II
Mirdja ja Runar asuvat kesää pienessä saaristohuvilassa kaupungin lähellä.
Se raskas talvi on jo aikoja sitten heidän takanaan, mutta talvinen painajainen ei vaan ota siirtyäkseen pois heidän kodistaan. Siellä väkisinkin tahtoo asua…
Kesäkuun pitkä päivä alkaa hiljalleen hämärtyä. Pilvet lepäävät alhaalla. Painostavaa alakuloisuutta on ilmassa. Ja Mirdja ja Runar, jotka istuvat huvilansa ulkoparvekkeella iltateetään juomassa, eivät puhu sanaakaan. Vaitiolo käy jo melkein kiusalliseksi.
Mirjda tekee silloin tällöin hermostuneita liikkeitä tukien niitä ivallisilla ilmeillä, ikäänkuin tahtoisi hän nauraa omille hermoilleen, niiden loppumattomalle typeryydelle: ettekö sitten ymmärrä, tällaista juuri on meidän normaalielämämme, tällaista — ja tällaista se tulee olemaan aina…!
Sitten pysähtyvät ajatukset taas tyhjyyteen…
Äkkiä keksivät Mirdjan silmät Runarin lautaselta pienen lehtimadon. Keksivät sen ilolla kuin odottamattoman tarkkaamispisteen, edes hetkellisen harrastuksen… Ja koko Mirdjan huomio kiintyy siihen. Se ryömii hiljaa ja tasaisesti ympäri kupin reunaa, se alkaa kiivetä leivälle samalla tyynellä säännöllisyydellä… Mirdja vaan tuijottaa siihen ja tällä hetkellä ei hän välitä mistään muusta koko maailmassa kuin siitä lehtimadosta.
Samassa tarttuu Runar leipään ja on juuri pistämäisillään palasen suuhunsa, kun hän huomaa madon.
Mirdja naurahtaa pienen julman naurun.
— Minä näin sen kyllä, hän sanoo.
— Etkä sanonut mitään…
— Minä en tahtonut tätä pyhää hiljaisuutta häiritä…
— Oletpa sinä paha, virkahtaa Runar, koettaen pakottautua leikilliseksi.
— Olenko paha nyt, kun vihdoinkin alan oppia sinun suuren taitosi vaieta, äänettömyyden ikuisen kaunopuheisuuden…?
Mirdjan ääni on katkera ja ärsyttävä ja asema alkaa taas käydä kiusalliseksi.
Samassa tulee palvelija sisään tuoden postin.
Se on kuin pelastus. Jännitetty tunnelma särkyy ja kumpikin syventyy omaan postiinsa.
— Mirjda, sanoo Runar hetkisen kuluttua, tahdotko lukea tämän?
Mirdja heittää pikaisen syrjäsilmäyksen Runarin ojentamaan kirjeeseen.
— Jobin posteja taas, hän murahtaa.
— Pappa ja mamma taitavat tulla meitä ensi viikolla tervehtimään, jatkaa Runar.
— No enkö sitä arvannutkin! Tarkastusmatkalle taas tietystikin. Oh, millaista näytetavaraa olen saanut olla tämän vuoden! Se on inhoittavaa!
Tumma puna ajautuu Runarin kasvoille.
— Miksi sinä tahdot tahallasi ottaa kaikki asiat niin pahalta kannalta! Ymmärräthän kyllä… He rakastavat meitä ja…
Paha hymy Mirdjan huulilla katkaisee Runarin lauseen.
— Niin, tietysti minä ymmärrän. Mitä olen minä muuta saanut tehdä kuin ymmärtää ja ymmärtää aina siitä asti, kun menimme naimisiin. Mutta nyt minä en tahdo enää ymmärtää mitään. Ymmärrys tappaa ihmisessä kaiken hänen omaperäisyydestään kumpuavan toimintakyvyn. Ymmärrys tekee ihmisen liikkumattomaksi patsaaksi… Ja tätä holhousta, tätä holhouksen suurta rakkautta, minä en enää jaksa ymmärtää. Kuoliaaksi se minut kuluttaa… Ja sitäpaitsi, mitä liikuttaa minua kaiken maailman rakkaus! Mitä on minulla tekemistä sen kanssa? Minä olen mennyt naimisiin vain yhden ainoan kanssa…
— Sinä olet ikäsi elänyt ilman minkäänlaisia sosiaalisia siteitä. Kaikkein luonnollisimmat tunteet ovat sinulle tuntemattomia. Siksi saatat sinä puhua noin. Mutta koetahan kuvitella, että sinullakin olisi isä ja äiti, ja he tulisivat… sanoo Runar hiljaa, puristetulla äänellä.
