V
Viimeistä päivää maalla.
Keltaiset lehdet putoilevat lakkaamatta, ja Mirdja ja Runar istuvat ikkunan ääressä katsellen tätä kuihtumuksen suurta sadetta ympärillään. Takkavalkea loimottaa epätasaisesti. Puolivalmiit matkakorit viruvat lattialla niin avuttoman ja surullisen näköisinä. Kaikkialla on vastassa hävitys…
Mutta Mirdja ja Runar vaikenevat; ja heillä on yhteinen ajatus, josta he vaikenevat…
Kumpikin muistavat he viimeistä tuskan talvea kaupungissa. Ja kuin salaista pelkoa ja odotusta on heidän sanattomuutensa — uuden talven kynnyksellä. Taasko se oli edessä, se sama?
He katsahtavat molemmat vaistomaisesti toisiinsa yht'aikaa…
— Tahtoisitko jotakin nyt? Mirdja äkisti kysyy.
— Enpä tiedä. Miksi sitä kysyt?
— Minä vain soisin, että sinun olisi hyvä edes joskus, jonkun ainoisen kerran hyvä minun kanssani. Sano minulle suoraan, onko sinulla nyt hyvä olla?
— Ei… onko sinulla?
— Ei…
He vaikenevat taas. Pimenee. Lehdet putoavat yhä…
Sitten Runar hiljaa ja surullisesti:
— Sano minulle, Mirdja, milloin sinulla viimeksi oli hyvä olla?
— Tuo käsite on minulle kuin vieras. Ei milloinkaan ole minulla ollut hyvä olla…
— Mutta paras olla milloin?
— Älä kysy. Kukapa kykenisi elämän varjoja ja valoja vaaitsemaan!
Minun on aina hyvä ja aina paha yht'aikaa… Aina on ollut niin…
Muunlaista en muista… Mutta milloin lienee itselläsi viimeksi ollut
hyvä…? Se mahtoi olla silloin… ennenkuin minä tulin.
— Ei ole minullakaan koskaan ollut hyvä olla… Paras sinun aikanasi sittenkin, Mirdja… Toista on sinun… Sinä odotit parempaa ja petyit, ja synkkyys ympärilläsi on vain syventynyt…
— Tiedätkö, kuka pettyy? Ei se, joka kuvittelee, vaan se, joka uskoo. Minä en ikinäni ole osannut uskoa mihinkään, mutta kaikki elämän mahdollisuudet olen mielikuvituksessani jo edeltäpäin elänyt. Pettymykseni on siksi aina ollut keveä, tämäkin… mutta kuvitteluni tuska on ollut hirvittävä… Väkivaltaa tein itselleni sinä hetkenä, jolloin tulin luoksesi, sillä minä aavistin jo silloin tämän kaiken, ja järkeni huusi minulle: sinä hullu! Ja tunteeni huusi samaa… Mutta tätä en ole sinulle koskaan sanonut…
— Ja luuletko, että minun omatuntoni oli rauhallinen, ottaissani sinut vastaan. Minun järkeni huusi minulle sanoja paljon pahempia vielä kuin sinun. Mutta minä en tahtonut silloin kuulla mitään, joka käski minua pois sinusta. Sillä sinä olit niin ihana ja niin liian lähellä jo… Minun rakkauteni oli heikkoa ja itsekästä. Minä vaikenin ja annoin sinun tulla…
— Antaisitko nyt minun mennä pois?
— Itsesi tähden jos menet. Minun rakkauteni on nyt kasvanut eron kestäväksikin…
— Niin nyt, kun yhdessä-olon tuska on sietämättömäksi yltynyt…
Sitä kutsutaan pettymykseksi… Tietysti se nyt kestäisi eron.
— Sinä et usko, että minä sinua rakastan. Usko se, usko se!…
— Mahdotonta… Minä olen sinun elämäsi tyhjiinpuserrus ja tuska. Mutta minä en tahdo sinulle pahaa, ystäväni. Minä lähden, unohda minut, niinkuin ei minua olisi ollutkaan…
— Ijankaikkisesti elät sinä minun sielussani, Mirdja, en ikinä voi minä sinua unhottaa…
— Tuottamani tuska on sinuun siis ijankaikkiset arpensa iskenyt…?
— Sinä puhut yhä vielä niinkuin sille, joka ei sinua rakasta. Iskujasikin olen rakastanut, Mirdja. Minun rakkauteni sinuun se on, joka on ijankaikkinen…
— Silloin olet sinä yli-inhimillinen. Milloin on ihminen ikinä vielä omaa onnettomuuttaan rakastanut? Sillä nyt ne ovat tulleet…
— Mitkä?
