"POST JUCUNDAM JUVENTUTEM"
Saman vapunpäivän iltana kulkee Mirdja kadulla yksin.
Ulkopuolella tuntee hän elävänsä kaikkia noita ihmisiä, jotka hänen ympärillään tungeksivat. Ne huutavat ja hoilaavat ja leikittelevät paperileluilla.
Kerrankin kolistatte pussista toistenne silmille koko arvottoman paperihely-sisältönne, te onnelliset!
Mirdja kulkee eteenpäin ja yhä enemmän ja enemmän vaivaa häntä vastaantulevien leveä karnevaalitunnelma, heidän remahteleva naurunsa ja itsekylläistä iloa tihkuvat silmäteränsä. Kuin kaukainen tanssisävelten humu vanhoilta ajoilta kangastaa hänen korvissaan… Ei, ei se kutsu enää niinkuin ennen… Mirdja on jo liiaksi tanssinut… Mirdja on jo vanha… Eikö lienekin hän jo sadan vuoden elämän elänyt?
Mirdja jouduttaa askeleitaan. Hän on luvannut viettää tämän illan ystävänsä Bengt Iron luona… Ystävänsä! Kummallista, kummallista! Jos hän olisi lausunut tuon sanan ääneen, olisivat kaikki ihmiset kohauttaneet olkapäitään ja heidän kasvojaan olisi valaissut ilkeämielinen hymy. Kumpikin olivat he toki maan-kuuluja eroottisesta joustavuudestaan… Tuo kaikki oli totta… mutta kuitenkin… tai kenties juuri sentähden… Miten olisivat he muuten voineet kestää toisiaan niin hirvittävän kauan?…
He olivat kohdanneet toisensa jossakin suuressa maailmassa sattumalta, tai miksei, laskujen avulla, kuten yleensä suuressa maailmassa kohdataan. Kylmää ja kiehtovaa, myrkyllistä ja säkenöivää oli heidän ensi kosketuksensa ollut, kohteliasta ja kyynillistä yht'aikaa.
Hyvin muistaa Mirdja vielä heidän sotataitoisen lähentymisensä.
— Teillä on huono maine, Mirdja neiti: teistä kerrotaan, ett'ette säästä sieluja, mutta siksi te olettekin yhtä viisas kuin viehättävä…
— Ja teistä kerrotaan, ett'ette säästä edes ruumiitakaan, mutta siksi te olettekin — taiteilija…
— Minä vannon, en ole koskaan ottanut ruumista ilman sielua.
— Ettekä sielua ilman ruumista! Todellakin liian täydellistä, liian ehjää ja tervettä ollakseen uskottavaa!
— Mutta te näette, rakastettava neiti, minä en ole kuollut rakkaudesta.
— Entä sitten, te itse-imartelija! Monet muruilla ruokitutkin elävät.
— Elävät miten elävät: jalkapuussa ja sairaina… Jalkapuuta minä vihaan.
— Miten terveellinen lisä teidän sieluunne olisi täyttymätön toive.
— Kenties silloin myös teidän… Älkää luulotelkokaan minulle kuuluvanne muruilla ruokittuihin…
Tällaista oli jatkunut vielä hyvän aikaa, mutta yhä tyynemmässä ja syvennetymmässä äänilajissa. Miksi me rimpuilemme? olivat he äkkiä kumpikin tunteneet, ja kuin yhteisestä sopimuksesta olivat he heittäneet sanaleikittelyt syrjään ja suurina ja hartaina toistensa sieluun tuijottaneet, paljaaseen sieluun…
Mutta sitten Iro oli kuin äkillisen hulluuden valtaamana tarttunut häntä ranteeseen huudahtaen:
— Mutta mehän olemme ystäviä jo kehdosta alkaen, te olette harvinainen taiteilijaluonne, te Mirdja, Mirdja…!
Silloin oli Mirdja melkein närkästynyt. Tuossa hänelle niin vanhassa lauseessa oli hän ollut näkevinään vain yli-ylpeän salonkimiehen armoittavaa itse-ihailua, ja jälleen kopean, pilkallisen itseryhtinsä kannattamana oli hän vastannut:
— Te pyydätte olla kovin ritarillisia, te miehet. Mitä te vaaditte naiselta? Ette mitään, tai korkeintaan heijastuksen itsestänne, ollaksenne valmiit upottamaan hänet omien ansio-nimienne tulvaan! Miten liikuttavan luonnollisesti luovuttaakaan mies vaimolleen tittelinsä… Mutta te, herra harvinainen taiteilijaluonne, olette vähän liian rohkea heittäessänne sen ensimäiselle tuntemattomalle.