— Heidän tulonsa olisi toinen. He olivat vapaan elämän vapaita mustalaisia, jommoiseksi minäkin olen syntynyt. Ja juuri sentähden minä en jaksa tätä enää, minä en jaksa!
Mirdja on kovasti kiihdyksissä.
— Mutta Mirdja… rakas Mirdja, mikä sinua tänään vaivaa? Runar koettaa lähestyä, mutta Mirdja työntää hänet rajusti pois.
— Tänään vaivaa! naurahtaa hän katkerasti. Tietysti sama kuin eilen ja huomenna, sama kuin aina, aina… Tai etkö sinä huomaa mitään, etkö sinä näe, että minä tukehdun? Oh, millaisessa hirvittävässä tyhjyydessä ja vankeudessa olen minä kitunut koko tämän pitkän vuoden sinun kanssasi! Ja sinä et näe vieläkään mitään, et enempää kuin alussakaan, sinä onnellinen sokea! Joka et huomannut edes häpeän punaa minun kasvoillani siinä inhoittavassa toimituksessa, jota vihkiäisiksi kutsutaan, ja johon sinä minut pakotit…
Runarkin kuohahtaa:
— Sinut pakotin! Kuinka sinä saatat puhua noin? Kuinka sinä saatat sanoa, että minä pakolla vihitytin sinut itseeni? Ja sinähän todistat aivan itseäsi vastaan. Tähän asti et ole tunnustanut itsellesi pakkoa löytyvänkään tässä elämässä. Kaiken pakon olet aina leimannut alennukseksi, josta ihmisien kuolinhetki lasketaan, mutta joka on ainoastaan heikkojen kuolema, ei sinun…
— Minunkin… minä olen heikko nyt. Kaikki olen minä kadottanut sinun ilmakehässäsi: ylpeyteni, riippumattomuuteni, voimani, itsekunnioituksenikin; ainoastaan yksi ainoa on minulla vielä jälellä entisistä avuistani: kyky puhua totta. Ja tämä on totuus: vihkiminen oli minulle pakko ja pakon keralla alennus, ja siitä hetkestä saattaa lukea minun kuolemani alkaneen…
Pitkä vaitiolo.
Sitten aivan soinnuttomasti Runar:
— Ne ovat hirveitä sanoja sille, joka sinua yli kaiken on rakastanut ja jolle juuri sinun personallisuutesi pyhyys ja koskemattomuus on ollut enemmän kuin jumalanpalvelus… Mutta kenties olet oikeassa sentään. Minä olen ollut sokea, oikein umpisokea… Ja silloin, sinä hirveänä hetkenä, josta puhut, minä en nähnyt maailmassa mitään muuta kuin sinut, en tuntenut muuta kuin rakkauteni äärettömyyden — ja minä hullu uskoin silloin, että sinäkin vähän välitit minusta…
Runarin kasvoilla kulkee ääretön kärsimys… Mirdja näkee sen ja hänen sydäntään viiltää, mutta raateluvietti hänen sielussaan siitä vain yltyy… Ja teeskennellen välinpitämättömyyden kovaa ja kestävää julmuutta, hän vasten sydäntään jatkaa: — Niin, välitinhän minä vähän sinusta, mutta liian vähän, ja minä uhrasin liian paljon niin vähän tähden. Ja mitä vihkimiseen ja kaikkiin suhteemme muodollisuuksiin tulee, niin olihan niistä puhetta paljonkin, ja minä suostuin, se on totta, ja siinäpä se juuri onkin. Mutta sinun on vaikea löytää tästä kaikesta pakkoa. Ikäänkuin pakko nykyaikaiselle ihmiselle merkitsisi enää mitään ulkonaista väkivaltaa! Ani harvoin ainakin. Mutta sen sijaan jotakin paljon huomattavampaa. Ainoastaan parin erilaisen elämän-arvon murhaavaa sotaa ihmissydämessä, jossa lopullinen ratkaisu, kallistui se sitten minne päin tahansa, tietää sielun varmaa murtumista… Mutta sinä tunsit minut siksi hyvin; sinun ei olisi pitänyt ahdistaa minua tähän umpisokkeloon. Suostuinhan minä kaikkeen, mutta suostuin vastoin tuhansia sisällisiä ääniä, vastoin varsinaista itseäni. Minkätähden? Sentähden, että minä tahdoin olla hyvä sille, jota luulin rakastavani. Ah, ei pidä kenenkään koskaan vedota toisen ihmisen hyvyyteen! Sillä hyvyys on eniten levinnyt ja anteeksi-annettavin kaikista heikkouden synneistä. Mutta sentään se on kuolemansynti, jolle ei ole armahdusta, eikä saakaan olla. Sillä