III
Kuinka yö on kirjava kuin karnevaali, pitkä kuin ijäisyys sille, joka valvoo!
Mirdjalta uni yhä lyhyemmäksi loppui ja valvotut pimeydet vain pitenivät, aivan kuin syyskesän yötkin hänen ympärillään…
Nyttemmin nukkui hän enää sangen harvoin. Tuntikausia saattoi hän maata silmät auki tuijottaen johonkin pisteeseen huoneensa nurkassa… Tuntikausia johonkin pisteeseen… kunnes pimeys vihdoin alkoi elää puhjeten kummallisiksi kuviksi ja väriaalloiksi…
Mirdjasta tuntui kuin olisi hän joskus hyvin kauan sitten kokenut jotakin samanlaista. Varhaisimmassa lapsuudessaan — niin — silloin se oli… Silloin aina kun syys-yöt pimenivät mustiksi, alkoi kummallinen juhlavalaistus hänen sielussaan — joulu. Silloinkin makasi hän öisin silmät auki, liikkumattomassa tuijotuksessa niinkuin nyt, katsellen pimeään niin kauan kunnes se kokonaan hukkui silmistä… Ja silloin alkoi sataa tähtiä… Kirkkaita, punaisia, keltaisia, vihreitä valopisareita tiheänä tulisateena aivan… Oi, kuinka se oli kaunista ja hauskaa!
Tämä on ainoa, jonka Mirdja selvästi muisti lapsuutensa ensi vaikutelmista. Tähtisateet joulu-öinä! Ja kaikki pimeät yöt olivat joulu-öitä silloin…
Mitä se oikeastaan oli, tuo kaikki, näköhäiriötäkö vaiko mielikuvituksen liika-eloisuutta, sitä ei Mirdja vieläkään osannut selittää. Mutta kerran oli hän tähtisateiden alla elänyt, siitä oli hän varma…
Nyt tuntui taas vähän samanlaiselta kuin silloin. Mirdja makasi vuoteellaan ja odotti… Mutta tähtiä, noita tuttuja, niitä ei vaan enää putoillut, vaikka hän kuinka olisi toivonut. Hän kokeili kaikilla mahdollisilla keinotekoisilla tavoilla, pinnisti silmänsä jäykkään tuijotustilaan, niin että niihin koski, piti niitä raollaan, haki epäluonnollisia tukipisteitä saadakseen aikaan valohäiriöitä, tähtiä… Kaikki turhaa!
Hän tuijotti yhä vaan itsepintaisesti huoneensa nurkkaan. Eikö siellä sittenkin elänyt jotakin outoa! Ilkeän-näköisen pään ääriviivat alkoivat erottua…
Ei, ei sellaisia kuvia! Ei, vaan tähtiä!…
Tämä alkoi jo vaivata. Mirdja ummisti äkäisesti silmänsä. Mutta uni ei vaan ottanut tullakseen. Nyt vasta kuvakarnevaali hänen sielussaan oikein alkoikin…
Se oli sitä vanhaa… Ajatuksia, muistoja, jotka yksinäisyydessä ruumiillistuivat, kaukaisia mielikuvia, jotka yön hiljaisessa pimeydessä muuttuivat näyksi…
Kaikki tämä oli sangen epäterveellistä, sen hän tiesi. Tästä johtui sitten päivisin hänen ärtyisyytensä, hänen parantumaton hermotautinsa… Mutta sittenkin! — Ja juuri ehkä sentähden kaipasi hän alati päivästä pois takaisin yöhön ja yön näkyihin. Riuduttavalla rakkaudella himosi hän niiden hiljaista hivelevää seuraa, niiden ylhäistä herkkätuntoista koskettamattomuutta. Sillä ihanan koskettamattomia ne olivat nuo sairaat ja kauniit uniruusut, eivät kenellekään muulle ne aukaisseet umpuaan, eivät kenenkään vieraan kaukaisinta läsnäoloa sietäneet, eivät edes Runarin. Runar ymmärsi sen ja ymmärsi pysyä loitolla. Mutta hän kärsi, ah, kuinka hän kärsi siitä, että tuon ihanan yksinäisyys-tropiikan hehku kuivui ja kutistui hänen kosketuksestaan ja että hän sentähden oli tuomittu ijät päivät pysymään ainoastaan vieraana, syrjäisenä ymmärtäjänä tuolle "noli me tangere"-sielulle, hänkin…
Ja Mirdjakin kärsi siitä. Sillä Runarille, jos kenellekään, olisi hän tahtonut mielikuva-mystiikkansa jakaa. Ainoalle, suurelle, ymmärtävälle ystävälleen. Mutta hän ei voinut. Ja kaikki syy oli hänessä itsessään. Runar oli täydellinen, siltä tuntui hänestä ainakin usein. Pelkällä kauniilla ja hyvällä oli hän alati Mirdjan ympäröinyt… Ah, ei sentään…
