III
'Muistatko, veljeni, yleensä elämää taaksepäin, muistatko ihmisiä, joita olet sivuuttanut elämässä? Minä en yleensä muista. Olen katsonut silmään, katsonut sieluunkin, sitten eronnut ja — unohtanut. Mutta sinua, veljeni, en voi unohtaa, siksi syvään olemme me toistemme silmiin katsoneet, vaikka siitä onkin nyt jo niin pitkä aika. Luonnottoman lyhyt oli meidän yhteis-elämämme, siihen nähden, että olemme veljiä. Jokunen vuosi koulupoika-elämää, pari vuotta yliopistossa, siinä kaikki. Ja sentään, luulen, ehdimme me sinä aikana toisemme itsellemme voittaa, me jaksoimme yllättää ja ymmärtää ne äärettömyys-matkat, jotka erilaiset luonteemme olivat välillemme luoneet. Sillä erilaisiahan me olimme aina alusta alkaen, muistatko? Jo lapsina. Minä kuljin edellä, tunsin ja elin tunteeni, sinä tulit jälessä ja ajattelit ne samat tunteet, etkä katsonut niitä toiminnan arvoisiksi. Minä olin fantasti ja runoilija, kokonaissielullani antautuva ja kritiikitön, kiihkeä ja sairas. Ja mitään en minä niin pelännyt kuin harkintaa, sillä uskoin, että se tappaisi minussa sen elämisen ihanan vietin, joka niin väkevänä löi valtimossani. Sinä olit myös fantasti, mutta sinä olit samalla ajatuksen mies, aina filosofeeraamiseen valmis, ja siksi asetit sinä fantasiasi vaa'alle ja tapoit elämänviettisi. Ja siksi sinä et koskaan toteuttanut mielikuviasi, olit blaseerattu ilman kokemuksia, elämään väsynyt ilman elämää. Ja sinä kärsit siitä ja tunsit itsesi puolinaiseksi…
Ja minä leikin elämällä ja se minulla ja me löimme toisemme rikki. Minusta tuli seikkailija, maankiertäjä… ja sinusta erakko. Ja me olemme kumpikin pitäneet paikkamme. Eikä niin? Minä tiedän tämän kaiken ja sinä tiedät tämän kaiken, vaikk'emme mitään ole kuulleet toisistamme — sataan vuoteen — aioin sanoa. Mutta kuka osaisikaan kertoa maankiertäjän tai erakon jäljistä? He ovat molemmat hukkuneet maailmasta. Sitä paitsi me tiesimme kohtalomme jo kauan sitten, jo niinä vuosina, jolloin ensimäinen itsetietoisuutemme heräsi ja me lakkaamatta kidutimme itseämme sielun-erittelyllä ja kysyimme itseltämme ja toisiltamme: quo vadis?…
Ja sitten me tietysti menimme kukin tahollemme, sillä meidän personallisuutemme huusi eroa. Niin me erosimme, vaikka me tiesimme, että me kaksi vain ja vasta yhdessä muodostimme kokonaisen, täydellisen ihmisen. Me olimme kaksois-olentoja, jotka täydensivät toinen toistaan ja jotka aina tulisivat kaipaamaan toistaan. Ja paljon olen minä sinua kaivannutkin näinä pitkinä vuosina, sekä kirkkaina hetkinä että pimeinä, mutta yksilöllisyyteni johti minua aina vaan yhä kauemmaksi sinusta ja pidätti minut maailmalla, ja nyt minä kuolen näkemättä sinua, teen sinulle testamenttini näkemättä sinua. Raskaan perinnön minä jätän sinulle, mutta se on kaikki, mikä minulla on, ainoa, paras, kallein, mikä minulla on, ja sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jolle voin turvallisesti sen uskoa.
Niin, minä olen kuolemaan tuomittu. Kuolen tuntemattomana, tuntemattomilla seuduilla, kuten olen elänytkin, pakanana ja ilman pappia. Ainoastaan sinulle tahdon tehdä uskon- ja synnintunnustukseni ja viimeisen rippini. Tahdon täyttää sen tyhjän paikan, jonka pitkä eromme on välillemme asettanut.
