IX
Mirdjalla on sangen usein pahoja päiviä. Tänään on taas yksi sellainen ja tavallista pahempi vielä.
Hän kiertelee levottomana pitkin Lumiluodon rantoja. Hän tahtoo väkistenkin juosta pakoon pahoja, tyhmiä ajatuksiaan. Mutta mikään ei niiden puhetta hiljennä. Merikin on tyyni kuin peili. Ja kovana kolkutuksena takovat Mirdjan rautamoukari-painajaiset liikkumatonta ilmaa.
Koko maailma kuulee teidän ilkeät sananne. Vaietkaa toki, vaietkaa!
Eivät vaikene.
Vasta kun hämärä lankeaa ja Mirdja väsyneenä pianonsa ääreen istahtaa, alkaa pahojen valta väistyä. Niiden pistävät kärjet kilpistyvät, niiden julmuus muuttuu vähitellen pehmeäksi ja lempeäksi, — suruksi.
Seuraa akordi toistaan. Arvoituksellisena ja salaperäisenä soi hiljainen sielumusiikki…
Äkkiä taukoaa Mirdja.
Onneton, onneton sinä! Siinä on elämäsi ainainen pohjasävel! Kärsi, kärsi! Sen olet elämälläsi ansainnutkin!
Ei! Se ei ole totta! Minkä mahtoi hän sille, että hän oli tuomittu kulkemaan etsijän teitä, kirotun omantunnon teitä, kuten kaikki don Juanit, nuo rakkauden ikuiset kulkevat juutalaiset, joita ei mikään mahti maailmassa voi pelastaa. Joista Rolf ennen muinoin puhui. Nyt olisi Mirdja itse osannut puhua heistä paremmin, vieläpä eräästä ennen aivan tuntemattomasta lajista: don Juanista naishahmossa…
Oh, miten se irvistelikin Mirdjalle se pitkä rivi uhreja! Tai ei uhreja. Hän itsehän oli niiden uhri. Ne seurasivat häntä joka askeleella, veivät häneltä elämän, veivät uskon, kielsivät rakkauden, kielsivät vapauden ja kaikki ihmis-oikeudet. Mirdja oli vain ihmissyöjä, velho! Varoittivat hänestä kaikkia. Mirdjaa itseäänkin varoittivat…
Ja hän oli sentään mennyt kihloihin!
Miksi ei kenen muun kanssa hyvänsä jo ennen? Miksi ei ensimäisen kanssa sarjan päässä tai miksi vielä nytkään? Oliko hän nyt jotakin löytänyt — entistä enemmän? Ei. Oliko hän antanut enemmän? Ei sitäkään. — Kaikilta oli hän saanut paljon, oppinut paljon, koko ihmisensä heistä koonnut, muru murulta, pala palalta, osan sieltä, toisen täältä. Ja itse oli hän paloitellut oman sielunsa myöskin muruihin voidakseen vastimia antaa… Ja jokaisen sellaisen kosketuksen jälkeen olivat he kaksi aina lähteneet toistensa luota rikkaampina kuin olivat tulleet, mutta myöskin särkyneempinä. — Tai ainakin Mirdja, joka vain siruja itsestään oli syöttänyt. Ne muut olivat aina antaneet itsensä kokonaan. Ne olivat kurkoittaneet käsiään ja rukoilleet, että hän ottaisi kaikki, kaikki, pysähtyisi ja ottaisi… Ja Mirdja ei ollut voinut kulkea ohitse heltymättä. Aina oli hän pysähtynyt, mutta vain ohimennäkseen taas… Sillä elämä odotti häntä edessä ja uudet aarteet ja uudet sielut. Ne odottivat omaansa ja luulivat kaikki Mirdjaa omakseen, tuota ohikulkevaa Mirdjaa… Mutta yhä vaikeammaksi tuli Mirdjalle kulkea eteenpäin, sillä yhä useammat ja useammat silmät alkoivat vetää häntä takaisin, sokeat silmät, joista vain hänen oma kuvansa katsoi…
Ja niitä oli niin monta. Ne lentelivät kuin yölepakot hänen ympärillään ja niillä oli niin pitkät ja pimeät siivet. Ne olivat kaikki kuin kahlehdittuja henkiä, loihdittuja lumo-olentoja. Eikä Mirdja enää osannut lumoja auki lukea… Hän oli osannut vain lukkolaulut. Hänellä ei ollut enää omaa sielua. Hänellä oli ainoastaan heidän, jälkeenjättämiensä, sielut. Siksi he alati niin vartioivatkin Mirdjaa… Ei sillä saanut elää kuin omallaan sellaisella sielulla! Ei sillä saanut rakastaa eikä sitä saanut antaa pois. Ei sillä saanut olla uskollinen eikä antaumisvalmis kenellekään, sillä olihan toki kunniavelvollisuuksia toisen omaisuutta kohtaan…
Sillä salakuljettajan painolastia kantoi Mirdja, kokonaisia rautavuoria tullaamatonta tavaraa… Ja ah, miten se painoi Mirdjan sydämellä usein!