— Särkeymykset.
— Muistatko, mitä kerran niistä sanoit?
— Tulkoot särkeymykset… se oli kokemattoman ylimielisyyttä.
— Niin, kohtalo tulee kutsumattakin.
— Sinä olet viisaampi minua. Sillä me olemme sittenkin toistemme kohtalot. Me emme voi enää välttää toisiamme. Se on nyt liian myöhäistä jo. Minä en voi mennä pois sinun luotasi enää, Runar, vaikka minun pitäisi, minä en voi… Ja minä rakastaisin sinua, ellet sinä olisi minun kohtaloni. Voitko käsittää, ettei ihminen kohtaloaan rakasta?
— Sitä ei jaksa voittaa, eikä se tule ikinä vastaan ystävänä…
— Miksi ei voi kohtaloaan voittaa? ja miksi se ei voisi olla ystävä?
— Siksi että kohtalo ei ole muuta kuin itseään vastaan taisteleva ihminen…
— Se on totta… Siinä se juuri onkin kaikki, kaikki, koko arvoituksen selitys. Mistä sait tuon ajatuksen, Runar?
— Ainoastaan siten voin selittää sen, ett'emme jo ole eronneet tuhansia kertoja, että yhä vielä olemme yhdessä, vaikkakin yhdessä-olomme on ainainen, hivuttava sielujen kidutus. Me taistelemme toistemme kautta itseämme vastaan. Sen mikä meissä itsessämme on vihollista ja turmiollista, kaiken sen löydämme myös toisistamme.
— Sinä puhut kummallisia asioita tänä iltana, Runar. Sinä annat uuden ja oudon valaistuksen kaikelle… Kohtalossaan tulee ihminen itseään vastaan… Itserakkaus vetää häntä siis kohtaloaan kohti…
— Ihminen etsii siksi, kunnes löytää eniten itsensä näköisen. Ja hän luulee löytäneensä tasapainon, mutta silloin vasta alkaakin taistelu…
— Niin, ensin luulin minäkin sinua itseni näköiseksi, mutta sitten kun se taistelu alkoi, luulin erehtyneeni. Mutta niin kai se kuitenkin on, että me olemme liiaksi samanlaisia molemmat. Liiaksi tunteissa väräjäviä, liiaksi ajatuksissa potevia ihmisiä. Menimme me minne tahansa, teemme me aina tuskaksi elämämme. Nyt ymmärrän tämän ajatuksen valossa kaikki, ja tuntuu kuin olisin aina ymmärtänyt. Sentähden juuri saatan minä välistä vihata sinua kaksinkertaisella vihalla, inhota sinua, kyllästyä sinuun, niinkuin ainaiseen yhtäläisyyteen ilman vaihtelua, niinkuin vain voi kyllästyä oman itsensä loppumattomaan perspektiiviin. Ja sentään me vaadimme toisiltamme uusia vaikuttimia, uusia elämän-arvoja ja kiihottimia. Ja kun emme saa niitä, kylmenemme me ylpeään ivaan, kuten tyhjää ja typerää katsellessa. Sillä me luulemme toisiamme omaksi peiliksemme ja halveksimme toisiamme epäitsenäisyydestä ja matkimisesta. Ja odotamme koko ajan jotakin aivan uutta ja itsestämme eroavaista. Ikäänkuin se voisi olla edes mahdollista meille, jotka ymmärrämme ainoastaan itsemme ja toisemme oman yksilöllisyytemme valaistuksessa. Sillä koko elämämme on ollut vain ainaista oman minuuden potensseihin korotusta, ainakin minun. Ja niin tulee olemaan vastedeskin. Siitä ei pääse. Me vihaamme itseämme, mutta rakastamme vielä enemmän kuin vihaamme. Siksi emme myöskään voi jättää toisiamme. Jos eroaisimmekin, olisi itserakkautemme siksi suuri, että se ajaisi meidät takaisin toistemme luo, oman kuvamme eteen. Mutta kun pysymme yhdessä, kasvaa vihamme usein suuremmaksi kuin rakkaus, ja vihan jälkeen tulee tyyneksi jäätävä halveksinta ja se on vielä suurempi kuin konsanaan viha. Tai jos me jaksamme olla rauhallisina ja katsella hetken kauniisti toisiamme, saattaa tapahtua, että hellymme hiljaisiksi