Minä lähdin silloin pois, kuten muistat. Minä luulin itseni runoilijaksi ja yleensä taiteilijaksi, joksi minua muuten kutsuttiinkin. Sillä sieluni poltti minussa kuin kirvelevä kipuna ja olentoni sisimmässä leimusi korkeita, kesyttömiä aarniovalkeita ja minä uskoin niihin — uskoin ensin. Aloin hakea aarteita niiden alta. Minä etsin niitä monesta kohden — liian monesta. Muruja, muruja! Sitten tuli se tavallinen suuri pettymys. Minä heitin romulaatikkoon kaikki unelmieni pikkukorut. Siten tuli minustakin se parantumaton epäilijä, joka sinä jo alusta pitäen olit, ja minä huomasin, ettei koko ilmankannen alla ole kurjempaa, surullisempaa ilmiötä kuin diletantti. Ja siksi voi jäädä kuinka todellinen taitelijaluonne hyvänsä, jos hänellä vaan ei ole kylliksi voimaa, eheyttä ja itseluottoa. Silloin ei hänellä myöskään ole tuotantotarmoa, joka takaisi tuotannonylpeyden ja luomisen riemun, ja ilman sitä ei mikään taitelija jaksa elää… Ja onnettomuuksista suurin on se, ettei hänellä myöskään ole voimaa sammuttaa tuota kasvavaa onnettomuuden-tulta; se palaa, se kytee sentään. Sellainen on täysverinen diletantti ja sellainen olin minä. Tuo tuli ei kuollut minussakaan, ei kuollut elämänviettikään, se oli voimakkaampi kuin koskaan ennen. Mutta minä en uskonut enää mihinkään ja minä aloin ehdoin tahdoin tuhota, kuluttaa, särkeä itseäni. Hurjan kulutusvietin uhrina kiertelin sitten maailmaa vapaana, nimettömänä kulkurina. Ja kuka voi sellaisen elämää kuvata! Ammatista toiseen, nälästä ylellisyyteen, sattuman keinutettavana! Yhdyin kulkeviin teatteriseurueihinkin milloin missäkin, niitin hetkellisiä laakereita, jos inspiratsioni sattui yhteen näytäntöillan kanssa, mutta useimmiten se ei sattunut. Ja minä olin veltto, en koskaan ponnistanut, en pakottanut itseäni, en ottanut mitään työn kannalta, en taidetta ensinkään… Tätä kesti useampia vuosia. Mutta sitten sammui elämänvietti — minä olin niin väsynyt, että tahdoin vain kuolla, sammua itsekin. Ja sitä ennen tahdoin käydä sinun luonasi. Mutta miksi en tehnyt kumpaakaan? Niin katsos, minun elämäntarinani on vain keskinkertaisten sielujen tarina. Minä oli kuolemankokelaanakin vain diletantti ja minun kävi kuten kaikkien tuiki tavallisten ihmisten jokapäiväinen historiikki näyttää. Tuli nainen… Niin, veli, älä usko, että ensikerran näin naisen silloin. Minä olin jo nähnyt heidät kaikki ja kaikki keveiksi havainnut. Ja minä halveksin heitä kaikkia, kuten muutkin rappiolle joutuneet miehet. Mutta nyt kun minun itsehalveksintani oli kukkuloillaan, samensi minut omituinen näköhäiriö ja minä aloin taas katsoa ylös naiseen, siihen puhtaaseen, viattomaan, kokemattomaan… Tuo niin perin tavallinen ilmiö sekin! Ja itse asiassa, sanottakoon sitten mitä tahansa, ovat nuo naiset juuri miehen suurin vaara. Turhaan lyödään miehensyöjän kyltti julkisten irstailijattarien otsalle. Ne, jotka todellisuudessa voivat kutistaa sielun, tehdä tyhjäksi, sietämättömäksi, valheelliseksi, eläimelliseksi ja alhaiseksi elämän, ne ovat