I
Runar Söderberg on opettajana eräässä pääkaupungin koulussa. Alati on hän kalpea ja vaitelias…
Opettaja ei varmaankaan ole oikein terve, päättelevät oppilaat.
Vastanaineen väsymystä, naurahtaa yksi ja toinen hänen tovereistaan.
Mutta kaupungin rouvat tietävät, että Runar Söderbergillä on sopimaton rouva…
Ah, miten sopimaton rouva! Kukapa ei tuntisi hänen vanhaa huonoa mainettaan! Kukapa ei tietäisi että hänen keltaisella silkillä peitetyn pintansa alla tykytti petollinen, rietas ja itsekäs sydän! Kukapa ei ymmärtäisi, että avioliitto hänen kanssaan oli sulaa hulluutta ja onnettomuutta! Mutta että juuri tuon kelpo Söderbergin piti joutua hänen lopulliseksi uhrikseen. Miten saattoikin viisas mies olla noin sokea valitessaan itselleen vaimoa! Ja niinkuin ei muka hänellä olisi ollut varaa valita. Vaikka itse kuun tyttären taivaalta olisi hän saanut. Sellainen hieno ja siivo mies, edessään varma virka-ura ja takanaan kunnianarvoisen pitkä ja kaunis sukuluettelo! Mikä hirveä isku mahtoi tämä mesallianssi olla hänen vanhemmilleen! Perheen ainoa poika vielä lisäksi!
Ja suuri päivittely ja sadattelu ja siunaus käy läpi satojen lämminsydämisten ja puhdashenkisten kotien noiden kahden vastanaineen ympärillä.
Mutta ne kaksi itse eivät tiedä siitä kaikesta mitään. He elävät vain omaa suljettua elämäänsä.
Ja millaista on sitten tämä elämä, josta kaikki puhuvat, mutta jota kukaan ei ole nähnyt?
Ah, huhu on arvannut liiankin oikeaan. Mirdja on sangen sopimaton rouva.
Päivät pitkään kävelee hän vain edestakaisin huoneessaan ja vääntelee käsiään tuskasta. Heidän yhteisessä kodissaan!
Tämäkö nyt oli sitä suurta sielun eheyttä, sitä elämän ja rakkauden tasapainoa, sitä ihanaa yhteispyrkimystä ihmisen tarkoitusta kohti, jota hän oli tavoitellut! Tämä ijankaikkinen istuminen neljän seinän sisällä, tämä hiljainen, määrätön virkaileminen ainoastaan miehensä vaimona!… Tuhansille muille naisille se kuului riittävän elämän sisällöksi, tämän yhden suhteen ylläpitoon keksitty ammatti… Mutta mitä oli se Mirdjalle? Samaa nähtävästi kuin miehelle. Alistettua jollekin suuremmalle, välikappale, ei päämäärä, elämän täydennys, ei elämä itse… Ja sittenkin oli hän pudottanut itsensä yksinomaan tämän suhteen varaan, heittäytynyt kuin hullu mielikuvitelmiensa repeäviin verkkoihin… Ja ajautunut hirvittävän kauas päinvastaiseen suuntaan siitä, mihin oli pyrkinyt…
Hän oli uneksinut uskollisuuden ehjentämästä elämästä, valoisasta ja voimakkaasta mies-ystävästä, ja lennosta hänen kanssaan kaikissa yläilmojen saavuttamattomissa korkeuksissa, — ja hän oli valinnut itselleen työkameelin, kalpean koulunopettajan, ja tämän kera poroporvarien tukehtavan matalan ilmapiirin ja yhteiskunnan aasin-aisat, kaiken sen, mitä hän enin vihasi tässä matoisessa maailmassa…
Siihen oli hän lopultakin nyt tullut, Mirdja parka. Ja järkähtämättömän säälimättömästi tuijotti häneen nyt koko hänen olemassa-olonsa paljas, ankara totuus, nyt, kun kaikki viimeisetkin unet olivat särkyneet. Pahemmin kuin koskaan ennen kiusasi hän nyt mieltään julmilla ajatuksilla, ruoskien niillä itseään oikein sydämensä kiivaasta, kesyttömästä himosta, ja ruoskien niillä Runaria… Ja mitä kipeämmäksi heidän kärsimyksensä kävi, sitä hillittömämmäksi vaan kävi hänen himonsa ruoskia…
Tähän hukkui ja hupeni heidän elämänsä, se elämä, joka oli aiottu niin kirkastavaksi ja ehjentäväksi…
Tai nyttemmin oli Mirdjalla oikeastaan aina kaksi eri sielua. Toinen oli kova, ivallinen, katkera ja julma. Se haavoitti ja puri lakkaamatta kuin raivohullu koira. Ja se toinen kärsi niin sanomattomasti sen toisen puremista, kärsi heidän molempien puolesta, mutta etenkin Runarin… Sillä se toinen oli hellä ja hieno ja uhrauksiin altis…
Näin kului aika näiden molempien vihamielisten sielujen alituisessa, mielettömässä taistelussa. Etenkään se pahempi ei milloinkaan vaiennut. Levähtämättä purki se sydämettömiä, särmäisiä viisastelujaan ja purki kaikki kuuluville. Runarinhan täytyi saada tietää kaikki. Se oli suoruutta. Siksipä se ei myös unohtanut pienintäkään julmaa viittausta tai ilkimielistä lisäystä tehdäkseen suoruutensa vieläkin vaikuttavammaksi. Se tiesi kyllä, ettei Runar ollut syypää mihinkään, mutta Runar oli sittenkin tiellä, välikappale pahan kohtalon käsissä, ja siksi se ei voinut sietää sen miehen muotoa edessään. Ja se toinen, joka häntä rakasti, se nyyhkytti vieressä hiljaa koko ajan…
Kuin ijankaikkisuudeksi pitkittyvää kuolinkamppausta on Mirdjan sisäinen elämä.
