VII
Ja Mirdja parantui…
Todellakin oli hänestä tullut toinen ihminen.
Hän kulki nyt ulkona, liikkui erilaisissa seuroissa aivan niinkuin entis-aikaan. Ja kaikkialla veti Mirdja huomion puoleensa tuolla kiehtovan henkevällä tavallaan, joka oli hänelle niin ominaista.
Hän näytti aivan kokonaan kuin ihmeen kautta päässeen pitkällisestä, raskaasta ja ärsytetystä mielialastaan. Kotonaankin oli hän alati hymyilevä ja keveä, jopa vallatonkin. Ei mitään perhekohtauksia enää. Runarkin oli kuin uutta Mirdjalle tässä uudessa asennossa ja koko maailma oli kuin uutta.
Tuokin ikivanha ajatus, jonka hän vielä yhä uudelleen ja uudelleen sai lukea kaikkien miesten silmissä ympärillään, tuo "madame ich liebe sie", tuntui hänestä taas melkein huvittavalta.
Mutta minkä vastaanoton saisi hän niiltä vanhaan aikaan valloitetuilta sieluiltaan? Heistä ei ollut Mirdja vielä kohdannut ainoatakaan. Ja heitä etsi hänen salainen henkiin-vironnut vallanhimonsa.
Sitten kohtasi hän Rolfin. Mutta se oli onneton kohtaus…
Se sattui eräänä iltamyöhänä. Ensimäisenä valkoisena talvi-iltana. Lumi putoili hiljaa. Hohtavan uutena ja untuvaisena se laskeutui kaiken syksyisen loan peitoksi.
Kadut olivat jo melkein tyhjät. Mirdja käveli hiljaa kotiinpäin nauttien tästä valkeasta autiudesta, joka niin äkkiarvaamatta oli astunut tuon tavallisen tuhatpäisen myllerryksen sijalle…
Hiljaista, puhdasta, tyhjää… Ainoastaan tuolla kauempana Mirdjan edellä eräs yksinäinen kulkija, yksi ainoa. Musta piste tässä valkeassa erämaassa. Miksi sen pitikin olla siinä tiellä! Muuten olisi hän voinut kuvitella olevansa yksin maailmassa…
Mirdja astuu taas…
Musta piste suurenee. Miksi se ei liikkunut? Se ei siis ollutkaan ihminen…
Mirdja säpsähtää. Kaikki selittämätön on ihmisen mielikuvitukselle kummitus.
Mutta se oli sittenkin ihminen. Oli, ja… Mirdja säpsähtää uudestaan…
Oliko tämä mahdollista? Mirdjahan tunsi lisäksi tuon ihmisen. Siinä oli se hänen vanha talvi-öinen yllätyksensä taas: Rolf. Kädet taskuissa, pää kallellaan kauluksen sisällä, aivan kuin ennen. Tällaisena juuri muisti Mirdja hänet parhaiten. Kesäistä kuvaa ei hänellä Rolfista ollutkaan, tuskinpa vaan olisi kesällä tuntenutkaan.
Kummallisesti alkaa läpättää Mirdjan sydän odottamattomasta mielenliikutuksesta ja jännityksestä…
He eivät olleet tavanneet toisiaan niin moneen tärkeään vuoteen. —
Mitä sanoisivat he kumpikin nyt?
Samassa häviää Rolf nurkkauksen taa toiselle kadulle. Ja Mirdja alkaa juosta hänen jälessään.
Joku ohikulkeva naurahtaa hänelle, sanoo jotakin… Mutta Mirdja ei kuuntele, juoksee vain.
Nyt on hän aivan Rolfin takana. Hän ei ole erehtynyt henkilöstä.
Mutta hän ei uskalla mennä hänen rinnalleen. Henkeä ahdistaa niin kummasti, polvet vapisevat ja sormenpäissä asti pistelee jälleentapaamisen jännitys.
Ja Mirdja alkaa kulkea Rolfin kanssa samassa tahdissa salatakseen läheisyyttään. — Tällaiselta mahtaa tuntua kainon rakastajan sydämessä, ajattelee hän.
Vihdoin katsahtaa Rolf taakseen.
Silloin vasta uskaltaa Mirdja astua askeleen eteenpäin.
— Minä olen juossut sinun jälessäsi, Rolf, hyvän matkaa, saa hän hätäisesti esiinhuohotetuksi.