ei minkään asian nimessä koko maailmassa ole tehty niin paljon pahaa kuin sen. Sen nimessä on luovuttu luonnollisesta itserakkaudesta ja julistettu sijaan ihmisrakkauden käsky, joka on julmin ja typerin kaikista käskyistä. Se on vuorostaan koonnut yhteen kaikki tyhmät, ilkeät ja muka hyväätarkoittavat pikkusielut ja luonut heidän avullaan maailman tekopyhyyden ijankaikkisen valta-istuimen. Niin, niin, ajattelehan vaan, mistä ihmeestä on ihmiskunta saanut niskoilleen tuon suuren, ulkokullaisen ja selkärangattoman loiskansan, kaikki nuo ahdasmieliset profeetat ja raukkamaiset filisterit, jotka eivät kunnioita yksilön vapautta, jotka laativat ennakkoluuloja ja evankeeliumeja, lakeja ja rangaistuksia, jotka lähettävät lähetyssaarnaajia kääntämään ihmisiä uskottomiksi itselleen, tuon siveellisen mädännyksen!… No niin, — mutta näiden ihmiskunnan painajaisten, näiden edistyksen vihollisten lakia olen minä kerran elämässäni palvellut. Ymmärrätkö nyt, mitä merkitsee sellainen synti, synti itseään vastaan, ainoa ja kuolettavin synti? — Sen tehneelle ei löydy enää pelastusta. Turhaan olen minä kamppaillut koko tämän vuoden. Minun syntini on liian suuri…
Mirdja katsoo hämärän halki Runariin…
Tämän pää on painunut käsiin, ja Mirdja luulee näkevänsä hänen olkapäillään tuskan nytkähdyksiä. Ja hän tuntee, että hänen julmuutensa on petomainen ja ääretön tuota hyvää miestä kohtaan. Hyvää miestä! Anteeksi-annettavin ja vihattavin ilmiö taivaankannen alla! Sillä mies ei saa olla heikko, mies ei saa siksi myöskään olla hyvä, sillä hyvyys on heikkoverisyyden alku ja loppu. Mutta että hänen oman miehensä piti kuulua noihin syyttömiin pehmeämielisiin, noihin ihmiskunnan hyllyviin suokerrostumiin, jotka alati huokuvat ilmaan raskasta, hiljaista hengitystään ja upottavat pehmeään syliinsä kaikki ne, jotka vihalla niiden päälle astuvat! Ah, voimaton on kaiken maailman voima heidän hiljaista heikkouttaan vastaan! Voimaton oli Mirdjakin Runaria vastaan. Hänen alati hillitty mielensä ja ainainen hyvyytensä koskivat häneen enemmän kuin mitkään voimapainiskelut. Niitä olisi hän juuri tahtonut, niistä olisi hän kasvanut ja vahvistunut, niistä olisi hänen itsetuntoinen elämän-ilonsa korkealle kuohahtanut. Mutta näin yksin lyödä sitä, joka ei lyö takaisin! Se oli tappavan raskasta. Mutta sentään hänen täytyi lyödä, täytyi, ja juuri sentähden täytyi. Ja väliin tämä tunne yltyi aivan sietämättömäksi, yltyi raatelevaksi raivoksi tuota samaista hiljaista miestä vastaan, joka tekeytyi noin kesyksi, joka aivan kiusoittavalla tyyneydellä alistui kohtaloonsa ja kärsi Mirdjan ilkeyksiä. Miksi ei hän tarttunut häneen kiinni, nuijinut häntä nyrkillään, polkenut häntä saappaansa rautaisella korolla! Sillä huono vaimo oli Mirdja… Millaista raakaa rakkautta hän taaskin unelmoi, ikäänkuin hän olisi koskaan voinut sellaista todellisuudessa sietää! Runarin rakkaus oli syvää ja hienoa… Mutta Mirdja oli huono vaimo… Miksi ei hän voinut olla hyvä ja ymmärtävä, hänkin, ja sovitella…? Ah, ei sitä enää. Niin oli hän juuri tehnyt, ja siitä tämä kauhea sisällinen itsehalveksinta, tämä kauhea katkeruus…
Mirdja katsoo yhä Runaria ja hänestä tuntuu kuin kävisivät miehen ruumiin ääriviivat yhä painavimmiksi ja pehmeämmiksi hänen katseittensa alla — kuin surun. Ja äkkiä valtaa hänet ääretön, hukuttava hellyyden tunto. Sääli heitä kumpaakin kärsinyttä kohtaan ja etenkin sitä toista, onnettomuus-toveria kohtaan, joka hänen tähtensä kärsi… Vaikka kuolemallaan olisi hän tällä hetkellä voinut julmuutensa sovittaa.