juuri nuo naiset, jotka eivät mitään ole kokeneet, eivät mitään eläneet eivätkä nähneet, eivätkä sentähden mitään ymmärrä. — Minä löysin yhden sellaisen. Hän oli pieni porvaristyttö, maalainen ja orpo, ja voitko ajatella hullumpaa, minä nain hänet, minä, irstailija, maailmankiertäjä ja komediantti. Tytöllä oli suuret ymmärtävät silmät, oikeat uunikissan silmät, luottava, hyvä hymy ja pehmeä kosketus. Tuo kaikki oli niin kaunista, kaikki kävi niin helposti. Minä nain hänet…
Mutta minä jäin yksin. Silloin vasta olinkin todella yksin ensi kertaa elämässäni ja onneton meidän molempien puolesta. Anna, se oli hänen nimensä, oli liian tyhmä ollakseen aivan onneton ja liian hyvä näyttääkseen sitäkään vähää. Mutta minä tiesin, ettei hänkään voinut olla kovin tyytyväinen, sillä kaikkein tyhmimmälläkin naisella on vaisto, tuo eläimien verraton kyky…
Mutta minä jätin hyvän uskollisen kotikissani. Pitkä lepo oli jo kokonaan parantanut minut ja herättänyt taas kulkurihimoni. Kotikissat löytävät aina kodin, tai jos muuttuvatkin kulkukissoiksi, entä sitten… Minä jätin hänet.
Villimmin kuin koskaan ennen liekehtivät nyt romanttiset pyyteet sielussani. Kuin häkistä pakeneva kotka minä pitkin ottehin lensin, sillä tuo minulle niin outo lepo tasaisten filisterien typerän tyytyväisessä ympäristössä, vaati taas vastavaikutuksia, oikein repäisevää vallankumousta. Minä vakuutan sinulle, minä kestin sitä todellakin mahdollisimman kauan, tuo tavallinen kotielämä kourin-kajottavine hyveineen oli minulle mahdottomuus, mahdottomuus. Minä kiertelin taas, ja minä hullu, minä aloin etsiä taas, romanttisten unieni väräjävää villikukkasta minä aloin etsiä. Miksi minä löysin sen! Olisin ollut löytämättä, olisi kaunis kaipuuni elänyt, olisin saanut kauniiseen kaihooni hiutua! Etsijän löytö on aina hänen unelmiensa haaksirikko, se on harmaan arkipäivän tasainen astunta hupenevaan tähti-yöhön. Tai miksi minä herjaan parastani, minä kurja! Minä löysin sentään niin paljon, löysin jotakin niin kummallista ja kiehtovaa, vapaata ja luonnonvilliä, joka voimakkaana elämäntuulahduksena yhdessä hetkessä puhalsi pois kaiken sen ahtaan, pölyisen ja kutistuneen elämän muiston, johon minua vielä lyhyt perheidyllini sitoi. Ja sitten myöhemmin — minä sain vielä enemmän kuin olin koskaan uneksinutkaan. Mirdjan minä löysin.
Mikä? kuka? ajattelet.
Lue tarkalleen: Mirdjan minä löysin.
En tiedä, mistä hän oli, kuka hän oli. Muukalainen, kiertäjä, maantielaulajatar oli. Mutta minä rakastin häntä. Hohhoo, veikkonen, vanha sana tuo rakkaus ja kulunut, hyvin kulunut, mutta en muutakaan voi käyttää. Me sytytimme yhteisen nuotiotulen ja leikimme yössä räiskyvillä, taivaaseen asti kohoavilla liekeillä, vapaina kuin mustalaiset, kuin taivaanlinnut. Hän ei ollut tyhmä eikä raaka eikä poroporvari. Hän oli syntynyt rikkaaksi ja elänyt itsensä vielä rikkaammaksi. Hän ei kuulunut niihin, kumma kyllä, jotka sallivat elämän harjoittaa ryöstövarkautta. Mutta hänellä ei ollut mitään muuta kuin itsensä ja elämänsä.