— Te ylpeä ihminen, oli Iro vastannut, olisiko minun pitänyt ensin kymmenen vuotta ääneti kurkottaa teille sieluani ja sitten vasta puhua? Te tiedätte varsin hyvin, että joskus voi sattua, että tuo ensimäinen tuntematon onkin elämänvanha tuttu… Sitäpaitsi teidän täytyy uskoa minuun nyt, minä puhuttelen teitä toverina enkä naisena, ja minä paljastan pääni ja sanon: taiteilija, joka loistaa omalla valollaan!
Ja heistä oli sitten tullut niin hyvät ystävät. Ajatuksissaan on Mirdja jo saapunut aivan atelierin ovelle… Se tuli vastaan kuin odottamatta. Hajamielisenä silmäili hän ympärilleen tuntien pakottavaa tarvetta jollakin lailla järjestää ajatuksiaan. Hän astui pimeään käytävään ja istahti portaille melkein oven eteen. Miten useasti hän olikaan tästä kulkenut, kuin kotiinsa kulkenut!… Tuhansittain muistoja piili tämän pimeän porraskäytävän varjokoissa… ja kauniita muistoja kauttaaltaan… Muistoja hetkistä, jolloin hänen sielunsa oli ollut uljainta taitelija-uskoa tulvillaan, jolloin itseluottoinen työ-into oli polttanut aivoissa ja mielikuvitus autuaana lennellyt yli-ihmisten ilmatarhoisssa… suuruuden-unelmien muistoja… Toistensa titaanivoiman innostajia olivat he osanneet olla, Bengt ja Mirdja. Ja he olivat kertoneet toisilleen kaikista sielujensa epätasaisista oikuista ja kummallisista kokemuksista ja päässeet siten vähitellen omituisen lähelle toisiaan… omituisen lähelle… Välistä oli Mirdja kysynyt itseltään, eikö tätä kaikkea kaunista ja eheää olisi saattanut nimittää rakkaudeksi, mutta hän oli aina sitten työntänyt sen ajatuksen luotaan ja tuominnut itsensä mahdottomaksi; hänellä ei todellakaan enää ollut oikeutta olla naivi… Ja hänellä ei ollut sitä paitsi mitään syytä lopettaa tätä suhdetta. Hän tahtoi olla nyt vain taitelijatoveri, ystävä… Ja kuitenkin tiesi hän varsin hyvin, että hän liiankin usein muistutti Bengtille olevansa nainen, kiihotti häntä tahallaan ja nautti nähdessään, miten toinen imi silmänsä kiinni hänen punaisten huultensa hienoon viivaan, kuitenkaan uskaltamatta niitä suudella…
Kerran heidän ensimäisiä kertoja yksin ollessaan atelierissa oli
Bengt kysynyt:
— Etkö pelkää?
— Minä en koskaan pelkää, oli Mirdja vastannut keveällä ärsytteleväisyydellä.
Ja Bengt oli silloin ottanut Mirdjan käden, silittänyt sitä ja sanonut:
— Voimakas sinussa omaa voimaansa kunnioittaa ja tottelee sinua ylpeänä, kuin omaa ritari-tuntoaan, sinä kumma, kumma tyttö…
Niin, Bengt oli aina, todellakin aina ollut ritari, mutta Mirdja oli nähnyt, että hän kärsi… Ja viime viikkoina oli hän käynyt oudon kalpeaksi ja sairaan näköiseksi.
Hermostuneita askeleita kuului atelierista. Bengt odotti… Ja odotus on hivuttavin kaikista tuskista… Mutta Bengt saisi aina odottaa…
Odota, odota, rakasta, rakasta! huusi Mirdjan sielussa, ja hän painoi päänsä oveen vääntelehtien salaisesta julmasta nautinnostaan.
Ihanaa on noin pitää ihmisten sieluja vallassaan heidän tietämättään, ihanaa, ihanaa!…
Huu! — Oliko hän Bengtin ystävä! Eikö kaikki ollut valhetta alusta loppuun, tämäkin, kuten ennen…? Bengt oli mies…
Mirdja naurahti hiljaa, avasi oven kuulumattomasti ja katsoi sisälle. Bengt ei enää kävellyt. Hän seisoi selin. Puolihämärästä kuulsi esiin hänen tumma, liikkumaton silhuettinsa.
Miten kaunis mies oli Bengt! Miten ylhäinen oli viiva, joka yhdisti pään ja olkapään! Liian kaunis mies! Se panee aina helposti epäilemään miehen neroa… Sitä paitsi oli kai todellakin Bengtin neron laita niin ja näin, mutta sivistynyt oli ainakin hän sen sijaan, ei yhtään viljelemätöntä kohtaa, ei muokkaamatonta maata…
Bengt katsahti äkkiä taakseen kuin hypnoottisen voiman vetämänä.
— Sinunko silmäsi ne sieltä vetävätkin?
— Sinä olet liian kaunis mies, Bengt Iro, puhui Mirdja ovelta melkein juhlallisesti. Kreikkalainen kanon ei enää sovi nykyaikaiselle ihmiselle. Ruumiin kuva ei saa olla sielun kuvan etusijalla: se on liian helppotajuista kauneutta.