— Rakas, rakas Runar, kuiskaa Mirdja, langeten ystävänsä kaulaan.
Rakas, rakas Runar.
Kummallinen, kirvelevä hymy välähtää Runarin kasvoille.
— Mirdja…
— Niin, Mirdja on niin paha, niin huono, mutta Mirdja rakastaa
Runaria sentään. Ja hän vie hengen siltä, jota hän rakastaa…
— Onko se totta, Mirdja? Sinä rakastat vielä minua… onko se totta? Sitten mielelläni annan kaikki, vie henkeni, vie järkeni, kaikki kuuluu sinulle ja minä olenkin sinulle velkaa suuren sovitus-uhrin… Minun ei olisi pitänyt tulla sinun tiellesi… Sano, tahdotko että menen pois — nyt vielä?
— En minä tahdo, en minä tahdo, mutta kummallinen, kohtalokas voima minua johtaa… Minä olen kiusaajattareksi luotu ja minä kärsin itse omasta olemuksestani niin, niin. Ymmärtäkäämme toisemme, ystäväni. Voi minä tiedän, miten sinä saat kärsiä… Parempi olisi sinun mennä luotani, mutta minulla ei sittenkään ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. Sinä olet minulle kaikki…
Nyyhkytykset tukehtavat Mirdjan äänen.
Ja koko tuskansa väkevällä intohimolla sulkee Runar hänet syliinsä.
Yö verhoaa nuo molemmat. Pimeät ovat heidän silmänsä hetkisen kaikelle sille hirvittävälle ja jäytävälle, joka ympäröi heitä edestä ja takaa. He tahtovat unhottaa, he tahtovat uskoa, he molemmat epäuskoiset, vaikka tietoisina omasta valheestaan. Väkevästi vetää heitä nyt toisiinsa heidän salainen kohtalokas sairautensa, sama, joka kalsean aamun sarastaessa on omiaan tekemään heidät taas tuhat verroin vihamielisemmiksi toisilleen…
Ja sen he tietävät… Mutta entä sitten!…
Kesäkuun yö kuluu… Sen kalpea ja läpikuultoinen hämärä lepää hienona ja liikkumattomana kuin melankolia kaikkien luotujen ylitse…
Mirdja ja Runar tahtovat säilyttää tietoisen, viileän mystiikkansa, sairaiden, nautinnonhimoisten ihmisten kyllästymättömällä karuudella, aina viimeiseen asti…
He istuvat ja istuvat… Väsyneinä, mutta levollisina, yön keinuvan epäselvässä puolipimeässä. Nopealentoinen harmonia on hetkeksi istahtanut heidän sielulleen…
— Runar, puhuu Mirdja hiljaa, hyväilevällä äänellä, tiesitkö sinä ennen, että minä voisin olla niin paha kuin ei kukaan koko maailmassa?
— Tiesin, Mirdja, ja tiesin senkin, ettei kukaan voisi myöskään olla niin hyvä kuin sinä, ei kukaan koko maailmassa. Sinä olet kaikkea yht'aikaa… kuten ihmisen elämän-unelma itse…
— Unelmien pitäisi pysyä unelmina, saavuttamattomina ja kaukaisina. Mikä pohjaton pettymys onkaan koettaa vetää niitä povelleen. Sinä näet nyt.
— Niin, unelmista tulee lopultakin jotakin oleellista: kohtalo…
Sinusta on tullut minun kohtaloni, Mirdja…
— Huono kohtalo, ja huono mies, kun puhut noin. Nainen ei saa olla miehen kohtalo. Sinun täytyy voida voittaa minut, panna minut päitsiin, kesyttää, taltuttaa, sinun täytyy olla minua voimakkaampi, silloin on kaikki ratkaistu…
— Kohtaloita ei panna päitsiin, Mirdja, eikä sinua. Pakko on sinulle myrkkyä…
— Mutta myöntyväisyys on myöskin, oikullisuuteni siitä vain yltyy.
Sinun täytyy hallita minua ilman pakkoa…
— On luonteita, jotka eivät ole luotuja hallittaviksi ja jotka eivät ikinä alistu siihen. Sellainen olet sinä…
— Mutta mies on luotu hallitsemaan naista…
— Ja sinä kaikkia miehiä.