Ja sitten minä aloin taas kaivata jotakin muuta, jotakin vielä rikkaampaa, monimutkaisempaa muotoa ja vaikeatajuisempaa sisältöä… jotakin, joka yhdistäisi itsessään luonnon ja kulttuurin, alkuperäisyyden ja hionnan vastakohdat. Niin alkoi itää minun suurin ajatukseni, minun täydellisyys-unelmani, jonka tähden minua nytkin hulluna pidetään…
Minun syntini ovat monet. Mirdja kuoli… Mutta minulla on nyt toinen Mirdja… Tässä tulenkin vasta pääasiaan, sillä sen Mirdjan lähetän minä sinulle…
Minä olen ollut näin pitkäpuheinen vain siksi, että sinulla olisi suuremmat edellytykset ymmärtää minua ja ennenkaikkea — lasta. Sillä siinä lepää nyt minun painopisteeni, minun unelmani, minun uskoni, minun hulluuteni, sanalla sanoen kaikki… Vihdoin olen löytänyt sen, jonka luo aina palaan maailmalta, vaikka mitä etsisin… Ja helppohan minun nyt on sanoa, mitä etsin, millaiseen unelmaan minä nukun. Naista, yhä vielä naista minä unelmoin, mutta hänen pitää olla kaikkeus-olento, joustava kuin järki ja välitön kuin vaisto, syvä ja keveä, kaikkea yht'aikaa ja ennenkaikkea ihminen, ihminen, joka voi huudahtaa: en luule mitään inhimillistä vieraaksi itselleni! Ja enkö minä tietämättäni juuri sitä ole aina elämältä pyytänyt? Oh, halki maailman olen minä vaeltanut ja yhtä etsinyt. Sen yhden piti olla nainen ja sen naisen piti olla ihminen ja sen ihmisen piti koko elämä sisältää. Ymmärrätkö nyt? Minä menen pois ja sinun pitää jatkaa minun etsintääni, se on minun viimeinen tahtoni, ja minä johdan sinut oikealle tolalle: Mirdjasta pitää sinun etsiä sitä, ainoastaan Mirdjasta. Muualta sinä et sitä ihmistä löydä, minä todistan sen, minä, joka olen köyhtynyt ja kulunut siinä pitkässä pyhiinvaellusretkessä maailmalla enkä mitään löytänyt. Mutta nyt minä tunnen jo hänen henkäyksensä, hän elää täällä aivan lähelläni, mutta minä en löydä häntä vielä. Minun Mirdjassani hän ehkä elää. Minä katselen häntä kuin pyhää seimilasta ja kumarrun hänen edessään kädet täynnä myrhaa ja suitsutusta. Hulluksi minua sanotaan. Mitä minua liikuttaa yhteiskunnan hullut tai viisaat! Minä näen edessäni vain yhden kutsumuksen, sen jälkeen kun taitelija minussa särkyi diletantiksi, yhden kutsumuksen: löytää nainen, joka olisi kaikkeus-olento. Ja omaa lastani minä nyt palvelen. Tämä on kenties vain myöhään heränneen isäntunteen sairaloista liikavoimaa, selitän itselleni välistä, mutta se ei minua paranna päähänpistostani. Hän on nyt suurin kaikista minun huimapään-suurista unelmistani. Hän on nyt se maailma, jossa tahdon löytöretkeillä tehdäkseni ennen kuulumattomia keksintöjä. Alati tarkastelen häntä silmilläni, tarkastelen silloinkin, kun silmäni katsovat pois. Minä olen jo lukevinani hänen tummista lapsensilmistään salaisuuksia, joita ei vielä kenenkään ihmisen sielussa ole ollut. Ja minä uskon, että jos hän puhuisi, soisi jokainen hänen sanansa kuin ilmojen laulu, kuin ennen kulkemattomien juhlasaattojen helinä…
Minulle ei ole sallittu nähdä unelmieni kehitystä. Minun täytyy kuolla. Mutta Mirdjan lähetän minä sinulle. Minun unelmani tulee näin särkemään sinun unelmaasi: sinunhan piti aina saada olla yksin… Älä syytä minua. Sinä ymmärrät minut. Hän on minun hulluuteni ja viisauteni, minun rakkauteni, minun kaikkeni… Minä en voi sellaista heittää maailmaan… Kenties tulee hänestä se täydellinen ihminen, sinä ja minä yhdessä, ja sitten vielä jotakin muuta. Sinä saat toteuttaa minun unelmani… Nyt tiedät tarpeeksi. Täydennä itse loput… Minun elämääni ei voida kirjoittaa, se täytyy elää…
Minä kirjoitan tämän nyt, kun elämä kuvina ohitseni kulkee ja ajatukset pyrkivät järjestämään ja selittämään kaikkea, mikä on takana, nyt kun se uusi ja tuntematon alkaa. Nuorena tulin minä vanhaksi, nyt minä voisin tulla nuoreksi jälleen… Mutta että minun nyt, nyt juuri pitää kuolla, nyt kun tahtoisin elää! Kenties juuri siksi on rakkauteni Mirdjaan niin palavaa ja kiihkeää, kun se on niin toivotonta. Sinulle uskon elämäni keskeneräiset langat… Kevytmielinen ja hullu olen aina ollut… Sinun arvosteltavaksesi jää, missä määrin olen ollut hullu.