— Itseesi voit ainakin silloin olla tyytyväinen, sillä sinun kauneutesi on ainakin sitä kaikkein vaikeatajuisinta lajia taivaankannen alla. Jokainen piste sinun ruumiissasi kuvastaa sielua ja sentään ei siitä saa kiinni. Se voi todella tehdä ihmisen hulluksi. Se kutsuu ja kiihottaa, nolaa ja masentaa samassa. Ajattelin itseäni nyt etupäässä taitelijana. Ja arvaapas, mitä mietin tässä juuri kun tulit? Samaa kuin niin monesti ennen: että olisinpa minä se mies, joka osaisi maalata sinut, huomaatko, todella osaisi maalata sinut! Minusta tulisi nykyään elävän taiteilijamaailman suurin mestari. Aina minä maalaisin sinua. Sinä olisit minulle samaa kuin Monna Lisa Leonardolle, Helene Fourment Rubensille, Saskia Rembrandtille tai mrs Siddal Rosettille. Mutta mitä ovat heidän naisensa sinuun verrattuina! Sinä sybariitti ja madonna, sinä, joka olet kaikkea yht'aikaa etkä sentään mitään, joka olet joka päivä uusi! Et voi aavistaakaan, millaisen fantasiatoiminnan sinä nostatit minussa tänäänkin, kun yhdessä ajoimme läpi kaupungin. Sinun pehmeää punaa hiiluva pukusi ja leveä hattu sitoivat sinussa esiin taas jotakin — aivan ennen aavistamatonta, jotakin niin kumman kaunista ja kiehtovaa. "Minun ruhtinattareni, minun ihana puolattareni!" puhuin sinulle itsekseni. Sinä katsahdit minuun, sinun ruumiisi solut väreilivät yhtenä ainoana pehmeänä aaltoiluna. "Minun notkeanilkkainen pantterini, minun silkkijalkainen pedonpentuni!" kuiskasin uudestaan, ja joka hetki täytyi minun luoda sinusta itselleni uusi kuva. Hyvä Jumala, voiko sellaista maalata, sellaista lakkaamattoman vaihtelun yhteyttä yhteen kuvaan! Se olisi valiotuoksu kaikista taideteoksista! Ja sentään se on minun kunnianhimoni polttavin unelma. Mutta miksi vain unelma, unelma?… Miksi en voisi…? Hyasintteja sinun vierellesi, väkevälemuisia liljoja sinun polvillesi… mutta se vielä merkitse mitään… Sinusta itsestäsi pitää huokua kaikki nykyaikaisen värisevän hermo-elämän sekuntitunnelmat, sen liikakiihottuneet sensatsioniheijastelmat, opiumihuumaus, absinttihulluus, koko tuskaisen aisti-elämän herkkä mystiikka, sen kauneuskiihkoinen, sairas tunnehourailu ja… kaiken vastakohta. Sillä sinun silmäsi, nuo fasineeraavat ja vaihtelevat, ne ovat pikemmin kiveä kuin tulta. Rubiinin kyyneleinen kuumuus, opaalin kelmeä oikullisuus ja smaragdin sitova viherä leikkivät niiden pinnoilla, väliin pistäen kuin kipinä, väliin kylmentäen kuin jääkristallin lahjomaton kovuus… Oh, Mirdja, miksi sinä teet minun puheeni valheeksi! Miksi pehmeästi ja hukuttavasti ja salaperäisesti? Ei kiveä, vaan suota ovat sinun silmäsi, ruskeanviheriää suosammalta, pehmeää kuin valkoinen suohöyty, sala-upottavaa kuin heinittynyt hete. Miten se sitoo ja vetää ja kutsuu…!
Hämärä tummeni, takkavalkean loimottelu kirkastui yhä. Kaksi ihmistä näkyi kivettyneinä ensi yllätyksensä alkuasentoihin…
Vihdoin liikahti Mirdja. Kirkkaasti nauraen tuli hän Bengtin luo ja löi häntä keveästi olalle:
— Hullu poika, olenko minä kenties sinun mallisi! sanoi hän.
— Ihminen kuvittelee mielellään hämärissä… Tämä oli minun runoni sinulle. Ja enhän ole niitä usein tehnyt, sen voit myöntää, ystävä. Enkö ole ollut hyvä toveri? — Kiitos, että tulit. Aloin jo epäillä, että olit eksynyt jonnekin muualle…
— Sinun luonasi on paras… Mutta miten täällä näyttääkin hauskalta, kun ei ole muuta valoa kuin takkatulen liekehtely…!
Bengt hymyili.
— Minä olen valmistanutkin sinulle juhlaa. Näetkö, tuossa on booli?
Uskotko, että se on hyvää?
— Tiedän, että olet mestari monella alalla.