— Mutta minä olen sittenkin nainen… Niin, se on todellakin merkillistä… ihminen minussa vihaa kaikkea alistumista ja pakkoa, mutta nainen minussa sitä himoaa. Se on merkillistä… todellakin… Avioliitto ei liene minunlaiselleni sopivanlaatuinen suhde…
— Ei…
He vaikenevat.
— Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää se jo alussa, jatkaa Mirdja ajatuksissaan kuin itselleen, ja kyllähän minä sen ymmärsinkin. Minä olen tehnyt väärin sinua kohtaan, ystävä raukkani. Ethän sinä saattanut kaikkea aavistaakaan… Kuule Runar, meidän välillämme on ollut koko vuoden jotakin epäselvää, salaperäistä, hirveää, eikö sinustakin? Jotakin suljettua ja sielua jäytävää… jotakin, jota ei ole saanut sanotuksi… Vain hillittömien kohtausten läpi olet sinä saanut oikullista sieluani tavailla… Minä en ole voinut olla avonainen ja hiljainen kesäyönä ennen, ennenkuin nyt, tänä himmeänä ja viileänä kesäyönä, nyt vasta ensikerran koko avioliittomme aikana. Kaikki on ollut liian lähellä tähän asti… Nyt vasta tunnen, että voin kiihkottomana katsella yhteistä onnettomuuttamme, nyt minä voin olla melkein hyvä tänä yönä. Tahdon kertoa sinulle sieluni tarinan aina siitä asti, jolloin seinä laskeutui välillemme… Se oli silloin, jolloin muodollisuuksienkin riitteet laskeutuivat… Ja sen jälkeen on ollut ilmassa alati jotakin kolkkoa ja kovaa… Mutta sitä ennen, muistatko, me uneksimme usein yhdessä… miten me kaksi yhdessä jaksaisimme kasvaa vapaiksi ja voimakkaiksi, oikeiksi kehityksen eturintama-ihmisiksi, ja jättää taaksemme kaiken matalan, pimeän ja valheellisen… Tai oikeastaan oli se sinun unesi, mutta minäkin omaksuin sen, sillä minäkin toivoin voivani kerran ehjentyä ja ehjällä rakkaudella antautua…
— Mutta sinä et voinutkaan ehjentyä ja antautua…
— Ja sinä et voinutkaan viedä minua pois itsestäni ja pois kaikesta siitä pimeästä ja matalasta ja valheellisesta, jota me vihasimme… Päinvastoin! Ennen oli se ainakin minulle ollut ainoastaan käsitteellistä, kaukaista ja vihattavaa varjoa, vaan nyt tunki se päälle aivan vuoriraskaana todellisuutena, musertavana, ylivoimaisena… Ja se kaikki tuli sinun kanssasi… se oli se sinun elämäsi raskas puoli… Sinä olit kyllä viitannut siihen kaikkeen jo ennenkin, mutta minä en silloin ollut jaksanut sitä täysin ymmärtää. Nyt vasta… kokemuksen kautta. Nyt osaan jo nimittää oikeilla nimillään kaiken sen abstraktisen pahan, jota elämäni ijän olen vaistomaisesti vihannut: ekonoominen pula ja siitä johtuva sovitteleminen, leipä virka, pakollinen virka-ura, näytekelpoinen sopivaisuus kaikessa, elämäntavoissa, ajatuksissa, pukimissa, siveydessä ja rakkaudessa… Niin, rakkaudessa sen sopivaisuuden näytteen nimenä on avioliitto. Ja minunkin sisällisestä elämästäni piti siis tehtämän näytetavaraa, siihen piti tulla mustan prelaatin uskonkappaleineen, koko ainoan autuaaksitekevän kirkon ja yhteiskunnan itsetyytyväisesti silittelemään pitkää pukinpartaansa ja vuodattamaan siunausta pääni päälle… Oh! kun tuo ajatus ensimäisen kerran löi sieluni läpi, säpsähdin minä kuin käärmeen puremasta ja työnsin sen luotani inholla, häpeällisenä ja alhaisena mielijohteena. Kuinka voisi sellainen olla edes mahdollista! Kuinka voisimme koskaan sallia minkään ulkonaisen, vieraan kosketuksen kajota meidän arkaan ja hienoon sielumystiikkaamme! Ei ikinä. Se oli toki liian loukkaavaa. Ja mitä liikutti meitä raa'an rahvaan siunaus ja kirous! Jos minulla oli jotakin asiaa Jumalalle, niin siihen en tarvinnut välittäjää… Ja mitä erittäin rakkauteen tulee — no niin — ja sinuun… Et kertaakaan ennen mihinkään