Minä siunaan teitä molempia jäähyväisiksi
Ervin.'
Sellainen isä, sellainen unelma ja sellainen rakkaus!
Kuumeessa ja houreessa tykyttävät Mirdjan aivot. Jo minä sukuni tunnen! parkuu riemu ja tuska hänen rinnassaan. Ikuisten uneksijoiden, taitelija-alkujen ja hullujen ylen mahtavaa sukua minä olen! Jo minä sukuni tunnen ja sukuni tunsi minut, ja kaikki hullut ovat minun ääretöntä valtakuntaani! Isäni sielun kautta minä teitä hallitsen, hallitsen. Kaikilla teillä on ollut myrhaa ja suitsutusta käsissä, kun te minua olette lähestyneet, kaikki te olette kumartuneet minun edessäni. Voisi melkein luulla, että koko maailmassa ei löydy muita kuin hulluja… Mutta silloinhan minä olisin maailman mahtavin hallitsija. Ha ha ha…
Kauhistuu Mirdja omaa houreista nauruaan.
Hirveä oli tuo kirja hänen edessään, pelottava ja suuri. Oh, Nemesis,
Nemesis!
Menneitten polvien ennustus minua seuraa, menneitten polvien sielut minussa elävät, kaikki pakanoina kuolleet vainajat ovat minun lihassani nousseet ylös. Teidän elämäänne minä elän, teidän hukkaan heitetyillä voimillanne minä hallitsen, teidän herjattua heimoanne minä puolustan ja edustan. Ah, huokukaa hyvää minun ylitseni, kaikki tuntemattomien maankiertäjien ja hourupäisten tuntemattomat haudat!
Lieskuu Mirdja edestakaisin lattialla, henkien näkyjen, sielujen kanssa hän puhuu, ja silmät palavat sisäänpäin katseettomina tulipalloina.
Tällainen olen minä Mirdja, vielä äsken orpo, nyt suuren suvun jälkeläinen ja hallitsija!