He vaikenivat molemmat ja tuijottivat tuleen.
— Kaksi vuotta olemme jo tunteneet toisemme…
— Onko siitä jo kaksi vuotta? huokasi Mirdja.
— Onko se liian pitkä aika sinusta?
— Minä en ole vielä kenenkään kanssa tullut toimeen niin pitkää aikaa… tiedät miksi…
— Minä tiedän… samoista syistä kuin minä.
— Olemmeko me sitten jo eläneet erotiikan ohitse ja kohdanneet toisemme vasta sen ulkopuolella, tai miten on selitettävissä suhteemme pitkä tasainen sopusointuisuus?…
— Erotiikan ulkopuolella… ei, ystävä, ei se ole niin… Emmehän me ole neutreja kumpikaan. Jos me olemmekin eläneet kuin toverit, olemme sillä vain vetäneet erotiikkaa nenästä. Minä olen tosin kantanut sinua käsivarsillani, kun metsässä jyrkänne on sattunut vastaan, kantanut sinua, kuten vain veli voi kantaa. Minä olen juurta jaksain ja likeltä tutkinut sinun ihanan ruumiisi viivoja, tutkinut sinua, kuten ainoastaan puhdas taitelija voi tutkia, mutta sentään yhtäkaikki on se sisin ja salaisin minun sielussani, minun silmässäni, pyytänyt ja himoinnut sinua, sinun huuliasi, sinun varttasi, koko sinun olentoasi ja… sinä olet kyllä nähnyt sen.
— Minä olen kyllä nähnyt sen…
— Sinä olet tuntenut, miten minun kantava käsivarteni on värissyt pidätetystä intohimosta…
— Minä olen tuntenut sen…
— Ja sinä olet ymmärtänyt…
— Minä olen ymmärtänyt…
He vaikenivat taas molemmat… Sitten Bengt aivan hiljaa melkein vieraalla äänellä:
— Kenties et ole kaikkea ymmärtänyt sentään… Monesti olen itseltäni kysellyt, miksi en voisi sinua suudella, olit sitten ystäväni tai mikä tahansa. Eivätkö kenties ystävät suutele toisiaan! Tai eivätkö kenties nekään suutele, jotka rakastavat…? Ja kuka takaa, ett'emme me rakasta…? Mutta minä en ole tehnyt sitä siksi, että olen empinyt antaa suhteellemme murhaniskua. Sillä sitä se olisi. Kenties joku hetken rakkaus ensin, kenties ei sitäkään… Ja tämä on ollut niin kaunista. Kitsas olen minä ollut, oikea hyötykeinottelija… Muistuu tästä mieleeni eräs Bourget'n novelli nimeltä "Flirting Club." Sellaisen olivat muodostaneet muutamat vanhat, jo elämän kaiken hekuman tuntevat elostelijat, jotka kylläisyytensä keskestä vielä kaipasivat jotakin tuntematonta kiihotinta. He tahtoivat nimittäin kerrankin kokea keskeytymätöntä nautintoa, alituista sensatsioni-nousua ilman laskua, alituista hermoväreilyn vähittäiskiihotusta ilman katkaisevaa huippukohtaa. Siksi olivat he perustaneet klubin, jossa saivat seurustella ihanien, henkevien naisten kanssa, nauttia heidän sulojensa hurmaavasta läsnäolosta, mutta pysähtyä aina kosketuksen rajalle: he saivat rakastaa olematta koskaan rakastajia. Mutta pitää olla dekadentti ja elostelija pitääkseen enemmän liköörin tuoksusta kuin itse likööristä, kuten Bourget sanoo. No niin, tuota tuoksua olet sinä ollut minulle, tuota alituista kiihotuksen ja rakkauden nousua. Kaikkein dekadenttisinta ja herkullisinta erotiikkaa olet sinä ollut minulle, Mirdja, ollessasi toveri, ystävä. Nyt ymmärrät…
— Itseämme voimakkaammat olemme me tainneet olla… Tai oikeastaan sinä olet ollut voimakas.
— Ja sentään et tunne minua siksi, joksi sanot. Muistatko, kerran uskoit voivasi sellaista rakastaa ja — minua sinä et rakasta…
Bengt oli sanonut tämän mitä jokapäiväisimmällä äänellään, tasaisesti ja varmasti; ei pienintä aristelevaa värähdystä, ei pienintä soimauksen vivahdusta, ei edes kysyvää sointua siinä ollut. Kuin luonnollisimman asian maailmassa: minua sinä et rakasta… No niin, tietysti se olikin niin, tietysti, tietysti… Tai oikeastaan kenties Mirdja tätä sittenkin rakasti, tätä hienoa ja voimakasta henkeä, joka jaksoi ylläpitää sopusointua hänenkin sielussaan… Hulluutta! Niin kauniilta oli tuntunut aina ennenkin ennen rikkoutumista. Tietysti oli Bengt oikeassa, tietysti. Mutta hänen ei olisi pitänyt sanoa sitä; tämä tuntui aivan yhtä pahalta kuin jos hän olisi väittänyt päinvastaista. Tai oliko tämä sittenkin vain joku ansa…
Mirdja puristi huulensa yhteen, ja välinpitämättömästi naurahtaen äännähti hän:
— En!