Rolf näytti hämmästyneeltä ikäänkuin ei hän oikein olisi tajunnut…
— Sinä Mirdja…
He ojensivat toisilleen kätensä ja syntyi parin minuutin kiusallinen vaitiolo.
Sivusilmäyksin tarkasteli Mirdja Rolfia ja hänestä näytti lyhtyjen heikossa valossa kuin olisi tämä viime näkemästä paljon vanhentunut.
Hän huokasi…
Kumpikaan ei tiennyt millä alkaa.
— Miten sinä olet täällä, missä olet ollut niin kauan, kun sinua ei ole laisinkaan näkynyt ja mitä sinä teet nykyään? purki Mirdja sitten äkkiä hermostuneeksi aluksi.
Rolf katsahti Mirdjaan kummallisesti ja sanoi sitten painolla:
— Entä sinä itse, Mirdja, mitä sinä teet nykyään, kun osaat kysyä kaikkea tätä?… Ennen sinä et koskaan kysynyt, mitä minä teen — Mutta kenties kuuluu tämä kysymys nyt sinun nykyiseen asemaasi… Elleivät kuulemani ole vääriä, olet sinä nyt kunnianarvoisen valtion kasvatuslaitoksen lehtorin rouva. Sinä olet siis oppinut pitämään silmällä, tekevätkö ihmiset tehtävänsä yhteiskunnassa…
Kaikki veri Mirdjan sydämessä sävähti poskille. Hän oli tukahtumaisillaan suuttumuksesta ja mielikarvaudesta.
Jos loukkaus olisi tullut keltä muulta tahansa kuin Rolfilta, olisi hänen ylpeytensä heittänyt sen satakertaisena takaisin. Mutta nyt tulvahti hänen sieluunsa jotakin niin sietämättömän suruisaa ja raskasta, ja kyyneleittensä välistä sai hän vain puserretuksi:
— Voi Rolf, Rolf, miten sinä voit olla noin paha minulle, miten sinä voit olla noin paha?
— Ja minusta kun on tuntunut, puhui Rolf epämääräisesti eteensä tuijottaen, minusta kun on tuntunut, että sinä itse itsellesi vasta paha olet ollutkin, niin paha, että minä olen surrut mustan tukkani harmaaksi vaan näinä kahtena vuonna. On omituista, jatkoi hän sitten kuin itsekseen, miten kaikki minun ystäväni järjestään ovat joutuneet hunningolle, kuten minä itsekin… Toiset ovat juoneet itsensä pilalle, toiset rakastaneet itsensä haaskoiksi, toiset kieltäneet jumalansa ja myyneet itsensä kilisevään kultaan ja — toiset menneet naimisiin. Mutta että sinä Mirdja valitsisit tämän viimeisen, kaikista profaanimman ja ilkeimmälle haiskahtavan tavan mennä "herunter", kas sitä minä en voinut aavistaa — enkä minä käsitä sitä vieläkään. — Tarvitsitko sinä todellakin papin apua tullaksesi rakastetuksi!
Ja Rolf naurahti lyhyeen.
Mirdjan koko sisin kuohahti taas Rolfia vastaan. Kohdella kuin vierasta ja sentään tulla lähemmäksi kuin edes ystävälle oli otollista!
Ja Mirdja vastasi ärsyttävällä äänellä:
— Sinulla ei ole mitään edellytyksiä tietää, olenko mennyt "herunter" vai enkö, vielä vähemmin millä tavoin. Mutta aina sinä vain yhä näyt tahtovan takertua elämän ulkopuolisiin seikkoihin. Kompastelet sen pikku kivissä ja jaksat ikäsi kaiken sättiä sen pappeja ja lukkareita ja poliiseja, ikäänkuin he olisivat jotakin… Sinä vihaat heitä kuin koulupoika.