Mutta aamupuolella yötä selittyy katse jälleen ulospäin näkeväksi…
Henget ovat hälvenneet ja Mirdja istuutuu ajattelemaan…
Yhden ainoan pisteen ympäri kierii ajatus, yhteen ainoaa pisteeseen hän tuijottaa…
* * * * *
Setä istuu samaten ja tuijottaa. Koko yön on hän valvonut ja odottanut, että Mirdja tulisi, kysyisi jotakin, sanoisi jotakin… Mutta hän ei ole tullut ja hetki hetkeltä on setä käynyt yhä rauhattomammaksi. Oi, mitä kaikkea hän on ehtinytkään läpi käydä tänä yhtenä ainoana yönä, koko elämänsä on hän ehtinyt tilittää… Sitten taas tarttuu ajatus tuohon kirjeeseen ja Mirdjaan. Ehkei hänen sittenkään olisi pitänyt antaa paperia. Hulluuskin on tarttuvaa. Täytyihän hänen myöntää itselleen, että vainajan päähänpisto oli tavallaan siirtynyt häneen… Mitä se sitten vaikuttaisi Mirdjaan?… Siinä oli sittenkin niin hämmentävän paljon totta siinä kirjeessä…
Ja vanhus alkaa taas muistutella mieleensä kirjettä, jonka hän niin lukemattomia kertoja on lukenut… Siinä oli sittenkin paljon totta… Mutta mitä siihen tulee, että he olivat niin erilaisia, velivainaja ja hän… no niin, siitä lausunnosta saattoi paljonkin tinkiä pois… etenkin nyt myöhemmin, kun kaikki oli selvillä hänelle itselleenkin. Hän oli kyllä aikoinaan luullut itseänsä viisaammaksi kuin veli, sentähden ettei hän muka vetänyt uniaan ja ajatuksiaan todellisten tekojen maailmaan. Mutta ainoastaan itsepettäjä oli hän ollut. Sillä kun hän silloin nuorenamiehenä vetäytyi yksinäisyyteen, ei hänen sisin tarkoituksensa suinkaan ollut, ettei kukaan koskaan saisi hänestä mitään tietää. Päinvastoin oli hän silloin juuri unelmoinut maailman-kuuluisuutta. Hänen oli pitänyt kirjoittaa jonkinmoinen filosofian encyklopedia. Mutta se filosofia ei ollut milloinkaan tullut valmiiksi. Alkuperäiset maksiiminsa oli hän aikoja sitten hajoittanut tuuleen, ja lopulta oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän ollut keksinyt mitään uudempaa eikä kestävämpää teoriaa kuin tuhannet ennen häntä tai vielä musertavammin: hän oli itse omalla elämällään kumonnut teoriansa. Tai siihen oli tullut väliin hullun veljen hullut unelmat. Aivan satunnaisen erehdyksen kautta hänen luokseen saapunut lapsi oli muuttunut hänen kohtalokseen ja anastanut abstraktisten haaveilujen valta-istuimen. Filosoofi ja filosofia saivat kuolin-iskunsa. Mutta sitä ei saisi Mirdja koskaan tietää… Ja nythän se jo olikin vähäpätöistä: lapsi oli kerta kaikkiaan muuttunut hänen kohtalokseen… Mutta alussa oli hän todellakin ollut kuin pettymys, kuin paha laskuvirhe… Sitten myöhemmin oli hänestä tullut ihana välttämättömyys. Jokainen pilventakaisen maailman kuperkeikka nousi taas jaloilleen tämän positiivisen elämän maaperässä. Tälle lapselle saattoi hän toki antaa kaiken vuosien pitkän ajatustyönsä ja viisautensa. Se oli käsitteiden heittämistä elävän elämän kiirastuleen… Se oli totuuden etsijälle kuin koettelemus…
Ja niin tuli hänestä, ylpeästä teoreetikosta, nöyrä ja ihmeellinen kasvattaja, joka äkkiarvaamatta uneksi samoja hullun veljen unelmia jostakin uudesta, salaperäisen ihanasta olennosta ja täydellisestä ihmisestä. Ja mitä enemmän tuo pieni ihmelapsi näytti ymmärtävän ja omaavan nerokkaan kasvattajansa ajatuksia, sitä hullummaksi uskossaan ja ylpeydessään kävi tämä. Tämä ihminen oli oleva hänen elämäntyönsä suuri tunnustus. Ja he kävivät yhdessä läpi kaikki ihmiskunnan eri kehitys- ja ajattelumuodot, ja setä teki kaksinverroin työtä, jotta hänellä olisi aina jotakin uutta ja kaunista annettavaa kasvatilleen. Mutta milloinkaan ei hän mitään tyrkyttänyt, ei mitään opettamalla opettanut, jotta lapsi itsessään kypsyttäisi kaiken ja jotta hänen oma pyhä yksilöllisyytensä saisi täyteen kukkaansa puhjeta, niin harvinaiseksi, niin suureksi ja kauniiksi kuin suinkin.