suhteeseen ollut sinä vielä pyytänyt lupaa, et papilta etkä pormestarilta, mutta nyt, kun oli kysymys minusta, nyt juuri piti sen tapahtua, sen häpeällisen ja julkisen omaisuuden luovuttamisen… Ja se tapahtui todellakin. Se päästettiin nyt likelle tuo ilmestyspeto, yhteiskunta, jota elämän-ikäni olin vihannut, mutta jota en ennen ollut tuntenut. Nyt se tuli. — Sinun vanhempiesi muodossa. Ja se oli siinä kaikkein katkerinta. Sitä en olisi suonut meille kummallekaan. Ymmärrä minut oikein! Sinä tunnet minun boheemikasvatukseni, sen täydellisen ennakkoluulottoman vapauden, jossa alati olen saanut kasvaa. Kaukaa ja kurittomana olen minä ylimielisellä hymyllä halveksinut yhteiskuntaa ja kaikkia niitä, jotka sen ulkokullaisten lakien orjuuteen ovat sortuneet, kuin hemmoteltu lapsi ainakin, tietämättä, mitä merkitsee todellinen käsikähmä sen kanssa, taistelu elämästä tai kuolemasta. Ja nyt yht'äkkiä tuo syrjäytetty välttämätön paha kohosi tielleni auktoriteettina, nyt juuri, jolloin olin elämäni arimmassa käännekohdassa… Sinä rakastit suuresti vanhempiasi, minä näin sen, ja he sinua, ja se oli minusta kaunista. Mutta he olivat vanhanajan kansaa ja itse pappissäätyä, tuota säätyä, jota tahtomattani alati olen vihannut kaiken valheen edustajana maan päällä. Ja hyviä he olivat, senkin minä näin — ja kuka jaksaisi taistella hyvyyttä vastaan — ja sitten he olivat vanhoja… Heidän sielunsa olisi särkynyt, jos sinä vapaana olisit vapaan naisen omistanut heidän tietensä, ja he olisivat kironneet sinut kuudennen käskyn rikkomisen kirouksella. Ja minä tunsin, ettei minulla ollut mitään oikeutta rikkoa teidän suhdettanne, joka minulle orvolle oli niin outo ja ihmeellinen ja pyhä… Ja silloin minä aloin taistelun itseäni vastaan. Minä koetin puhua järkeä vallankumoukselliselle ainekselle sielussani jotenkin tähän tapaan: Mutta otahan toki asia vain muodolliselta kannalta! Siveellisesti kehnolla kehityskannalla ovat tuollaiset järjestys toimenpiteet vielä vallan välttämättömiä. Lasten aseman turvaamiseksi merkitään vastanaineiden nimet. Ja kuka tuon käytännöllisen seikan toimittaa, sehän on todellakin yhdentekevää, oli se sitten pappi tai muu. Hän katoaa sitten taas näköpiiristä eikä koskaan enää tule takaisin — Tuo oli kyllä viisasta, minä käsitän sen. Mitä merkitsi todellakaan pieni, muodollinen litania parantumattomien irtirepäisyjen välttämiseksi, sinun tähtesi ja heidän tähtensä… Mutta silloin tuon ensimäisen hiljaisen tingintä-suostunnan kera lensi ensimäinen rääkkyvä yöhuuhkain minun sieluuni, ja siitä asti on se siellä rääkkynyt… Mutta vasta silloin, kun seisoimme kuin kaksi holhouksenalaista mielipuolta isäsi edessä, huomasin minä sen… Hän mustassa papinkauhtanassaan luki vihkisanoja, noita inhoittavia jaarituksia, naurettavan juhlallisesti, ja kansa vetisteli ympärillä. Silloin kuohui ja kiehui minussa, olisi tehnyt mieli paiskata jokainen sana takaisin vasten silmiä kuin likainen räsy… Korkealla kävi minun vihani sillä hetkellä kuin kesytön meri ja halveksiminen keijui sen pinnalla kuin vihreä lieju, mutta kaikkein syvimmällä piili se kaikkein pahin: itsehalveksiminen… Niin Runar, se oli pahin, ja sen jälkeen olen minä ollut kuin mennyttä. Minä en ole enää yhtä ylväs kuin ennen, minä olen myyty porvarillisen sovinnaisuuden pilkkahinnasta, ollakseni kuten kaikki muu kansa ja ollakseni "pahentamatta yhtä näistä pienimmistä"… Oh, vielä olen kuulevinani nuo kauheat sanat, joilla isäsi siunasi, ei, vaan kirosi meidät… Miksi se olikin isäsi! Sillä siitä asti kytee mielessäni salainen