X
Nyt on Mirdja ottanut viimeisen ratkaisevan askeleen: hän on puhunut kaikki sedälle. Nyt on hänen siis mahdotonta enää peräytyä, sillä hän ei tahdo näyttää sedälle sisällistä heikkouttaan ja hulluuttaan. Eikä hän myöskään tahdo näyttää onnettomalta. Ja hän pakottaa itsensä tyyneksi ja iloiseksi.
Usein se hänelle onnistuukin. Lumiluoto ei ole vielä koskaan tuntunut hänestä niin ihanalta ja rakkaalta kuin nyt. Ja se saattaa välistä sytyttää kaikki hänen salaa-elävät voimansa suuriin ja syviin säveleihin, niin että kaikki elää, pulppuaa, soi ja sykkii hänessä yht'aikaa, niinkuin ei koskaan vielä ennen…
Mutta sitten hän aina melkein pelästyy itseään. Tämä herkkä viritys hänen sielussaan, tämä outo soiminen ja leikkiminen hänen rinnassaan, minkä edellä tämä kaikki? Kuolemanko? Vaiko uuden paremman elämän? Pikemmin kuoleman.
Mutta hän tahtoo olla iloinen. Sedänkin tähden. Ah, hän on kauan ollut paha ja unohtava lapsi!
Setäkin on syntynyt hänelle äkkiä uudeksi, ihmeen läheiseksi ja ihmeen rakkaaksi taas. Ja hän saattaa puhella hänen kanssaan aamusta iltaan kuten ennen lapsena. Saattaapa hän saada vielä ennen hänelle aivan outoja hellyydenpuuskiakin. Lyödä äkkiä käsivartensa vanhan miehen kaulaan ja puhua hänelle eriskummallisia rakkauden sanoja.
Ja sitten he soittavat yhdessä, kauan, kauemmin kuin koskaan ennen, paremmin kuin ennen. Yhdeksi ainoaksi suureksi sointumereksi puhkeaa sellaisina hetkinä äänetön Lumiluoto. Säveleet saavat sielun. Ne puhuvat satuja toisilleen, hiipivät yhä lähemmä ja lähemmä, hivelevät ja hyväilevät toisiaan, ymmärtävät toisensa ja vaikenevat samasta ajatuksesta; lähenevät taas ja sulkevat toisensa sitten pitkään äärettömään syleilyyn — niinkuin jäähyväisiksi.
Näin puhelevat setä ja Mirdja toisilleen joka ilta. Joka ilta soittaa aavemainen Pirunmajakka Tschaikovskyn "Sérénade mélancolique'ia". Pilkkosen pimeä on siellä sisällä, pilkkosen pimeä ulkona. Henget soittavat ja meri vastaa kuin ennenkin, mutta joka ilta hiljemmin ja hiljemmin. Sen käy tuskaisen vaikeaksi säestää noita kahta. Ei ikinä, ei ikinä ole se kuullut noin palavia rakkaudentunnustuksia.
Mutta joka ilta yhä kaameammin ja kaameammin puristaa Mirdjan rinnassa tuska, kuin elämän tyhjiin puserrus itse. Irtirepäisy! Hän ei voisi lähteä pois tästä ihanuudesta täällä, ei elää ilman viulua, Lumiluotoa ja setää. — Hän on ollut hullu, hullu!
Mutta kun Mirdja tietää tunnelmiensa tarttuvan, hillitsee hän taas itsensä, katkoo kaameat mielikuvansa ja hymyilee onnellista hymyä sedälle. Näin itkee hän ilman kyyneleitä joka ilta — —
Sillä mikään ei auta kumminkaan enää. Mirdja on päättänyt lähteä sen vieraan luo, Mirdja on päättänyt sitä vierasta rakastaa.
Ja hän saa sanoa jäähyväiset Lumiluodolle, suloiset ja hirveät jäähyväiset.
Eräänä syysmyöhänä iltana se lopullinen tapahtuu.
Aurinko on jo laskenut ja taivaan ja maan yhtymäkohtaa piirtää kapea, luonnottoman punainen viiva.
Kuin elämän ydinsuoni itse on se Mirdjasta, ja mitä kauemmin hän siihen katsoo, sitä punaisemmaksi se pusertuu, repeytyy tuskalliseksi vertavuotavaksi haavaksi.
Mirdja on kalpea ja säikkyy sitä veren kirvelevää väriä.
Setä on myöskin kalpea. Ja Mirdja huomaa äkkiä, että hän on käynyt omituisen vanhaksi.
Ja hänen sielussaan vaikeroi; sinä viet elämän häneltä mennessäsi, sinä huono, huono lapsi. Se on väärin sinulta. Hän ei ole enää se, mikä nuorempana, hän tarvitsee sinun ymmärtämystäsi ja hellyyttäsi. Täällä olisi paikkasi ja elämäntehtäväsi!
Ja meri katselee Mirdjaa soimaavasti: täällä olisi paikkasi ja elämäntehtäväsi…
Mirdjan sielua kouristaa kuin kuolema, kuin hulluus, kuin koko maailman paha omatunto…
Mutta hänen täytyy lähteä.
Ja ensi kerran elämässään kirjoittaa hän itsestään laulun. Sydämensä soimissa heti eron jälkeen, pahan, sydäntä särkevän laulun:
"Olin ennen ma erakon ainukki ja erakko lauleli lastaan; nyt laulaa hän laulunsa yksikseen ja minä vain kaukaa vastaan.
Olin ennen ma erakon enkeli: kivet allaan ei saanehet liestää; nyt yksin hän kulkee ja kumartuu, minä suutelen vierasta miestä…"
Runarin rouva