— Sinä vallan nyt erehdyt. Jos äsken tulinkin maininneeksi papin nimen, ei se ollut mikään vihan ilmaus. Näes, ihminen muuttuu. Koulupoikamaisuus on sangen ohimenevää. Minä olen jo aikoja sitten lakannut rynnistämästä kallioita vastaan ja puimasta nyrkkiä pikku kiville. Sellainen on epäterveellistä ihmiselle. Nyrkit eivät kestä, näetkös. Ja mikä on, se on. Sen, joka ei ole aivan täydellinen don Quijote, täytyy se käsittää lopulta pakostakin. Papit on, poliisit on, hulluus on, valhe on. Se on totuus se, ja muuta ei ole. Mutta jos ei tätä ainoatakaan jaksa ottaa toden kannalta, silloin ei auta muuta kuin nauraa, lakkaamatta nauraa. Nauraa, kun näkee miten taitavasti elämä valehtelee, sivistys valehtelee, ihmiset valehtelee… Ja nauraa niille muutamille typerille, jotka tämän taidon puutteessa jäävät leipää vaille! Muutamissa viroissa vaaditaan hyvinkin pitkälle kehittynyttä valheen taitoa. Ja mitä erittäin pappeihin tulee, ovat he kerrassaan suuremmoisia! Minulla on ollut monta hauskaa hetkeä heidän kuolemattoman yhteiskuntasielunsa kustannuksella. He ovat aikamme sivistyksen täydellisin prototyyppi. Ja jotkut hullut ovat uskaltaneet väittää heitä tyhmiksi. Ikäänkuin ei nenästä vedetty olisi vetäjäänsä heikkopäisempi. Sitäpaitsi menee papeilla polvesta polveen paljon erikoisia virkaviisauksia. He tietävät paljon hyödyllisiä asioita. He tietävät, että on varmempaa omistaa pullea vatsa kuin ijankaikkinen sielu, ja he tietävät myös, mistä tämän pullean vatsan paraiten voi hankkia. Joka sunnuntai lukevat he kiitosrukouksen tuolle epäjumalaiselle suurkaksois-idiootille, valtiolle ja kirkolle, ja joka arkipäivä leipovat he kokoon pienempiä kaksois-idiootteja: mies ja vaimo, olkaa täydelliset niinkuin teidän korkea esikuvanne valtio ja kirkko on täydellinen. Siinä on satiiria. Ha-ha-haa! Viisasta väkeä, ei käy kieltäminen… Niin, niin, ainoa, mitä tässä maailmassa tarvitsee osata voidakseen paksusti, on valehdella, mutta sitä tulee sitten osatakin niin perinpohjin, että se muuttuu aivan sisälliseksi moraaliksi. Se on maailman positiivisin moraali, sillä se perustuu välttämättömyyden ja aineellisen hyödyn lakeihin. Ja se on myös kirkon moraali… Mutta se ei ole sinun moraalisi, Mirdja…
Mirdja naurahti tahtomattaan.
— Sinä vanha parantumaton viisastelija. Aina sinä jaksat puhua paradokseja. Kirkosta ja valtiosta. Vaikka sadan vuoden päästä tavattaessa keskellä lumista katua. Mitä minua liikuttaa, seisovatko he vai kaatuvat…! Sinulla ei ole siis mitään muuta minulle sanottavaa…?
— Minähän puhuin jotakin valheesta, sanoi Rolf raskaasti, minä puhun aina liiaksi roskaa… Mutta minun piti vain kysyä sinulta sitä, mitä en ymmärrä sinussa. Miksi sinä koetat valehdella elämälle? Sillä vaikka sinä oletkin maailman paras näyttelijätär, ei sinulla sentään ole valheen moraalia… Sinä et osaa…
— Mitä olen sinulle valehdellut?
— Et minulle, vaan itsellesi ja elämälle…
— Mitä? Mistä sinä tiedät?
— Enhän minä tiedäkään…
Rolf kääntyi pois Mirdjasta.
Lumi putoili yhä raskaampana ja sankempana…
— Täällä ei jaksa enää kauan kulkea näin paksussa lumessa, äännähti
Mirdja.
— Minä pyytäisin sinut kernaasti luokseni, mutta tällä hetkellä olen aivan koditon…
— Entä jos en tulisi, vaikka sinulla olisikin koti…
Rolf katsahti jäykästi Mirdjaan.
— Eikö sopisi enää?
— Eipä siltä näytä.
He astuivat palasen ääneti.
— Luuletko, huudahti Mirdja sitten äkkiä, että minusta on hauskaa tavata sinua tuollaisena? Sinä olet tullut vieraaksi ja kovaksi minulle, Rolf. Voisi melkein luulla, että vihaat minua…
— Oh, pikemminkin, että… Ei, Mirdja, se ei ole totta. Minä olen sama sinua kohtaan. Sinähän osaat nähdä sieluihin… Älä takerru ulkonaisiin seikkoihin siis sinäkään! Kuule Mirdja, kuvitellaanpa, että minulla on pesä jossakin sentään. Ja sinä tulet minun luokseni hetkeksi, nyt niinkuin ennen. Mirdja, älä kieltäydy, näetkö, täällä ei voi puhella. Lumi hyydyttää mielen. Me menemme yksityiseen huoneeseen jonnekin. Eikö niin…?
