IV
Mirdja kulkee ventovieraalla seudulla, kulkee yhdestä matalasta majasta toiseen kysellen Kuutanaisen Loviisaa. Tässä kylässä piti hänen asua.
— Vai Kuutanaisen Loviisaa se rouva hakee, pyykille vissiin? Mutta ei siitä enää ole työihmiseksi, se kun on jo niin pahasti vioittunut. Tokko siitä enää nouseekaan. Kevättalvesta astihan se on makuulla ollut.
Tämän kuulee Mirdja eräässä mökissä, jossa hänelle osoitetaan pientä tuparähjää läheisen mäentöyrään alla.
Tuolla siis, tuollaisen katoksen alla lepäsi hänen synnyinsalaisuutensa!
Mirdja astui sisälle köyhään huoneeseen. Ummehtunut likainen ilma huohotti häntä vastaan ovessa. Se tuntui niin vastenmieliseltä, että Mirdja vaistomaisesti pidätti askeltaan. Hän voitti kuitenkin silmänräpäyksessä inhonsa ja veti oven jälkeensä kiinni, vaikka hän mieluummin olisi jättänyt sen auki. Sairashan oli kuolemaisillaan, oli hänelle sanottu. Täytyihän hänen saada heittää henkensäkin tähän kurjaan, tukalaan ilmanalaan, jossa hän oli elämänsä elänyt. Tällaista, tällaista ei Mirdja ollut osannut aavistaakaan…
Hän lähestyi vuodetta. Likaiset sänkyvaatteet löivät häntä vastaan melkein sietämättömän löyhkän. — Kuinka oli ihminen saatettu jättää näin yksin ja avuttomaksi ja ilman hoitoa! Eikö hänen lähellään asunut ainoatakaan hyvää ihmistä! Syvä sääli voitti äkkiä kaikki muut tunteet Mirdjassa. Hän kumartui… Vanha vaimo lepäsi liikkumattomana, silmät ummessa, valkoiset hapset sekavana takkuna pään ympärillä, luiset kädet ristissä rinnalla…
Nuo kädet olivat siis Mirdjaa kannelleet, tuo kauhea, ryppyinen, ruma suu häntä ehkä suudellut… Mirdja värisi… Mutta yksi tunne häntä hallitsi: nyt oli hänen vuoronsa auttaa, hoitaa… tuo oli kaikki kuin hänen laiminlyönti-syntejään…
— Loviisa, oletteko hyvin sairas? sai Mirdja kurkustaan ulospuristetuksi.
Vaimo avasi silmänsä tuijottaen tylsällä kummastuksella hienoon neitiin edessään…
— Minä olen Mirdja…
— Herra Jeesus, mumisi sairas, onko se mahdollista… Mirdja,
Mirdja, Jumala teitä siunatkoon, te olette aina ollut enkeli…
— Tarvitsetteko jotakin?
— Enhän minä, mitä minä nyt enää, huohotti sairas. Poishan minä jo pian pääsen ja hyvähän minun on nyt… se Mannun Tiltu siunattu vei tuosta ne lapsetkin kitisemästä. Olkoon Jumala orpopahoille armollinen. Eihän se taivaallinen isä sentään ijankaikkista ristiä anna. Pelasti minutkin siitä helvetistä, johon minä tässä ajallisessa elämässä jouduin. Taivas varjelkoon teitä sellaisesta, Mirdja. Ettehän te vielä ole naimisissa — tai taidatte ollakin. Mutta toista se on herrasväen. Eihän ne sellaisia petoja olekaan. Ohhoh, se vasta tietää, mitä maailma maksaa, joka saa elää niinkuin minä juopon retkun kanssa kirouksessa ja nälässä, potkittuna kuin koira. Jumala syntistä monella tavalla kurittaa. Mitä ylpeämpi lapsi, sitä kovempi vitsa. Ja parempi se onkin niin. Kurita täällä, säästä siellä! Kaikkihan täällä loppuu, maailmakin loppuu. Eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta. Minäkin jo pian pääsen pois tästä surun laaksosta.
