jo epäselviksi. Toiset unohtavat omat kysymyksensä, toiset uupuvat kesken kertomustaan. Lähestytään jo kaikin Selinän uneksimaa Nirvanaa.
Yön ja viinin henki on unhotuksen henki…
Mutta Selinä itse, Nirvanan kelmeä apostoli, ei voi unhottaa… Hän muistaa vielä kaksi asiaa nimittäin lauseen: "jos tahdot kunnioittaa itseäsi, niin halveksi naisia", ja sen, että nainen merkitsee hänelle yhä vielä Mirdjaa, kaikesta huolimatta yhä vielä Mirdjaa, ja eikö tullekin aina merkitsemään sitä samaa… Miten hän onkin taistellut nämä pari vuotta vain kahden vastakkaisen ajatuksen ja kahden vastakkaisen tunteen välillä…! Niin, niin, nainen on Mirdja… Mutta miksi halveksisi hän Mirdjaa? Siksikö että hän oli sfinksi? Pikemmin sitten itseään, siksi että hän oli ollut naurettava… Nainen oli tehnyt hänet naurettavaksi… Nainen on Mirdja. Mutta Mirdja ei ole nainen, hän on Jumalan valkoinen ihme-olento, joka kantaa hänen sieluaan… Ryöstäjä, pettäjä!… Vaiti, vaiti, pikku pirut! Mirdja ei ole nainen. Mirdja on Mirdja… Ja mitä merkitsee halveksinta tai rakkaus tai mikään! Ei mitään… suuren vapauttavan tylsämielisyyden edessä…