Mutta äkkiä, rajusti kuin ukkosen lyömänä, lankesi hän polvilleen repäisevään itkuun ja hänen päänsä painui tiukasti Bengtin polvea vastaan. Miten kauheaan kohtaloon oli hän itsensä tuominnut! Mikä korkea oikeus-istuin hänen rinnassaan vaati hänet kieltämään onnensa ja rakkautensa! Miksi, miksi? Muserrettuna nyyhkytti hän rakastettunsa jaloissa.
Bengt nosti Mirdjan ylös kuin lapsen, silitti hänen päätään hyväillen ja rauhoittaen:
— Mutta rakas ystävä, rakas ystävä, enhän minä pyytänyt sinulta mitään, en tahtonut mitään… kaikkihan on hyvä juuri näin…
Silloin Mirdjan rinnassa yhä valtavammin nyyhkytti: ei ole hyvä näin, ei ole hyvä näin… Me rakastamme toisiamme, niin se on, me kaksi kadotukseen ja kadottamiseen tuomittua… Mutta kun me emme tahdo kadottaa toisiamme, koetamme me vetää itseämme nenästä ja uskottaa itsellemme, ett'emme rakasta. Sillä me tiedämme, että meidän rakkautemme on aina vain hetken asia, ja sitten ei ole enää mitään. Niin se on, niin se on! Mutta tätä ei voi myöskään jatkua, tätä tappavaa hermokiihotusta. Ei ystäväni, en voi sinua sillä hinnalla itselleni pidättää ja rakkautemme loppua en siedä nähdä, minun ystäväni, minun ystäväni, nyt on minun vuoroni olla voimakas…
Ja äkkiä valtasi suuri tyyneys Mirdjan sielun ja hänen otsalleen laskeutui itsevoittajan ylväs, riemuisa rauha. Hän oli määrännyt heistä väistymään toisen.
Liikkumattomana nojasi kättään uuniin äänetön, kalpea tyttö… Liekit heijastuivat hänen poskillaan, silmillään ja huulillaan, ja sentään oli hän kalpea.
Maalari katsoi, katsoi… Hän nieli, ahmi, imi noita valoja sieluunsa ja siellä alkoi käydä kuin kirkas oboen ja viulun soitto…
Näin on todellakin hyvä, näin. Hienointa hekumaa olet sinä minulle kalpea, kumma tyttö, puhui hän itselleen.
— Se ei sinua loukanne, puhui hän ääneen, jos taitelija minussa sinua rakastaa ja unelmoi. Sinun kauneutesi on yliluonnollinen. Kuin nykyaikaisen ihmisen kauneus-unelmain apoteosi sinä olet. Näin minä sitä ajattelen, kun sinä siinä edessäni seisot: kalvas, ihana nainen, josta antiikin lemmen voima on loppuun kulunut, silkkisessä varressa nuokkuva narsissi, kelmeät huulet, riutuva sielu, joka kaikkea maisteltuaan vielä värähtelee sammumatonta, toivotonta nautinnonhimoa, mutta kaiken ylitse lepää raskaana äänetön melankolia, tuo kaikki sovittava, pehmentävä, utuinen ja salaperäinen ilmakehä… Sinä et usko enää nektaria löytyvän noille huulille!… Sinä et usko…
Ja äkillisen kuolettavan intohimon väristämänä kohotti hän ojoon käsivartensa sulkeakseen syliinsä Mirdjan.
Mirdja käännähti notkeasti ja voimakkaasti ja luisui pois hänen käsistään kuin leikkivä kissanpentu. Sitten pysähtyi hän keskelle lattiaa ja tuijotti maalariin huulilla kevyt pila ja silmissä vielä epämääräinen surumielisyys… Monet äänet yht'aikaa puhuivat hänen sielussaan viisautta… Huusi siellä Selinän äänellä: "Kirottu, kirottu jokainen suudelma, jota ei anna yksilöllisen itsekkäisyyden kaikki-syöpä ja polttava intohimo." Selitti siellä Bengtin äänellä: "Sinusta on antiikin lemmenvoima loppuun kulunut, kelmeät huulet, riutuva sielu on sinulla… sinä et usko nektaria löytyvän noille huulille, et usko…" Lisäsi siellä hänen oma äänensä: "Sinussa ei ole intohimoa, sentähden ei sinulle löydy nektaria, kalpea, kelmeä ja kulunut epäilijä sinä olet, ja jos sinä sentään antaudut, niin sinun olemuksesi lakkaa, sillä sinun intohimosi on valhetta, valhetta, valhetta."