Rolfin ääni oli äkkiä aivan muuttunut. Omituinen, avuton hellyys värähteli siinä. Nyt vasta tapasi Mirdja vanhan ystävänsä ensi kertaa. Paikalla oli hän voitettu.
— Minä tulen, sanoi hän.
Mutta koko ajan kun he kulkivat hotellia kohti, tunsi Mirdja kuin salaista häpeää tai painoa siitä, ettei hän voinut viedä ystävää luokseen nyt niinkuin ennen, ettei hänellä itse asiassa myöskään ollut omaa kotia nyt, kun hän sen muodollisesti omisti. Kolmannen sielu olisi siellä häirinnyt… Ja Mirdja tunsi itsensä kummallisen kiusatuksi ja alennetuksi yht'äkkiä, kuin jollakin lailla vangiksi…
— Tämähän on vähän kuin ennen, naurahti Rolf, kun he vihdoin olivat istahtaneet pieneen sohvaan yksityishuoneessaan.
— Niin, vastasi Mirdja alakuloisesti. Kaikki on kuin ennen paitsi sinä itse, Rolf. Miksi sinä olet niin muuttunut? Minä olin aina ajatellut kaikki niin toisenlaiseksi… Että me olisimme muuttumattomia ystäviä, kohtaisimme toisemme siten kuin ainoastaan kaksi sielua voi, joilla on synnynnäinen taipumus sulaa yhteen — ja eroaisimme taas niinkuin ymmärtävän kosketuksen jälkeen ystävät eroavat, vähemmän masennettuina kuin tavallisesti. Ja nyt on kaikki niin toisin. Kuinka sinä voit olla minulle niin paha, puhui Mirdja kuin rukoillen, niin pitkän ajan jälkeen ensi kertaa kohdattaessa?
— Ystäväsi minä olen aina, mutta kuka on sinulle opettanut, että ystävät aina ovat hyviä…! Tunnethan sinä minut… Kapakka-elämä on minut turmellut, kaikkea olen oppinut, paitsi sitä tärkeintä: valhettelemista — siksi minä saatankin olla välistä niin raaka… Kuule, minä olen ystäväsi, Mirdja, ja — minä olen itkenyt tähtesi…
— Miksi?
— Sinä kysyt miksi? Tiedäthän sinä sen. Pakotatko sinä minut uudestaan pahaksi… Johan minä sanoin. Etkö sinä saanut rakkautta tarpeeksi menemättä naimisiin…?
— Kuka on sanonut sinulle, että minä hain rakkautta…?
— Haitpa mitä tahansa. Ei minkään etsinnän olisi pitänyt voida eksyttää sinua siihen. — Sinä mahdoit olla hyvin väsynyt silloin, Mirdja parka, miten surullista…
— Sinä erehdyt, minussa ei ole mitään säälittävää. Mitä voit sinä tietää kahden sinulle kaukaisen henkilön suhteesta?…
— Jumala paratkoon, en kerrassaan mitään. Mutta siitähän minä en puhukaan, ainoastaan avioliitosta…
— Joka sinulle sekin on vain abstraktinen käsite, muilta opittu ennakkoluulo…
— Pyydän anteeksi, se on minulle hyvin konkreettinen käsite, kerrassaan epämiellyttävän konkreettinen. Luuletko sinä, että kukaan ihminen on voinut elää minun ikäisekseni törmäämättä joskus yhteen tuon yhteiskunnan konkreettisimman olomuodon kanssa? Ja minulle se on tapahtunut, ikävä kyllä, vielä sangen usein. Ei voi elää ilmassa… Niin että kyllä minä tunnen tarpeeksi sen puolen elämästä. Se on sitä elämän hautajaispuolta, siihen ei pidä vaipua ennen aikojaan. Ei, vasta se, jolla ei elämässä ole enää mitään tehtävää, jolla ei ole työtä, ei rakkautta, ei toivoa eikä iloa, vasta se haudatkoon itsensä avioliittoon. Silloin synti ei ole niin suuri. Mutta että silloin kun elämä ja elämäntehtävä vielä on edessä, kun nuoruus ja nuoruuden voimat palavat, kun ylpeys ja itseluotto vielä tykyttää sydämessä, että silloin sitoo itsensä avioliiton jalkapuuhun, se on anteeksi-antamatonta. Sillä silloin on lintu häkissä, ihminen lopussa, sen jälkeen saa hän enää esiintyä vain miehensä vaimona tai vaimonsa miehenä. Kaikki muut tiet ovat ummessa paitsi ne, jotka vievät perhe-elämän arkihuoliin ja sunnuntai-visiiteille. Kaikki mikä ihmisessä on ollut ylvästä ja korkeaa, muuttuu siinä tuokiossa myös arkipaheiksi. Oh, niinkuin en tuntisi kaikkea tätä! Muistatko vielä mitä vanha ystävämme Nietzsche siitä sanoo…? "Ach diese Armuth der Seele zu Zweien, ach dieser Schmutz der Seele zu Zweien, ach dies erbärmliche Behafen zu Zweien"…
Mitä lähemmäksi totuutta Rolf osui, sitä vihaisemmaksi kävi Mirdjan halu peittää ja puolustaa itseään.