Ja Runar, se hiljainen ja hillitty Runar, käy päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi. Kaikki mikä hänessä aluksi Mirdjan rakkauden paisteessa oli puhjennut esille, painautuu jälleen yksinäisen surun painosta alkuperäisiin syvyyksiinsä. Ja mitä enemmän Mirdja puhuu, sitä enemmän vaikenee Runar. Mutta Mirdjasta se on kuin heikkoutta, kuin julmuutta, kuin typeryyttä, kaikkea pahaa yht'aikaa, ja hän kiihtyy siitä vaan vielä enemmän. Mutta kun taas Runar puhuu tai koettaa lohduttaa, tuntevat he molemmat, että se on vielä suurempi typeryys…
Näin elävät he kaksi hermosairasta ja raskasta ihmistä alati samalla lailla päivästä päivään. Kiusaten ja kiusaantuen… Mutta kaikki on kotoisin Mirdjasta, sillä Mirdjaa kiusaa kaikki. Mirdjaa kiusaa Runarin läsnäolo ja Mirdjaa kiusaa Runarin poissaolo. Ja Mirdjaa kiusaa sekin, että hän tekee työtä… Tuollaista työtä: ammattityötä, leipätyötä, rahatyötä… Mutta pyytää jäämään häntä Mirdjan kannalle, tuolle veltolle, työttömälle tyhjäntoimittajan kannalle, ijankaikkiselle diletantin kannalle, sehän olisi ollut sulaa hulluutta! Sillä eniten kaikesta kiusaa Mirdjaa kuitenkin se, ettei hän itse voi tehdä mitään… Mutta tässäkin asiassa kääntää hän kärjen Runariin: Hänestä olisi sittenkin tullut taiteilija, ellei Runar olisi tullut hänen tielleen eräänä heikkona hetkenä… Ja hänestä tulisi vieläkin taiteilija, ellei Runar olisi hänen tiellään nyt… Mutta siinä hän nyt on, on… Niinkuin kohtalo itse, jota ei enää voi kiertää, niinkuin elämän ajatus itse, joka on ajateltava loppuun ja joka työntää tieltään kaiken muun, niinkuin jokin, josta ei enää koskaan pääse vapaaksi, jota ilman ei edes enää saata elää…
Ah, tätä vankeutta! Ah, tätä vähittäistä kuolemaa poroporvarien silmien alla! huutaa Mirdjan sielu lakkaamatta.
Mutta talvi kuluu loppuun näinkin.
Mirdja ja Runar ovat eläneet sen toisiinsa vaipuneina ja kahden, niinkuin kaksi rakastavaista. Ja he ovat tehneet sen sydämensä valtavasta pakosta, sillä vaikkakaan he eivät oikeastaan voi elää toistensa kanssa, eivät he myöskään voi elää ilman toisiaan.
Epämääräiset huhut kiertelevät yhä heidän ympärillään, mutta kukaan ei itse asiassa tiedä mitään heidän päiviensä oudosta ja salaisesta tarinasta.
Mutta Runar ja Mirdja tietävät kumpikin paljon muuttuneensa tämän ensimäisen yhteisen talven aikana.
Runar on käynyt jälleen pessimistiksi ja synkän umpinaiseksi.
Ja Mirdjaan on tarttunut tavallisen porvarisrouvan tavallisia luonteen-ominaisuuksia: hänestä on tullut pikkumainen ja häijy…