Kenties eli siellä nyt se hullun isän unelmoima kaikkeusihminen. Eli raskaana satu-olentona tyttären syödyn sielun pohjalla. Kuin kummitus, jolla oli sata päätä ja tuhannen sielua… Kuin elämän sielun mikrokosmos…
Välistä väsyneinä hetkinään vihasi Mirdja sitä voimattoman rajulla vihalla, niin kiihkeällä kuin ainoastaan rakkaus voi luoda. Mutta siellähän ne lepäsivätkin hänen rakkautensa kaikki!
Mirdja on luotu näkyjen näkijäksi. — Taas ruumiillistuvat henget. Hän tuntee mistä pään, mistä silmän, mistä äänen hivelyn, mistä taas koskettelevan hyväilyn…
Eikä lie se ensimäinen suudelma sentään ollut paras, se tyhmän, pienen Eino Kailon suudelma! Sillä siitä oli hän ollut sisällisesti ylpeä. — Se oli ollut kuin vihkimävesi… Niitä muita hän enää tuskin muisti. Ja mitä ne häntä liikuttivatkaan. Jotakinhan oli hänen pitänyt antaa vastimeksi, ja kun he sellaisesta tyhjästä olivat tulleet onnellisiksi…
Mutta miksi olivatkin kaikki nuo erilaiset ihmiset, joita hän oli tavannut, olleet niin samanlaisia häntä kohtaan! Olisipa ollut edes yksi ainoa poikkeus. Sitä poikkeusta olisi hän vihdoin rakastanut… Ei, ei sellaisia sanoja enää. Ei sellaista leikkiä. Ja Runarin seljän takana oli tämä rikos, sillä hän oli luvannut olla häntä pettämättä…
Ja Mirdja saa salaman-nopeasti taas yhden noita tavallisia, äkillisiä tunnustuskohtauksiaan.
Hän jättää kuvittelut ja soitot ja kiiruhtaa kirjoittamaan Runarille.
Näin hän kirjoittaa:
'Sinun ei olisi pitänyt koettaa saada epäilijää uskomaan. Se koe voi käydä kalliiksi. — Minä annoin sinun johtaa itseäni, sillä minusta oli suloista uskoa sinuun ja kuvitella rakastamista. Sinähän vakuutit minulle, että tunteeni oli suuremman arvoinen kuin konsanaan se, mitä rakkaudeksi kutsutaan, ja enemmän rakkautta kuin rakkaus itse. Minä itse en ole koskaan tiennyt, mitä rakkaus on, ja siksi minä vain kuuntelin sinua ja ihmettelin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Sillä jos en minä tiennytkään, mitä rakkaus on, tiesin minä liiankin hyvin, mitä on rakkaudettomuus. Minä en osaa rakastaa, en sinua, enemmän kuin ketään sinua ennen tai ketään sinun jälkeesi.
Nyt olen sielultani tyyni ja terve, ja sinut olen minä kokonaan unohtanut. Enhän ole nähnyt sinua kolmeen kuukauteen. Sinä olet minulle nyt aivan vieras mies, niinkuin kuka ohikulkeva tahansa, jonka joskus sattumalta olen tavannut. Jos sinä nyt kuolisit tai jättäisit minut, ei pieninkään kieli värähtäisi minun sielussani. Voisin yhtä hyvin olla kihloissa kenen kanssa tahansa, voisin antaa toisen miehen suudella huuliani, ilman että sinun kuvasi kertaakaan tulisi häiritsemään, enemmän kuin sinun edeltäjäsi ovat häirinneet minun suurta tunnettani sinuun. Ha-ha-haa! Se on rakkautta. Niin, sinähän sen sanoit ja minä itsekin sen sanoin. Mutta minun tunne-elämäni oli silloin kiihdyksissä, minä olin silloin sairas ja siksi olin niin herkästi riippuvainen sinusta. Tuleen olisin minä mennyt sinun tähtesi. Minä muistan sen kyllä hyvin. Ei se valhetta ollut, mutta ei se lie ollut rakkauttakaan. Liiallista hermo- ja tunnekiihotusta se vain oli ja kuka hyvänsä muu olisi saattanut olla yhtä edullinen esine minulle kuin sinä, sillä personallinen sieluesine minulla aina pitää olla. Mutta jos tätä kutsuttaisiin rakkaudeksi, niin silloinhan voisin rakastaa ketä hyvänsä, kuinka monta hyvänsä ja yhtä suuresti. Ei kukaan ole minulle niin paljoa, etten ilman häntä voisi elää. En ketään tarvitse elämäni suureksi välttämättömyydeksi. Ainoa, mikä minulle on välttämätöntä, on ikuisesti vierivä