IV
Syksy on todellakin tullut, se suuri värihekumoitsija syksy…
Siellä täällä puiden latvoissa loimottaa jo lakastuksen punakeltainen poltto ja yli koko karun rannikkokankaan on levinnyt kanervien kalpea, sinipunerva valaistus.
Mutta Söderbergin huvilan ikkunoihin näkyy korkea törmä, joka auringonvalossa paistaa aivan verenpunaiselta. Mustikan lehdet kuultavat sieltä kuin tuhannet heleiksi levitetyt perhossiivet, jotka joka hetki ovat valmiina lehahtamaan lentoon…
Mirdja lähtee taas tavanmukaiselle yksinkävelylleen metsään. "Minä menen puhelemaan hengille", naurahtaa hän Runarille lähtiessään. Niin on hän tehnyt joka päivä, koko kesän…
Sillä Mirdjalla on vielä jälellä kaikki lapsuuden vanhat näyttelijätaipumukset. Yhä vielä huvittaa häntä leikkiä oman itsensä kera, pukeutua oman sielunsa hulluksi morsiameksi, yhä vielä… Sillä hän tietää olevansa niin kaunis, tietää liikkeittensä olevan kuin musiikkia jokaisen kuolevaisen silmille… Ah, miten suuresti nauttii hän itsestään yksin autiossa metsässä — ja miten hyvällä omallatunnolla… Hänhän on saanut aikaan sentään niin paljon pahaa…
Määrättä maleksii Mirdja syksyisessä metsässä. Kostea sammal työntää hänen sieraimiinsa viileää, hullupäistä tuoksuaan ja korpi kohisee…
Mirjda huhuilee itselleen… Ja suloisesti hivelee hänen korviaan hänen oman äänensä kiiriskelevä kaiku kaukana taivaan rannalla…
Mutta äkkiä vastataan hänelle vieraalla äänellä.
Mirdja säpsähtää ja pysähtyy. Miehen ääni, rikkonainen ja lepertävä…
Suuttumuksen puna ajautuu Mirdjan poskille. Kuka raakalainen häntä uskalsikaan lähennellä?
Mutta samassa tuleekin vastaus itse: keski-ikäinen mies reppu selässä ja loistavan kirjavat sukat jalassa.
Hänellä on hullunsekainen ilme harmaissa, jokapuolelle vilkkuvissa silmissään, ja suuret teerenpilkut paistavat kuin iloiset napit hänen kiiltävällä naamallaan.
Omituinen otus, ajattelee Mirdja.
— He, päivää, ha-ha-haa-ts, panee vastaantulija päästäen nauraessaan kummallisia, pehmeitä hammas-ääniä.
— Hyvää päivää, vastaa Mirdja, tahtomattaankin myös naurahtaen.
— Kaunis olet etkä ole ylpeäkään, sanoo taas vieras mies raapaisten jalallaan ja tehden samalla mitä hullunkurisimpia kumarruksia. — Minä olen entinen herra, mutta kukas sinä olet?
Mirdja huomaa nyt selvästi olevansa tekemisissä puolihassakan kanssa, mutta seikkailu alkaa häntä huvittaa, ja hän vastaa samaan äänilajiin:
— Mirdjaksihan minua kutsutaan… Mutta mistäs sinä olet kotoisin?
— Minun kotini on siellä, missä olen yötä, fröken, vastaa kulkuri, yhä säestäen sanojaan naurettavilla eleillä…
— Kukas sinä sitten olet?
— Mamman poika vaan, ha-ha-haa-ts.
— Eikös sinulla olekaan omaa nimeä tai isän nimeä?
— Isän nimeä, ha-ha-haa-ts! Isä vaan yöllä kerran tuli minun mammani viereen ja yöllä se meni, ja aamulla talutti mamma minut maantielle, ja sillä tiellä minä olen, tjaah, selitti mamman poika melkein juhlallisesti. Mutta hänen silmänsä nauroivat mitä herttaisinta iloa ja ruma suu vääntyi hyväntahtoisesti…
— Ja siitä asti sinä vain kierrät maailmaa?…
— Tjaah, ja oikein sitä maailmanrantaa. Oletkos kuullut siitä puhuttavan, fröken? Se on sellainen paikka, jossa tuollaiset kaulahelkyttimet pahasti mustuu ja jossa paljon varastetaan… Oletkohan sinä koskaan vielä nähnyt varasta? — Mutta ah fröken, päästäänkös myö tästä kaupan alkuun, kaupan alkuun, minulla on nuppineulaa, hiusneulaa, parsinneulaa, kaikenlaista neulaa…
Mirdjaa alkaa tuo hassu kulkija huvittaa yhä enemmän ja enemmän. Tuollaiseksi lyö elämä aina ihmisen, sen, joka sen helmoihin tinkimättä heittäytyy. Vie kaiken, jättää soimaan vain yhden ajatuksen, yhden päähänpiston, kuten hänen isälleenkin… Mutta onko maailmassa koskaan ollut suurempia viisauksia kuin ne, jotka hullujen päistä ovat ulos pusertuneet…?
— Tule minun kotiini täksi yöksi. Ei taida maailmanranta lämmintä antaa…
— Ah fröken, antaa lämmintä, ku antaa kylmääkin… Vapaa valta lämmitellä ja palella…
Minun unelmani, minun unelmani! huokaa raskaasti Mirdjan rinnassa…
Ja Mirdja kulettaa mielipuolen "mamman pojan" kotiinsa…
— Tämä on eräs minun kaukainen sukulaiseni maailmalta, sanoo hän
Runarille.
— Merkillisiä päähänpistoja, murahtaa Runar, joka on pahalla tuulella…
— Meillä tuntuu kummallakin olevan sama vika, naurahtaa pilkallisesti Mirdja. Me emme pidä toistemme sukulaisista. Tämä on kuitenkin sangen mukava vieras. Hänelle ei tarvitse kääntää turkkiaan nurin, ei teeskennellä, ei valehdella rahtustakaan. Hän on jo nähnyt tämän maailman totuuden. Katsonut siihen niin, että hänen sielunsa on särkynyt… Hän on hullu…
— Hullut ovat aina epämukavia…
— Sinä puhut nähtävästi kokemuksesta, viisas ystäväparka. Mutta minulle, joka itse olen hullu, minulle ei ole taivaan kannen alla muuta epämukavaa kuin se valhe ja pakko, jota tämän maailman viisaat edustavat. Jospa olisit sinäkin noin suvuton ja vapaa ja hullu kuin tuo maailman kiertäjä, niin olisin minä onnellinen…
Runar ei vastaa enää… "Mamman poika" jää heille yöksi.
Mutta koko sinä yönä ei Runar saa unta. Häntä kalvavat levottomat ajatukset ja viha, ja sitten vielä jokin, jota hän ei kehtaa edes itselleen tunnustaa — mustasukkaisuus.