viha häntä kohtaan, aivan kauhtumaton katkeruus, ja sinuakin kohtaan… Oi Runar, anna se minulle anteeksi, minä en voi sille mitään! Mutta melkein vihaan sinua vain siksi, ettet ole suvuton ja säädytön kulkuri, vapaa kuin ilman lintu. Sinulla ei pitäisi olla minun ulkopuolellani mitään kallista, ei mitään kadotettavaa. Irrallinen sinun pitäisi olla, ja pudotettu maan pinnalle yksinäiseksi kuin minä, yksinäiseksi ja vapaaksi. Minä voisin seurata sinua silloin maailman rannoille asti, uskollisena ja uhrautuvana kuin orjatar, mutta ruhtinattaren ylväs ylpeys rinnassani. Se sopisi minulle, kulkurileirien levottomalle prinsessalle. Sellainen elämä sopisi ja sellainen rakkaus! Totisesti voisin minäkin silloin ehjentävällä rakkaudella rakastaa. Minä olisin toinen ja sinä olisit toinen, ja ainoastaan sielujemme yhä kasvava kaipaus toisiinsa takaisi meidän rakkaudellemme ijäisyyden… Mutta nyt kun välillämme on vieraan virkavallan lait, muka suhdettamme tukemassa, nyt tekee mieleni vain joka hetki rikkoa, rikkoa. "Muistakaa, että avioliittonne on pyhä ja erottamaton. Jonka Jumala yhteensovitti, ei pidä ihmisen sitä erottaman!" Ha-ha-haa! Miten paljon kirousta Jumala yhdistää ja siunaa, miten paljon siunattua kiroo, kun pappi häntä saa edustaa! Mutta minä sanon sinulle vieläkin sen, että minulle ei ole olemassa mitään avioliittokäsitettä. Minä olen sinun omasi, niin monta päivää kuin jaksat minut yhä uudelleen valloittaa, niin monta yötä kuin voin sinut vapaaehtoisesti valita rakastajakseni kaikista muista. Rakkauden sammumattomalla palolla, älyn loppumattomalla terävyydellä ja kekseliäisyydellä on sinun osattava se tehdä, kuuletko Runar, ettei vaan kukaan, kukaan pääsisi lähemmäksi minun sieluani. Sillä minun päälläni lepää nyt kirous, näetkö, joka vetää minua vastustamattomasti poispäin sinusta. Se on se pakko. Vapauden rajoissa ainoastaan voin olla hyvä ja uskollinen… Oi Runar, minä näen taas, että sinä kärsit… Minä olen loukannut taas sinua… Miksi olenkaan puhunut!
— Ei, ei, puhu, puhu Mirdja! Puhu kaikki minulle, kaikki se raskas, jota koko vuoden olet sydämelläsi hautonut… Siten katoaa se kova ja umpinainen väliltämme. Siinä ei ole tarpeeksi, että tiedämme jotakin toisistamme, meidän täytyy kuulla se toisiltamme, silloin vasta tunnemme olevamme ystävän asemassa toisiimme. Niin, olenhan minä tiennyt, että sinä vihaat niitä, joita minä verenvoimasta rakastan, vanhempiani… Mutta mitä me voimme sille kumpikaan! Sekin on kohtalo…
Aamu alkaa valjeta hiljalleen. Esineitten ääriviivat käyvät jälleen selviksi ja kiinteiksi… Ja Mirdjan piirteet näyttävät taas kovilta, melkeinpä teräviltä…
Runar tekee ponnistuksen jatkaakseen puhettaan:
— Sinua kiusaa heidän tulonsa nyt. Kirjoitanko ja kiellän heitä tulemasta?
— He tulevat sinun luoksesi, sinä kaipaat ja tarvitset heitä, mitä on minulla tekemistä sen asian kanssa, kunhan vaan itse saan pysyä poissa pelistä…
— Minä en tahdo heitä nyt tänne. Minä kiellän heitä tulemasta…
— Ja millä perusteella?
— Vaikka millä…
— Siinäpä se. Aina valheita, aina verukkeita. Millä samealla vyöhykkeellä sinä oletkaan heidät alati ympäröinyt! Ei pieninkään totuuden pilkoitus ole sitä koskaan halkaissut. Ja nyt olet sinä vienyt minut omalle radallesi. Olet valhetellut meidän molempien puolesta, teeskennellyt meidän molempien puolesta, esittänyt meidät kokonaan toisiksi, kuin mitä olemme. Minä en jaksa tätä enää. Tällainen keinottelu on rikos elämän pyhää kehitystyötä kohtaan. Tulkoot vanhempasi! Valhettele sinä, jos tahdot, yhä edelleen! Nyt minä tahdon puhua totta.