— Mirdja, sanoi maalari, sinun ruumiisi luisuu pois minun käsistäni, kuten sinun sielusikin… Kuten sinun sielusi, toisti hän hitaammin. Juuri kun luulen, että minulla on jotakin sinusta ja yritän sitä tuntea, kosketella, omistaa, väistyt sinä pois kuin petollinen unikuva ja minulle jää aina vaan pettymys ja tyhjyys. Ei mitään, ei mitään ole minulla sinusta, vaikka minulla on niin paljon… Ja silloin tulee välistä kuin hulluus minun ylitseni ja minun tekee mieli huutaa sinulle: anna minulle edes ruumiisi, merkiksi, että tahdot antaa minulle sielusi, jota en saa… Ymmärrä sellaiset hetkeni, Mirdja, ystäväni…
Ymmärrän minä sen, että tätä voi vaatia ja antaa ainoastaan rakkauden intohimo, joka sokenee rakastettunsa edessä. Miten sinä petät itseäsi tai koetat pettää! "Minun rakastettuni, minun rakastettuni!" huutaisit sinä minulle nyt, jos sinä olisit rehellinen. Mutta minun sieluuni pääsisi tuo sana ainoastaan ajatuksen pitkiä tuntosarvia madellen, siksi en voisi ottaa sitä vastaan, jos minä olisin rehellinen. Nyt on aika minun lähteä, ajatteli Mirdja. Ja hitaasti kuin itsekseen hän puhui:
— Minulla ei ole sitä kokonais-antautumisen suurta tunnetta, joka pyyhkii pois kaiken muun ja unohtaa säilyttää itsensä ja minulla ei tule sitä koskaan olemaan, sen tiedän. Minä tahdon aina säilyttää itseni itselleni. Minä en edes etsi antautumista, vaikka se kenties olisi onni, sillä antautumisessa minä kadottaisin itseni…
— Siinä sinä vasta itsesi löytäisit, niin totta kuin olet nainen. Etkö ymmärrä itseäsi sinä, joka ymmärrät kaikki muut? Tai tahallasiko sinä sisimpäsi aina salassa pidät! Mutta minähän en ole mikään vieras, selitä minulle olentosi arvoitus. Paljon olet minulle itsestäsi antanut, mutta minusta tuntuu, kuin en sittenkään olisi saanut mitään. Tässä on jotakin kummallista, ja kaksi pitkää vuotta olen jo sitä ajatellut pääsemättä siitä selville. Päivin on se laskeutunut kuin sumu aurinkoni eteen, öisin puristanut minua rinnasta kuin painajainen ja — minulla ei ole vieläkään mitään vastausta. Oletko niin rikas, että suurimmat antisi ovat vain mitättömiä murto-osia loputtomasta olemuksestasi, vai etkö olekaan mitään? Vain muotoko, ihana pettävä pintailmestyskö sinä olet, vai pohjattoman syvyytesi tähdenkö en pohjaasi tapaa? Oletko sinä syvyys vai pintakuohu, oletko sinä elämän raskaus vai keveys? Silloin kun minä näen, miten sinussa tanssii ja laulaa, leikkii ja helmeilee valkeat ilojen vaahdot, ne keveät ja herkät, ne ajatuksettomat ja lapsenkauniit, niin minä ajattelen, ettet sinä syvyyksiä koskaan ole nähnytkään, noita alkuaikojen ristiriitaisten kaaosten vyöryjä, joita Jumalan henki liikuttelee ja joissa ihmisen usko ja epäilys toisensa verivihollisina kohtaavat. Mutta sitten minä katson sinua silmään ja peruutan sanani: siinä ne vyöryvät juuri ne jumalien kaaokset; minä katson siihen kauemmin: minun uskoni ja epäilyni sekoittuvat siellä, ne taistelevat, repivät toisiaan, tappavat toisensa ja minä jään yhtä hölmöksi. Mitä hyvänsä saatat sinä minulle silmilläsi uskottaa. Juuri kesken niiden kirkkainta naurua saatan minä äkkiä säpsähtää niiden pyhää totisuutta, ja minä kuiskaan: suruttarelle olette te vihityt, te syvät ja ihanat silmät… Kuumeisella kiihkolla olen todellakin pyrkinyt sinua kohti ja aina vielä olen yhtä kaukana sinusta kuin alussa. Liikasisältösi vaiko muotokantavuutesi vuoksi, en tiedä. Tässä kaikessa on ollut paljon suloa, mutta välistä, se täytyy minun myöntää, on se ollut minulle tuskaista tuskaisempaa, ja silloin on minusta tuntunut, ettei mikään väkivalta sinua kohtaan olisi liian suuri. Minusta on tuntunut, että voisin puristaa sinua niin, että veresi seisahtuisi, jos sitten saisin määrätä: sano minulle, mikä sinä olet!