Raskaalla kauhulla kuunteli Mirdja tätä luonnottoman pitkää sanatulvaa ennen ikuista vaikenemista. — Niin tällaistahan oli elämä! Aina vain sama sävel joko karkeammassa tai hiotummassa muodossa! Mitä olikaan kaikki se kärsimys, minkä Mirdja tähän asti oli nähnyt tai kokenut, tämän rinnalla? Lapsen leikkiä, sulaa nautintoa. Ei, ei! huusivat taas katkerat ja paatuneet ajatukset, me olemme herkempiä, me kärsimme enemmän; tämä rääkkäyksen uhri tässä ei osaa kärsiä hänen on hyvä olla, hänellä on rauha… hänellä on alistumisen taito. Niin todellakin… eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta. Hyvä Jumala, sata vuotta hukkaan, tarkoituksettomaan, alentavaan kidutukseen! Ja se ei ole vielä mitään! Tämän vaimon nöyrä alistuminen pakolliseen, pahaan kohtaloon vaivasi Mirdjaa.
Uskontoko tuollaisiksi mursi ihmiset? Ei, ei uskonto, vaan papit… Ei, ei papitkaan… Noin hirvittävää valtaa ei heillä toki ollut. Elämän kurjuus on ensin ja sitten vasta tulevat papit ja puhuvat, ja heidän sanansa rapisevat kuin pienet pisarat syksyn suuren mädännyksen yli. Se tietysti pahenee, mutta entä sitten; mädännys on jo pohjalla, pohjalla… Mutta tuo lohdutus: "ei se ole mitään, eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta", se oli heiltä, heiltä! Ei mitään, hänen ainoa elämänsä! Ei ainoa, sitten tulee se oikea ja kaunis… Mirdja naurahti. Samassa pelästyi hän itseään. Miksi tuijotti hän kuin mielipuoli ja nauroi kuolevan naisen vuoteen ääressä? Mutta elämän kurjuus oli todellakin liian suuri, jotta hän sille olisi voinut itkeäkään. Jähmettyvänsä tunsi Mirdja sen edessä. Mädännäisyyden ja hävityksen haju tunki tukehtavana hänen sieraimiinsa ja toisella puolen tuijotti kuoleman kauhea, tuntematon pimeys…
Mirdja oli vielä äsken tuntenut, että hänen piti kuolevaa auttaa, mutta nyt se tuntui hänestä vain lapsellisuudelta. Luonnollista oli hänestä nyt, että Loviisa makasi likaisessa, ummehtuneessa pirtissään ja kuoli yksin. Mihin tässä riittäisi hänen apunsa tai kenenkään apu hukkaan menneen elämän edessä, joka ei ollut edes saanut elämäksi puhjeta, ei tähdätä ruumiin tarpeita pitemmälle, ei kypsyttää ihmistä ihmiseksi…?
Mirdja värisi kuin kylmästä. Oliko hän vielä liian suuri idealisti, sen liikavaloko vain tämän elämän äkkiä niin mustaksi varjosi? Miksi häneen koski niin kipeästi tämän ruman vanhan vaimon edessä? Oliko hän liiaksi itse untuvilla nukkunut? Mutta hän hoki sydämessään vain yhtä ajatusta: hukkaan mennyttä, hukkaan mennyttä kaikki, tämän vaimon elämä, hänen setänsä, hänen isänsä elämä ja — hänen omansa. On olemassa jotakin voimakkaampaa kuin ihmisen voima. — Mutta kuka oli opettanut, että se voima on hyvä! Pitikö sitä kutsua Jumalaksi? Ah, hirveä, väkivaltainen luonnonvoima on Jumala, kun se heikkoa ihmistä kurittaa ja omaa jumaluuttaan hänestä etsii…
Pää riipuksissa seisoi Mirdja sairaan vuoteen ääressä. Yhdessä hetkessä oli hän ehtinyt toiseksi muuttua… Ja tänne oli hän tullut oman sielunsa salaisuutta etsimään… tältä vaivaiselta… Eikö se ollut synti?
