I
Arnold Ast on vanha.
Arnold Ast on uneksija ja erakko.
Meren kalseilla rantakallioilla kohoaa Lumiluodon yksinäinen valtakunta.
Uneksijan oma se on, unista rakennettu ja unilla omistettu. Sillä onnellinen on ihminen vain unissaan ja Arnold Ast on onnellinen…
Niin uskovat ainakin aallot, jotka ovat seuranneet hänen elämänsä juoksua nuorukaisesta mieheksi ja miehestä vanhukseksi. He tuntevat hänet, sillä aaltojen ystävä on ollut Ast. Lempeänä on hänen käsivartensa useasti levännyt vesivarsojen valkeilla harjoilla, se on niitä silitellyt ja hyväillyt, ja välistä on hän kertonut heille merkillisiä salaisuuksia… Ja hän on salaisuuksia täynnä, tuo erakko, tietäjä hän on ja viisas. Hyvä tietäjä hän on. Kuinka ei olisi hän onnellinen!
Niin uskoo myös lähitienoon kansa, joka tietää kertoa hyvinkin satasen kummallista juttua tuosta hassakasta "Lumiukosta", jota nimeä Arnold Ast on saanut kantaa heidän keskuudessaan aina ensi saapumastaan saakka. Se tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, ja se oli kauhea, kaikista pahoista taivaan merkeistä mainio vuosi koko kalastajakansalle. Myrskyjä, haaksirikkoja ja yletön lumentulo, joka oli peittää alleen kaiken köyhän kansan. Ja sitten lisäksi kuin taikurin kädestä ilmestyy samana vuonna eräälle rantatöyräälle eriskummallinen ihmis-asunto kuin jääkarhunluola ja linnunpesä yht'aikaa, ja vielä eriskummallisempi ihminen alkaa näyttäytyä seudulla. Sellainen outo, jolla on tukka valkea kuin kinosten harja ja suu mykkä kuin tontun. "Se ei hyvää ennusta", sanoivat vanhat, "se on tämän lumentulon haltia itse." Mutta sitten näiden kolmenkymmenen vuoden kuluessa olivat kaikki jo ehtineet rauhoittua. Ei mitään lumen- eikä vedenpaisumuksia ollut sen koommin ollut. Lumiukko ei enää herättänyt mitään suurempaa huomiota. Kaikki tunsivat jo hänen tapansa. Hän ei ollut tehnyt mitään kolmeenkymmeneen vuoteen, ei koskaan kalastanut, ei ampunut vesilintuja, ei muokannut maata, ei mitään. Vähän päästään löyhä hän oli tietystikin. Mutta olla niin rikas, ettei tarvitse tehdä mitään kolmeenkymmeneen vuoteen! Oh, miten mahtoi hän olla onnellinen!
Taas on kevät. Tuuli soittelee valkoisella vaahtokanteleellaan, meri korkeana kohisee.
Lumiluodon linnan katolla lepattaa levoton lippu.
Juhlavaate on lippu, iloisten seurojen sanansaattaja, majakka kunniakulkueille! — Nyt se lyö ja lepattaa, tuulta pieksää ja pingottuu, eikä ketään kuulu. Yksinäisyys sitä vain kivettynein silmin katsoo. Sitäkö se kunnioikin, erakkuuden verimerkkinäkö se nyt kohoaa?
Mutta laineet lähenevät sitä ylpeinä, korskuvina, pitkässä rohkeassa rivissä, ne tietävät paljon erinomaisia salaisuuksia…
"Lapsi on taas tullut", kohisee vanha valkopartainen aalto. "Eihän hän ole enää lapsi, hän on jo oikea nainen, mutta mistä sinä sitä huomasit, sinä vanha tuhatvuotis tonttu", lipattaa keveämpi läike valkopartaisen olalla.
"Kumpi on heistä viisaampi, mies vain nainen?" utelee pieni viheräsilmäinen laine.
"Nainen, nainen! Hän tulee kaukaa ja on oppinut elämältä. Nainen on aina viisaampi kuin mies, elämä on aina viisaampi kuin erakkuus…"
"Mies, mieshän toki! Yksinäisyydessä puhuu itse Jumala. Mies on oppinut itse Jumalalta."
"Siksikö hän on niin harmaa? Jumala ottaa opistaan kovan hinnan."
"Ja kaataa kesken. Ihminen ei ole mikään tuhatvuotistonttu…"
Lakkaamatta puhelevat aallot… Ne likenevät, mutta väistyvät taas ja painuvat alas. Ne eivät koskaan ole kysyneet liian äänekkäästi…
"Me tiedämme sentään paljon erinomaisia salaisuuksia", kohisevat ne mennessään.