Koko ajan oli Mirdja seisonut liikkumattomana kuin kuva nojautuen uuniin ja pää riipuksissa valkoisten käsivarsien risteyksellä.
Mutta Bengtistä tuntui nyt kuin olisi hän muistuttanut katkennutta neilikkaa, katkennutta, kaunista neilikkaa…
Yhtä ainoaa ajatusta oli Mirdja Bengtin puhuessa ajatellut. Nyt se oli kypsä, järkähtämätön oikeudenvaatimuksessaan. Mirdjan täytyi lähteä. Tämä oli ollut luonnollinen purkaus kaikkien pitkäin, salattujen rasitusten jälkeen. Mutta tämä vaati jotakin käännettä; entinen ei voisi jatkua enää. Bengt ei kestäisi enää Mirdjan puolinaisuutta ja — Mirdja ei voisi antautua. Hänen täytyi lähteä. Mutta tätä ajatellessa puristui sydän tuskasta kokoon, ääretön, outo hellyys kuin rakkaus tulvahti hänen sieluunsa ja hän tunsi olevansa heikko. Millä pakkokeinolla ajaisi hän itsensä eroon! — Ja hänen äänensä värähteli vaivoin hillittyä mielenliikutusta, kun hän kuiskasi:
— Älä kysy, mikä minä olen, enpä sitä itsekään tiedä… tai… minä olen kaikkea, mitä uskot… Mutta älä ajattele enää minua, anna vaahtojen heittelehtiä keveinä ja herkkinä, anna syvyyksien levätä, missä lepäävät, tummina ja koskemattomia, murheessaan kaikkiviisaina, niin kaikki on kuin ollakin pitää… älä ajattele minua…
Mirdjan ääni alkoi pettää. Levottomana, melkein hätääntyneenä kuunteli Bengt sen särkyvää, surullista sointua. Hän luuli loukanneensa.
— Minä olen aasi, hän huudahti, joka typeryyksilläni kiusaan ihaninta naista maailmassa! Miksi en salli hänen olla se Jumalan kuusipäiväisen luomistyön ihme, mikä hän on! Terve, sinä Mirdja! Kuin elämää itseään katson minä sinua kasvoihin. Mutta me ihmiset me kiusaamme Jumalaa, me kiusaamme elämää, me kiusaamme sitä, jota me… kaikkea, jota me suurimpana ja parhaimpana pidämme…
Mutta Mirdja oli Bengtin sanoissa koko ajan keksivinään toisintoja jostakin entisestä, ennen eletystä… Paha enne, paha enne! Sitten seuraisi jotakin, myös ennen elettyä tietysti. Ei sitä — ei! Mistä saisi hän voimaa lähteä pois ajoissa!
— Mirdja, jatkoi Bengt pehmeästi, outo väristys äänessä, sinä et voi antautua, sanoit, ja että kaksi ihmistä voisi elää yhdessä ja jostakin yhteisestä, tulee aina toisen antautua; minä antaudun sinulle…
Sinä kurja, sinä kurja! huusi Mirdjan sielussa. Nyt tulee se aina uudistuva, se vanha. Ja se on oma syysi. Elämä voi kovuudessaan antautua, itse taivaan Jumalan kerrotaan kerran antautuneen, mutta sinä, sinä, joka uskallat kaikki ottaa, et uskalla kaikkea antaa, sinä, joka luulet osaavasi kaiken, et osaa antautua. Sinä, joka uskot ymmärtäväsi kaikki, et ymmärrä omaa olemustasi.
Ja äkkiä suurenivat Mirdjan silmäterät mustiksi ja polttaviksi kuin tulivuoren kuilut ja hänen sielunsa hulmahti uhmaavan äkkitunteen tuleksi… Pari sekuntia värisi hän oman sydämensä odaliskina, sitten pudotti hän käsivartensa Bengtin kaulaan ja imi huulensa kiinni hänen huuliinsa.
Heidän ruumiinsa pusertuivat toisiinsa kahden vuoden kieltäytymisen hukuttavalla intohimolla.
— Sinä rakastit minua sentään, kuiskasi vihdoin Bengt.
Se herätti Mirdjan entiseksi. "Sinä rakastit minua sentään." Sanojen hellässä riemussa oli hän kuulevinaan jotakin salaista, kovaa voiton-iloa… sinä olit samanlainen kuin muutkin naiset; nyt minä voin mennä ohitse. Se oli ainakin tuleva sitten, pian aivan pian. Tätä vastaan oli Bengt juuri taistellut kaksi vuotta. Mirdja oli itse tehnyt kaikki tyhjäksi. Nyt oli hänen ainakin pelastettava loppu.
— Minä sanoin vain jäähyväiset, virkahti hän luonnottoman kylmästi.
— Jäähyväiset… nyt…! Oi Mirdja, miksi puhut pilaa?