— Te hoiditte minua pienenä… ja te näitte isäni… muistatteko häntä?
— No, voi siunattu lapsi, mitä kyselee! No josko muistan, kuin eilisen päivän muistan minä kaikki. Niin se oli herttainen se teidän pappanne, ettei sellaista miestä enää toista synny. Ja niinkuin se teitä lellitteli ja hellitteli! Että sen niin nuorena piti kuoleman! Tuskin olisin minäkään joutunut sellaiseen kurjuuteen, jos pappanne olisi elänyt, ei sen käsi ollut koskaan koukussa eikä silmä kovana, ei huonointakaan kohtaan. Mutta oma syynihän se oli, kun menin ottamaan sen Kuutanaisen. Sellainen se oli kuin itse helvetin peräseinästä reväisty pääruhtinas. Mutta kuka sen silloin tiesi alustapitäen? Ja kun ei iljennyt sitä Liisa-tyttöä sille Lumiluodon herralle näyttää, se kun aina oli niin yksitotinen, ja äidin sydän se nyt on sellainen… Niin se oli heikkoverinen se pappanne, ei olisi luullut Lumiluodon herran veljeksi, ja vieraalle maallehan sen piti kuollakin. Mutta te Mirdja olette kovin tullut pulskaksi ja kauniiksi…
Kova yskä katkaisi puheen. Vanhus oli käynyt aivan hikiseksi ja nyt yht'äkkiä tuli hän omituisen jäykäksi ja kieli kangistui…
Mirdja pelästyi… Joko se nyt tulee, se…? Varmasti oli tämä syntiä. Loviisalla oli varmaankin muuta itsekohtaisempaa ajattelemista sen suuren tuntemattoman edessä. Hänen viimeiset hetkensä olivat säästettävät hänelle itselleen.
— Loviisa, minä lähetän teille hoitajan, sanoi Mirdja.
— Voi siunattu Mirdja, mitä minä enää mistään hoitajista piittaan. Lähettäkää minulle vaan pappi! Jumalan kanssa vielä on tili jäljellä…
Mirdja tunsi kuin iskun kasvoillaan. — Niin, tietysti pappi! Kuinka vähän hän ymmärsi ihmisen todellisia tarpeita! Kuinka vähän hän ymmärsi ikuisuuskaipuuta tämän ihmisen rinnassa! Hän, joka oli ajatellut ihmistä jumalan vertaiseksi, omaksi välittäjäkseen ja esirukoilijakseen, omaksi papikseen!
Ah, painu alas, sinä korska Mirdja, joka vielä äsken ylpeili suuresta, pakanana kuolleesta suvustasi! Sinä et ollut silloin nähnyt, miten ihmiset kuolevat. Ah, painu alas, sinä korska Mirdja ja opi, mitä ihmisille opetetaan: "Te olette maan tomu! Armosta olette te autuaiksi tulleet, ette itse kauttanne"…
— Te saatte, Loviisa, mitä tarvitsette, jääkää hyvästi.
Mirdja ojensi kätensä.
Kovasti tarttui siihen vanha vaimo luisilla keltaisilla sormillaan.
— Enkeli te olette Mirdja, kuten isännekin… Jumala teitä siunatkoon pitkällä onnellisella elämällä.
Mirdja astui ulos. Sokeudella häikäisi alkukesän aurinko ja puhdas ilma melkein pyörrytti.
Tottuisihan sitä siihen ummehtuneeseenkin…
Täältä oli hän siis tullut itseään etsimään… Aina etsi hän vain itseään, itseään… Hän ei ollut voinut mitään ottaa, sentähden että hän oli tullut vain ottamaan… antamaan olisi hänen pitänyt tulla…
Mirdja käveli hitaasti. Ajatukset kulkivat itsepäisinä, napisevina…
Hän toisti mielessään sairaan viimeisiä sanoja: "siunatkoon pitkällä elämällä"… Eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta…
Jumala, Jumala, hän huokasi.