ja lemmenlämpöisiksi, mutta vain siksi että meillä on silloin niin rajaton sääli rääkättyä itseämme kohtaan, sääli, joka vähäksi aikaa voittaa vihan ja halveksinnan. Mutta minulle sopii viha sittenkin paremmin kuin sääli, sillä minä olen ylpeä. Minä tahdon alati uskoa itseni kohtaloni tekijäksi, ja kun huomaan, että minun omassa ristiriitaisessa kokoonpanossani piilee oma näkymätön viholliseni, niin olen usein menehtyä sisällisen saamattomuuden ja avuttomuuden ylpeään raivoon, jollaista vain voi tuntea se, joka on liian voimakas totellakseen ketään, liiaksi heikko ollakseen jumala…
Mirdja vaikenee. Hetkisen perästä hän jatkaa:
— Sinä olet vienyt minut ihmeellisiin ajatuksiin, Runar. Minä olen aina tuntenut, ett'emme enää voi erota vaikka kuolema tulisi, käsittämättä miksi. Nyt minä tiedän sen. Se on usko omaan kohtalokkaaseen onnettomuus-yhdistykseemme, joka liittää meidät. Se on se — eikä mikään muu, ei rakkaus, ei intohimo, ei sukupuolihekuma, ei edes ystävyys, joka rajattomasti jaksaisi uhrautua — ei mikään muu kuin kohtalokas luonnon-voima… Näin on ainakin minun laitani… Miten lie sinun? Sinä olet sittenkin erilainen. Sinä tunnut välistä kuin täydelliseltä ja silloin minä melkein pelkään sinua, silloin minun melkein täytyy uskoa siihen uskomattomaan, että sinä sittenkin rakastat minua, Runar…
— Minä rakastan sinua…
— Minun, armas ystävä raukkani, minun poloinen armaani, miten hirveästi minä olen raiskannut meidän elämämme, meidän ainoan elämämme, joka minun tähteni hupenee hulluudeksi.
— Ja minun käsissäni on sinun elämäsi tuhoutunut. Minä olen tuomittu mies…
— Sinulla on ollut lempeimmät kädet maailmassa…
— Mutta pahojen voimien palveluksessa.
— Minä olen itse ollut se paha voima…
— Älä sano, älä sano…!
Mirdja vaikenee. Hiilet hehkuvat. Ulkona kohisee tuuli.
— Ja siksi minun asiani olisi lähteä pois sinun luotasi, jatkaa
Mirdja hiljaa.
— Niin, sinun pitäisi saada vapautua minusta. Minä olen sinulle kahle.
— Mutta vaikka minä menisin maailman ääriin, et sinä voisi lakata elämästä minun sielussani, et, et…
Kohtalo on tullut, näes… Entä sitten! Me ymmärrämme toisemme. Olemme lisänneet oman itsemme yltäkylläisyyttä kaksinkertaisella panoksella. Meidän on kestettävä toisemme. Eikö totta? Ja niin totta kuin minä itseäni rakastan, rakastan minä sinua. Samoin, käsitätkö, kiduttaen, ivaten, ruoskien ja vihaten minä rakastan. Minun armaani, minun armaani…
— Me kulutamme toisemme loppuun… sinulla pitäisi olla kauniimpi loppu, Mirdja, Mirdja!
— Minä tahdon sammua sinun kerallasi, Runar. Minulla ei tule olemaan enää mitään sinua kauniimpaa tässä maailmassa. Sinulla on se, jota ei ole kenelläkään muulla: rakkaus minuun, minuun…
— Uskotko vihdoinkin…?
— Olen aina uskonut. Minun on täytynyt, vastoin tahtoani… Ja se tuntuu niin hyvälle… Kuule kuinka syksy tulee… Tuulen kohinassa… Kaikki katoaa, paitsi sinun rakkautesi, Runar… Anna minun levätä sylissäsi, näin. — Nyt on hyvä. Minä suljen silmät, kuulen vain sinun sydämesi sykinnän ja unohdan kaiken muun. Minä olen onnellinen nyt, Runar…
Hiilet mustuvat vähitellen.
Mutta noiden kahden sydämessä palaa jälleen suurena ja ehjänä rakkaus.
Ja sinä hetkenä he eivät taaskaan pelkää talvea. Vaikka syksy kohisee raskaasti ja kaameasti ulkona. Vaikka hävitys sataa yhä…