Näin elivät he omituisen yhdessä ja irrallaan monta vuotta. Toistensa sieluista he elivät. Ja kun Mirdja meni suorittamaan ylioppilastutkintoa, oli hän moninverroin viljellympi kuin ketkään hänen ikäisensä. Mutta silloin tulikin työtoveruksille ero. Mirdja jäi kaupunkiin ja setä ymmärsi, että nyt oli hänen annettava sijaa elämälle.
Nyt vasta kun hän taas istui yksin erakkona Lumiluodollaan, kuten alkuaikoina, nyt vasta tunsi hän, miten hän oli muuttunut. Mikään ajatustyö ei enää tuottanut hänelle iloa, päinvastoin. Se oli vain Mirdjaa varten, mutta Mirdja oli poissa. Ja Mirdja oli hänen onnensa, hänen elämän-sisältönsä ja kaikkensa, sen hän nyt varmasti tunsi. Mirdjassa riippuivat alati hänen ajatuksensa. Mitä tulisi hän tekemään elämästä ja elämä hänestä? Hänellä oli todellakin nyt heidän molempien sielu, isän ja sedän. Tai itse asiassa, mitä eroa heidän välillään olikaan! Samaa ainesta he olivat, uneksijoita, unissakävijöitä, diletantteja kumpikin. Mitä sitten, jos ei hän ollutkaan vienyt diletantismiaan maailman suurille markkinoille kuten veli! Mirdja esti sieltä hänen filosofiansa ja filosofia oli estänyt viulun. Ah, viulu, viulu! Hänen nuoruutensa suuri rakkaus! Pitkän aikaa on se uinunut, ja kenkään ei tiedä sen tarinaa. Kenkään ei tiedä, että usein vielä nyt yön yksinäisinä hetkinä, jolloin Mirdja kulkee kaukana maailmalla, istuu erakko-setä tornikamarissaan viulu polvella ja itkee… Itkee sitä, ettei hän nuorena miehenä tehnyt kuin hullu veli. Miksei ottanut hän kainaloonsa viulua ja lähtenyt avaraan maailmaan? Ehkä olisi hän nyt jotakin muuta! Mutta sitten hän muistaa veljeään, naurahtaa epäuskoisesti omille ajatuksille. Hän, vanha hupsu! Mutta ikävä hänen on ilman Mirdjaa. Ja salaa pimeässä tornikamarissa nyyhkyttää hänen viulunsa niinkuin hukkaan menneelle elämälle. Nyt ei kukaan tarvitse häntä enää, kun Mirdjaakin opettaa jo elämä itse… Oi Mirdja, Mirdja, ei koskaan saa hän tietää, mitä hänelle on uhrattu… Pitkät, pimeät ja surulliset ovat yksinäisen sedän päivät Lumiluodolla ilman Mirdjaa.
Mutta aina kun Mirdja tulee, silloin on valoa ja iloa, silloin lepattaa lippu Lumiluodon tornissa ja vanha viulu laulaa uudesta keväästä.
Istuu setä yksin yön hiljaisuudessa, odottaa Mirdjaa ja miettii: Minun ei sentään olisi kenties pitänyt antaa kirjettä, se on kuin tähti-ennustus. Se voi viedä hänen järkensä. Mirdja on kyllä hyvin viisas, mutta hänellä on meidän molempien sielu, hullujen sielu…
Istuu setä ja odottaa… Mirdja ei tule. Sinä yönä on isä sedän ja
Mirdjan välillä.
* * * * *
Seuraavana aamuna aikaiseen koputtaa Mirdja sedän ovelle:
— Setä, miten olet saanut minun isäni kirjeen? Se on kummallinen. Siinä ei ole postileimaa, ei paikkaa, aikaa, ei mitään mainittua. Se on lähtenyt kuin itse ijankaikkisuuden helmasta. Miten olet saanut sen?
— Sain sen sinun kerallasi.
— Miten se on mahdollista?
— Sinut toi tänne hoitajatar, jonka haltuun isäsi oli uskonut sinut ja kirjeen.
— Missä hän nyt on?
— Hän asuu täällä lähipitäjässä.
— Setä, minä matkustan häntä tapaamaan.