— En puhu pilaa, minun täytyy lähteä.
— Kuinka voit olla noin julma? Mitä on tämä kaikki?
— Älä sano, että olen julma, nyt kun ensikerran annan sinulle jotakin arvokasta…
— Minä en ymmärrä…
— Sinähän moitit minua siitä, etten koskaan oikeastaan ole antanut sinulle mitään. Nyt annan sinulle takaisin oman itseni — ja jätän sinut.
— Mirdja, älä leiki… minä rakastan sinua.
— Niin, sinä sanoit jo äsken, että taiteilija sinussa rakastaa minua. Jos minä jäisin, särkyisi sinulta se usko piankin. Kun minä nyt lähden, jätän sinulle jälelle ainakin kauniin taitelijaunelmasi. Ja niin totta kuin sinä olet taitelija, tulet sinä siinä löytämään itsesi.
Mirdja alkoi uudelleen heltyä ja hän tunsi taas olevansa heikko… Pois hänen täytyi lähteä, heti. Nyt eivät he enää voisi vetää erotiikkaa nenästä. Jos hän nyt jäisi, jäisi hän vain kokemaan kaiken harmaata sammumista ja liian olisi hän ylpeä vastaan-ottaakseen edes yhden sekunnin ajalla jotakin siitä kohtelusta, jolla kylmentynyt mies tavallisesti armoittaa naista, joka on häntä ensiksi suudellut… Nyt oli hän pakottanut itsensä eroon.
Kiireesti vapisevin sormin alkoi Mirdja asettaa hattua päähänsä. Jäykästi ja liikkumattomasti tuijotti häneen Bengt. Hän ajatteli heitä molempia… Kuin kivitaakan alla hervottomaksi, elottomaksi oli hän lyyhistynyt…
Mirdja katsahti häneen lyhyesti kuin ohimennen ja katosi ovesta.
Maalarin pää retkahti käsiin kuin kuolleen miehen. Koko yön hän niin istui eikä hän huomannut, miten tulen liekit vähitellen sammuivat ja aamun sarastus alkoi valottaa, sillä hän näki edessään vain sielunsa äärettömän yön ja yksinäisyyden.
Mutta Mirdja vietti suurimman osan yötä istuen kostealla kivellä kaukana kaupungin ulkolaidalla. Miten oli hän sinne joutunut? Hän tuskin tiesi sitä. Kuin hullu oli hän syössyt alas portaita, kuin hullu oli hän sitten juossut, juossut ihan henkensä edestä, tietämättä itse edes minne. Vihdoin oli kaukainen laulu alkanut vetää häntä, ja niin oli hän joutunut suuren ulkoravintolan pihamaalle ja jäänyt siihen kuuntelemaan viimeisiä vappuyön laulajaisia.
Kaikki tuntui nyt niin järjettömältä. Pakottaa itsensä eroon — ilman jäähyväisiä! Mutta hän ei ollut voinut sanoa mitään; hän olisi sortunut siihen paikkaan, kyyneliinsä sulanut, Bengtin polvissa riippunut… Ja nyt vielä olisi hän tahtonut palata, palata Bengtin luo. Bengt raukka! Onneton oli hän varmaan. Miksi ei saattanut hän mennä hänen luokseen, nyt niinkuin satoja kertoja ennen? Ei, nyt se oli mahdotonta! Hän itse oli tehnyt kaiken mahdottomaksi. Hän hullu, hullu!
Yksinäisyys ja kylmä värisytti Mirdjaa ja ääretön väsymys, väsymys tähän elämään, tähän kaupunkiin, tähän kaikkeen ja itseensä, etenkin itseensä. Työtä varten oli hän tullut tänne, mutta elämä oli niellyt kaiken, tämä yksitoikkoinen ja kirjava, ristiriitainen ja tyhjä elämä. Mutta miten päästä sitä pakoon, kun se alati pulppusi esiin hänestä itsestään? Miten päästä itseään pakoon? Mutta täältä hänen ainakin täytyi lähteä pois ja aivan heti, sillä muuten hän kenties jo huomenna hiipisi uudestaan sen miehen ovelle, jota hän tänään oli suudellut. Ja se ei saisi tapahtua, ei!
Oli aika jo jättää nämä turhat melut ja taistot ja tuskat. Pois vanhan sedän luo hiljaiselle Lumiluodolle! — Se ajatus teki hyvää.
Mirdja nousi hitaasti. Jäinen hyhmä lepäsi hänen vaatteillaan.
Sairaaksi saattoi hän tulla tällaisesta ja — kuolla. Mille tuntuisi nyt kuolla yksin huhtikuisiin lumisohjuihin kapakan takapihan laidalle? Ei, pikemmin sitten sedän luona ihanalla Lumiluodolla!
Ja Mirdja alkoi kävellä hitaasti kohti kaupunkia.
Lumiluodolla