— Kuule Mirdja, minä en ole ikinä pyytänyt sinulta valhetta, ainoastaan ymmärtämystä, hienotunteisuutta heitä kohtaan. Meidän on näes helpompi ymmärtää heitä kuin heidän meitä. He ovat puoli vuosisataa meistä jälessä. Meidän ei tarvitse tahallamme heitä loukata, vetää esille kaikkia ristiriitaisuuksia heidän läsnäollessaan. Se on aivan turhaa ja sydämetöntä sitä rakkautta kohtaan, joka meidät tälle valistuneemmalle kehitykselle on vaalinut. Meidän on asia ymmärtää…
— Ainoastaan ymmärtää, oh, niin vähänkö se vain olikin! keskeyttää Mirdja katkerasti, ja ärsytys värähtelee suupielissä. Niin vähänkö vain! He ovat sangen tervetulleita, minä osaan jo läksyni: vain pieni repetitsioni kohteliaisuusterminologiassa, pieni lystillinen naamiaismenuetti varpailla, pieni referaatti viime pyhäisestä saarnasta sedälle, pieni luettelo nimipäiväkaakun maustimista tädille, yleensä pieni kaunis satu, pieni muodollisuus, pieni hienotunteisuus vain, ettei heidän sydämensä särkyisi, aivan niin! Mutta minä, tämän pienen ymmärtämyksen esittäjä, minä! Eikö minun tuskani, minun itsehalveksintani, minun salakavala myrkytykseni, eikö se ole mitään? Ei, ei! Minulla ei ole oikeutta pyytää ymmärtämystä, hienotunteisuutta, oman elämän oikeutusta!
Mirdja puhkeaa hysteeriseen itkuun.
— Rakas, rakas Mirdja, rauhoitu ystäväni rakas! Minä ymmärrän sinut niin hyvin. Minä en tarkoittanut mitään sellaista. Mutta mitä tehdä, me olemme molemmat niin syvästi onnettomia…
— Mutta kuinka voit sinä pitää minulle esitelmiä hienotunteisuudesta, minulle, ikäänkuin en olisi liian herkästi värähtelevä jo ennestään, sekä toisten että itseni puolesta. Enkö minä juuri toisten tähden ole kiemurrellut, madellut, hymyillyt, silloin kun tuska kouristi, vaiennut, silloin kun viha aaltosi, ollut katala, kavala, raukkamainen itsekieltäjä vain toisten tähden, säästääkseni, sääliäkseni, ollakseni hyvä niinkuin sinä! Minä tiedän, mitä se on ja millä hinnalla olen sitä ollut. Sentähden uskallan nyt sanoa: kirottu olkoon kaikki hyvyys ja sääli! Paha minä tahtoisin olla, sydänjuuriani myöten paha ja kova, silloin vasta jaksaisin olla taas uskollinen itselleni ja saisin itsekunnioitukseni takaisin. Ah, sinä siunattu kirkas-silmäinen viha, joka katkot ihmisen irti luonnottomista siteistä, joka uskallat käydä vaikka lähimpiesi ruumiiden ylitse! Ah, sinä siunattu hiljainen halveksima, joka käyt veljesi jälessä ja sallit yksinjääneen, poltetun sielunkin vielä hymyillä!… Keskitietä ei löydy. Miksi sinä turhaan haet sitä, Runar? Ah niin, mutta sinä oletkin sitä sukua, keskitien verta, kompromistien, filisterien ikivanhaa lauhkeaa verta. Ei ainoatakaan rehellistä, suorasukaista pirua ole istunut vielä laajan sukupuusi oksilla. Mistäpä sinä sitten sen mustan ja punaisen tuntisit! Kaikki selväpiirteisyys, kaikki voima ja suoruus on sinussa vain keinoteltua, jälestäpäin opittua, matkittua. Meissä on auttamattomasti eri veri, eri veri…
Kiihdyksissään on Mirdja kävellyt edestakaisin lattialla. Hyvää yötä toivottamatta hän katoaa.
Kauan hän liikkumattomana vuoteellaan lepää tuijottaen aamun raskaina riippuviin pilviin. Ensi kertaa hän nyt täydellä todella ajattelee eroamista…
Runar ajattelee samaa. He valvovat molemmat… Ajattelevat ja kärsivät taas…