Ja Mirdjan mieleen muistui taas tuo heidän elämänsä vaikea ja arka kohta: Runarin vanhemmat. Siinä oli se vieraista vierain kosketus, joka oli tullut kaupanpäällisiksi ja joka uhkasi tukahduttaa hänessä kaiken, kaiken, paitsi katkeruuden…
He eivät tietystikään pysyneet loitolla, eikä heitä voitu siihen pakottaakaan. Olihan heillä oikeus lähestyä, verirakkauden ikuinen oikeus, mutta ymmärtämisen, luonnollisen sielunvalikoimisen myöntämää oikeutta, voi, sitä heillä ei ollut. Mutta siitä he eivät itse tienneet mitään, ja sitä ei myöskään voinut heille sanoa loukkaamatta heidän kaikkein arimpaansa…
Liiankin hyvin ymmärsi Mirdja Runarin kauhean välittäjäaseman, hänen hienot, mutta turhat koetuksensa suojella molempia puolia haavoittumattomina, molempia rakkaimpiaan… Hän oli todellakin tehnyt kaikki voitavansa varjellakseen Mirdjankin herkkää ja ylpeää sielua. Mutta se ei ollut onnistunut. Ja minkätähden? Sentähden että Runar oli koettanut varjella niitä toisiakin. Juuri tämä alituinen keskitiessä hoippuminen, tämä alituinen sovittelemisen ja tinkimisen pakko se oli, joka teki heidän asemansa niin tuskaisen toivottomaksi. Se se oli, joka sai Mirdjankin niin julmaksi; suurentamaan kärsimyksiään, painamaan sormensa aina kipeimpään kohtaan… Ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt ainoastaan itsensä… Sillä hän tunsi niin hirvittävän selvästi olevansa vanki, tunsi ettei valhe enää koskaan erkanisi hänen elämästään… tuo jokapäiväinen, tappava, pieni valhe…
Ja tämä kaikki ainoastaan tuon tyhmän Anna tädin tähden, tuon pastorin rouvan ja pastorin. Miksi ei Jumalan tuli iskenyt heitä pois hänen tieltään, miksi ei oikeus tullut! Väkevämmän, sielulta ihanamman ja kirkkahamman oikeus, hänen oikeutensa…! Tai oliko pimeiden sielujen hyvyys lopultakin jotakin ikuista, voittamatonta, se viimeinen, maailman-nielevä turmelus, ja kaikki "Annat" niitä viimeisten päivien pyhiä? Isänkin tielle oli tullut sellainen "Anna." — Ja nyt tyttären. Ah, kirottu…!
Ss… hiljaa! Pimeiden sielujen hyvyys on sittenkin jotakin voittamatonta. Kirotkin ponnahtavat siitä takaisin…
Salamana leimahtaa Mirdjan silmien eteen eräs muisto, kummallinen kuva, oudosti hellyttävä ja hiljentävä. Kesynä ja sanattomaksi lyötynä jää hän siihen tuijottamaan…
Ja niin hiljattain vielä se tapahtui. Kaksi kuukautta takaperin ainoastaan. Juuri silloin, jolloin hänen sielunsa oli mitä pirullisimpaan vastaan-ottoon valmistunut… Mutta Jumalan tuli olikin iskenyt häneen itseensä, ja kaikki oli käynyt vastoin arvioimisia…
Kuva ei hellitä…
Mirdja makaa sairaana, hyvin sairaana. Pää polttaa kuivaa, pistävää kuumetta ja aivot kehräävät kuuluvasti… Mutta Anna täti istuu vuoteen ääressä yötä ja päivää, yötä ja päivää… Hän kohentaa tyynyä ja muuttaa kääreitä… Aina kun Mirdja avaa silmänsä, kohtaavat ne vanhan naisen sydänhellän katseen ja hänen alati ahkerat sormensa vanhanaikuisessa virkkauksessa…
Mutta Mirdja on vaarallisesti sairas. Sinkoaa silloin tällöin hänen itsensäkin ymmärrettäviin kuoleman ajatus. Hän värisee siitä, mutta hänellä ei ole enää voimaa tahtoa elämää… Mutta Anna täti on nyt voimakkaampi Mirdjaa, hän tahtoo parantaa ja Mirdja paranee…
Mutta mitä enemmän fyysillinen sairaus hellittää, sitä huutavammaksi käy sielun salainen suuri tuska. Sillä nyt ymmärtää jo Mirdja, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hänen tähtensä uhraudutaan, antaudutaan tartunnan vaaraan, kärsitään ja kalvetaan. Eikä edes sydämien salatuimmissa sopukoissa asu valitusta tai nurkumista… Nyt ymmärtää Mirdja, että tyhmä Anna rouva on laupeudensisarista täydellisin… ja että hän tällä hetkellä on hänen palveluksessaan.