vaihtelu. Ja minulla on sen pyörteissä valittavana ainoastaan kaksi mahdollisuutta, molemmat yhtä hirveitä: joko seurata alati omaa tunneaaltoamistani, antautua alati "rakkaudelle", kulkea miehestä mieheen, olla suora itselleni ja heille, ottaa ja jättää aina uutuudenpalon ja kyllästyksen oikkujen mukaan; tai sitten aina kieltää tunteeni, aina pettää, aina olla kylmä, aina, kuuletko, aina vetäytyä pois teidän miesten näkyvistä, jotten herättäisi vaarallisia tulia itsessäni enkä teissä. Tämän viimeisen valitsee parempi itseni, mutta onko sekään mikään elämän paremmuus? Ajattele, aina olla kelvoton näyttelijätär, aina sulkea ihmisensä ihmiseltä! Ja minkä vuoksi? Ett'emme muka kuluisi ja särkyisi toistemme kosketuksesta. — Hyvä Jumala, mitä varten sitten oikeastaan säästämme itseämme! Eikö koko elämä ole kulutusta? Ja eikö ole ihanin kulumus se, joka kahden sieluja vaihtavan ihmisrinnan välillä tapahtuu. Ihanin kulumus siksi, että se rikastuttaa ihmisen suureksi, ymmärtäväksi ja syväksi. Mutta lopulta tulee kulumus sittenkin suuremmaksi kuin rikkaus, ja siitä alkaa jälleen ihmisen laskeutuminen. Moni-ystävyys hioo vähitellen pois sen hienon koskemattomuuden, sen syvä-ytimellisen herkkyyden, jonka pitäisi yleviä sieluja aateloida, ja tuo sijaan markkinakuluneisuuden, raa'an romutunteisuuden, jolle pitää päristää rumpuja ja lyödä nuijalla, ennenkuin tunto-eroavaisuus herää. Ja lopulta häviää kokonaan erovaisto raaemman ja hienomman kosketuksen välillä ja kaikki on vain samaa likaista, harmaata ja välinpitämätöntä tunnottomuutta. — Se on tavallinen ilotytön kehitys. — Sen olen kai minä jo läpikäynyt.
Pitääkö minun vielä puhua sinulle rakkaudestani! Etkö jo usko, etten minä enää voi rakastaa?
Ja sittenkin minä luulen, että jos taas näkisin sinut, heräisi herkkyyteni jälleen ja minä saattaisin riippua sinun kaulassasi ja tuntea kuoleman kouristavan rinnassa eroa ajatellessa. Ja minä saattaisin vannoa seuraavani sinua aina maailmanloppuun asti, jos minä vielä tunteitani uskoisin. Mutta minä en usko niihin enää. Älä koeta enää koskaan pelastaa epäilijöitä!
Enkä minä usko myöskään enää sinuun. Sinunhan piti ehjentää minut ja nostaa ja parantaa. Mutta minusta tuntuu nyt, ettet sinä jaksa sitä tehdä. Aisoihin sinä minut veisit. Ja niihin minä en ikinä alennu. Ei ole Mirdjasta kotiin, jossa on neljä seinää ja yksi ikkuna. Koti-idylli ja Mirdja! Liian särkevää ivaa todellakin! Minun täytyy aina saada lentää, lentää avarasti ja vapaasti, ja langeta lennostani yksin, viemättä ketään mukaani.
Unohda minut! Minä olen niinkuin Parisetta. Minulle ei tule vapahtajaa — —'
Mutta kirjoitettuaan tämän alkaa Mirdja taas miettiä… Itseään,
Runaria ja koko maailmaa…
Mistä, mihin, miksi ja minkätähden sulaa hänen päässään hermoja särkeväksi sekasorroksi.
Ja hän ei lähetäkään paperia Runarille.
Totuus, oliko se muka siinä? Sinä hetkenä, jolloin Runar sen lukisi, saattaisi se jo olla moninkertainen valhe…
Ja jos hän työntäisikin pois Runarin, tulisi varmasti taas joku toinen…
Miksei saattanut ollakin hänen vapahduksensa pysyä Runarissa nyt, uhrata kaikki hetkelliset mielijohteet uskollisuudelle, hakea itsestään epäitsekkyyttä, lopettaa tähänastinen "demi-vierge "-elämä…
Hänpä ei peräydy nyt enää, ei mistään hinnasta. Hän lupaa sen itselleen ja Runarille ja Jumalalle.
Mutta pikkuiset pirunlapset kuiskailevat hänen korvaansa: Sinä houkko, sinä kevytmielinen, sinä itsepetturi! Tämä uskollisuutesi on, jos mikään, vain itsekkäisyyttä ja mielijohdetta. Se on oikkua, oikkua. Se kostaa itsensä…