VI
He olivat nyt kaupungissa, ja kummallakin tavallista enemmän tahtoa ja uljuutta aivoissaan.
Sillä koska he eivät kerran voineet heittää luotaan yhteistä elämäänsä, täytyi heidän ainakin päästä sen herroiksi… Täytyi… Jostakinhan ihmisen oli taisteltava…
Ja Mirdjalla oli päässään ylen monta tehokasta tasapainolakia, ylen monta viileää ja viisasta ajatusta — kaikkien ristiriitojen varalle.
Selväpäisesti ja kylmästi oli hän itselleen selvitellyt nykyisen asemansa.
Hän oli naimisissa. No niin. Se ei ollut mikään erikoinen onni. Mutta sen ei myöskään tarvinnut olla mikään erikoinen onnettomuus. Ja jos hän todellakin heittäytyi riippuvaiseksi tuollaisesta mitättömästä arkitapahtumasta, jollaisia tässä elämässä sattui vähän jokaisen osalle, oli se ainoastaan hänen oma syynsä. Arkitapahtumien yläpuolitse täytyi hänen voida elämänsä elää. Sitäpaitsi olihan hän aina tietänyt sen seikan, että lopultakin oli yhdentekevää, kenen kanssa oli naimisissa. Avioliitolla oli aina omat ominaiset, ikävät tunnusmerkkinsä, mutta näitä ikäviä puolia ei tarvinnut välttämättä ulottaa itseensä. Miten olikaan Ranskassa? Vuosittain solmitaan siellä tuhansittain avioliittoja, ilman että pienintäkään personallista mielitekoa on mukana pelissä, ja ani harvoin ovat avioliitot siellä onnettomia. Miksi ne olisivatkaan sitä? Muodollisuus muodollisuutta vastaan; pienellä seurustelutaidolla ratkaistaan koko pulma. Aamulla pieni ystävällinen tervehdys ruokapöydässä: "bonjour ma chère", — "bonjour mon ami", kohtelias suutelo kädelle, kaunis hymyily vastaukseksi, ja kaikki on kuin olla pitääkin. Sillä ne ihmiset osaavat ottaa asiat oikealta kannalta. Avioliitto, yksi yhteiskunnan monista ontoista pakkomuodoista! Ainoastaan hullut koettavat niin karkeissa puitteissa toteuttaa sisällön täydellisyyttä ja ihannettaan. Hullu oli ollut Mirdjakin. Naurettava ja turmiollinen tuossa pohjoismaisessa raskaan vakavassa elämän-katselmuksessa, joka ei tahdo tunnustaa mitään muotoa ilman sisältöä eikä kuitenkaan uskalla luoda sisällölle muuta muotoa kuin sen sääntöjenmukaisen ja ammoin hyväksytyn. Tusinaihmisen täydellisyyskaipuussa oli hän elänyt, antaen kuten tämä pettymysten ja katkeruuden sitten runsaasti tulvia lähimmän lähimmäisensä ylitse. Tahdittomuudessa oli hän elänyt. Ollut pieni ja ilkeä, ja uskonut olevansa orja…
Miten mielettömiä uskoja, ikäänkun ihminen ei olisi orja tai vapaa ainoastaan sikäli, mikäli hän itse itsensä orjuuttaa tai vapaana pitää.
Tästä lähin oli hän oleva vapaa. Niinkuin ei maailmassa olisikaan olosuhteita tai avioliittoja tai asianhaaroja tai muita ihmisiä, ainoastaan hän yksin. Itseään oli hänen ainoastaan toteutettava, ei mitään muuta. Silloin olisi hän vapaa. Ja ne muut saisivat riemuita hänestä tai kärsiä, rakastaa tai vihata. Mitä se kuului häneen! Ei koskaan heltyisi hän enää suojelemaan pehmeitä sydämiä oman itsensä hinnalla, niinkuin oli joskus tehnyt. Ne, jotka eivät kestäneet häntä, saattoivat siirtyä syrjään tai sortua. Sitäpaitsi olihan elämä epämieluisten ihmisten asumassa maailmassa kärsimys, josta ei kukaan päässyt vapaaksi.
Mutta maailmassa eli myös toisenlaisia ihmisiä, sellaisia, joiden kera elämä oli iloinen ja kauniskin. Sen asian oli Mirdja melkein unohtanut. Niin kauan oli hän elänyt hautautuneena heidän sisäiseen kaksinsuhteeseensa. Käännellyt ja väännellyt sitä kaikilta mahdollisilta puolilta. Itse Jumala ei olisi sellaisesta kiirastulesta ehjin nahoin pelastunut.
Hän hullu, joka niin kauan oli kehrännyt itsestään ja itsensä ympärille yksinäisen kuvittelunsa teräviä lankoja! Se ei ikinä voinut olla terveellistä.
Mutta nyt menisi hän jälleen maailmaan ihmisten luo kuten ennenkin.
Molemmat omille tahoilleen he menisivät, mies ja vaimo. Ja he palaisivat toistensa luo rikkaampina kuin ennen, sielut tulvillaan vieraitten ilmapiirien salaisia, ärsyttäviä tuoksuja ja outoja, värisyttäviä tunnelmia… Koko uutuuden viehätyksen aisti-armaus olisi sellaisessa kohtauksessa…
Heidän tähän-astinen menettelytapansa oli ollut peräti väärä. Hentomielistä, alituista toistensa tavailemista oli se ollut. Varsin kyllästyttävää ulkoa-opettelemista…
Onnettomista onnettomin sellainen taipumus kahden ihmisen välillä, joiden pitää kauan sietää toisiaan!
Ainoastaan puolivalaistuksia silloin ja puolitunnustuksia! Puoli-ymmärrystä, puoli-uskoa, ja paljon ijankaikkista hämärää heidän välillään, jotta paljastustyö ei koskaan selviäisi, ei koskaan loppuisi…
Näitä kaikkia ajatteli Mirdja, viileästi ja selvästi. Ja hänen sielussaan tykytti taas herkkä ja iloinen elämänhalu, jommoista hän ei ollut tuntenut moneen vuoteen. Hän himosi vaihtelua, uusia kosketuskohtia, uusia ristiriitoja ja avaraa maailmaa ulkopuolellaan.
Olikohan siellä kaikki ennallaan? Hänen teki mieli kokeilla. Ja kaikki ne monet sielut? Olikohan mikään nainen voinut täyttää ainoatakaan niistä paikoista, jotka hän oli jättänyt tyhjiksi? Eikö hän vieläkin ollut naisista ihanin ja ihmeellisin ja kaikkien sielujen hallitsija?
Ah, kahden vuoden sisäisen alennuksen ja kurin jälkeen himosi hän jälleen nähdä itsensä oikealla paikallaan, korotettuna, ihailtuna, tuhansien turhien toivojen tavoittamana…
Ah, kahden vuoden sisäisen toivottomuuden jälkeen tarvitsi hän takaisin itseluottonsa ja ylpeytensä. Sitten, sitten voisi hänestä vielä tulla vaikka taiteilija…
Mutta ensin täytyi hänen nähdä taas, miten sielut hänelle kumartuivat.
Se parantaisi kaiken.