Ja se koskee Mirdjaan. Hän tahtoisi kiittää, hänen asiansa olisi kiittää, mutta hän ei voi. Kitaan kuivuu kiinni itsepintainen kieli. Kuitenkin sattuu välistä, että tuska yltyy yliluonnolliseksi ja Mirdja ei jaksa enää hillitä itseään. Silloin saattaa hän äkkiä kapsahtaa kiinni vanhan rouvan käteen, kuumehoureisen tavoin kuiskuttaen: rakas täti, älkää välittäkö minusta, älkää kalvetko minun tähteni, se on liikaa, liikaa, liikaa!… Ja hänen ylijännityksensä raukeaa rajuun itkuun…
Mutta silloin vasta tädin huolenpito tuhatkertaiseksi käykin. Hänen rakkauden-osoituksillaan ei ole enää mitään määrää. Ja kerta toisensa jälkeen vakuuttaa hän, että Mirdja on hänelle niin rakas, rakas…
Ja Mirdja näkee, että hän puhuu totta.
Raskaana ja raukeana painuu hänen päänsä jälleen tyynylle. Ei mitään tule muuttumaan koskaan…
Olkapäissä ja rinnassa nytkähtelee vielä tukahdettu nyyhkytys, mutta Mirdja painaa sen alas ja puristaa silmänsä kiinni. Hän on nukkuvinaan. Teeskentelyn tie oli ainoa perille vievä! Sillä on nytkin tarkoitettu vaikutuksensa. Anna täti hiipii varpaillaan ulos huoneesta…
Ah, miten hyvää teki silloin kiusaantuneille hermoille yksinäisyys! Ja hyvää teki päästää ajatusten kirvelevät kipunat purkautumaan, hyvää teki tuntea naamioiden painon poissaoloa…
Sillä ainoastaan Mirdjan naamiaispuvun tunsi Anna täti, ei itse
Mirdjaa. Hänen naamiaispukuaan hän rakasti, ei itse Mirdjaa. Itse
Mirdjaa ei ollut hän vielä koskaan nähnyt, sitä Mirdjaa, joka oli
hänen verivihollisensa.
Miksei ollut Mirdjalla oikeutta eikä sydäntä ilmaista omaa totuuttaan! Niin, miksei? Hänen sielunsa olisi sen kuitenkin parkaissut kuin kuoleva peto, kauheasti, tuskallisesti… milloin tahansa.
Vieraan maaperän kasvattama myrkyllinen kukka hän oli, hajoamistilaan asti sairas, parantumattomasti ja auttamattomasti. Sairas sillä lailla, että hän vain ärtyi ja paheni jokaisesta hyväilystä ja hymystä sairaanhoitajattaren huulilla. Sairas sillä lailla…
Mutta siitä ei Anna tädillä ollut aavistustakaan. Onnellinen asia sentään tuo tietämättömyys! Muutamille aivan elinehto tietenkin! Mutta Mirdjaa tämä raivostutti. Miksi ei niillä ihmisillä, joita kehdosta asti oli neuvottu varomaan susia lammasten vaatteissa, miksi ei heillä ollut silmää nähdä turkkia syvemmälle, miksi ei heillä ollut edes heimovaiston varmaa tuntoa itsessään? Ei mitään muuta kuin typeryyttä!
Kuinka ei Anna täti nähnyt, että se oli nytkin etupäässä Mirdjan sielu, joka kärsi, joka kiemurteli aivan kuolintuskissaan, joka voihki ja parahteli ja vapisi vaitiolonsa suuresta painosta! Ei, ei ikinä katsottu Anna tädin harmailla lapsensilmillä sellaisen ihmisen sieluun, jossa paloi itse helvetti. Taivasta varten olivat lapsen silmät! "Ja ellette tule kuin lapset, ette ikinä tule taivaan valtakuntaan." Niinhän se heidän oppinsa kuului. Tosi kenties, mutta alhainen ja tyhmä oppi sittenkin!
Ja kuitenkin kulki hän täällä itse, hän, Mirdja, suuri herjaaja ja kapinoitsija, kuin nöyrä opetuslapsi ainakin ja edisti taivaan valtakunnan lähestymistä maan päällä. Ja valhetteli ja halveksi itseään, mutta valhetteli uudestaan, voidakseen vain jättää tämän suuren, hyvän Anna lapsen Jumalan valtakunnan portista pahentumattomana sisälle. Ei, totisesti hän ei silloin omaa autuuttaan ainakaan hakenut…
Mikä altruisti sinä olet, sinä paha, itsekäs Mirdja!
Miten tyhmä sinä olet, kun et löydä parempaa ratkaisua, sinä viisas, itsekylläinen Mirdja!
Miten heikko sinä olet, kun sinut kärpänen kaataa, sinä voimakas, ihmisiä hallitseva Mirdja!
Kummallisia ajatuksia!
Mirjda naurahtaa.
Helvetit nauravat myös…
Uskoako vielä kohtaloon ja tarkoituksenmukaisuuteen? Tai itseensä?
Mitä teki uskolla se, joka oli sidottu? Mutta kuka, kuka sitoi?…
Vain arvoituksia, ainaisia arvoituksia…
Kuinka yö on pitkä kuin ijäisyys ja raskas kuin maailman kaikkeus sille, joka ajatuksissa valvoo…
Eikä ratkaisua millekään…