— Että sinä olet saattanut nähdä yhtä ja toista surkeaa ja että sinä yhä vielä osaat Nietzschesi ulkoa, sen kaiken minä kyllä uskon. Mutta tämä ei laisinkaan oikeuta sinua tekemään vääriä johtopäätöksiä minun suhteeni.
— Sinä olet naimisissa…
— Entä sitten. Kellä ihmisellä ei olisi suhteita johonkin…
— Sehän on aivan toista — mutta sinä olet naimisissa.
— Sehän on vain nimi, muoto. Riippuu sinusta, miksi suvaitset kutsua suhdettani.
— Sellainen muoto ei sovi sinulle. Sinä olet tavallista rikaslahjaisempi nainen. Ja nyt? Miten käy sinun lahjojesi?
— Mitä sinä voit tietää naisesta ja maaperästä, jossa hänen lahjansa paraiten itävät!
— Rikaslahjainen nainen voi viljellä lahjojaan kahdessa maaperässä, joko miehen toverina, jolloin hän saavuttaa suurimman henkisen loistavuutensa, tai miehen rakastajattarena, jolloin hän on maallisista olennoista hurmaavin… Ja ne muut naiset, heillä on kaksi kohtaloa: joko jäävät he ilman miestä ja kutistuvat elottomiksi muumioiksi, tai menevät he kristillisen avioliiton porttovankilaan lämmittelemään, ja nämä viimeiset, joihin useimmat kuuluvat, ovat sentään ne kaikista säälittävimmät… Mutta se on heidän kutsumuksensa, he eivät kelpaisikaan muuhun. Sinä sitävastoin…
— Jätä minut jo rauhaan. Sinä et saa sääliä minua!
— Sinä olet lentänyt ansaan.
— Se ei ole totta…
— Sinä olet kadottanut sisällisiä arvoja…
— Päinvastoin. Olen löytänyt arvoja, joista minulla ennen ei ollut aavistustakaan. Vai luuletko sinä, että nainen kartuttaa sisällisiä arvojaan kuuntelemalla ohikulkevain miesten imarruksia, kuten minä ennen tein? Tuoksua, haihtuvaa kauneutta he kyllä osasivat imeä minusta, mutta ainoakaan ei olisi jaksanut seurata minua sinne, missä sieluni raskas yksinäisyys ja pimeys alkaa… Perhoset, mitä olette te antaneet minulle…!
— Samaa kuin sinä meille. Sinä et muistakaan. Meillä oli laaja sydän siihen aikaan. Mutta jos kerran rupeaa itaraksi, silloin on paras mennä hirteen. Sillä elämässä maksetaan aina samalla mitalla takaisin, jolla itse mittaa. Ja mitäpä on elämä, joka ei enää tuhlaa!
— Sinä olet niin kummallinen, Rolf, tänään. Kaikki mitä sanot, on katkeraa, kuin syytöstä epäilystä, mitä tahansa… Hyvä Jumala, mitä sitten tahdot minusta?
— Sitä kuin ystävältä; puhu totta! Miksi sinä tahdot olla ylpeä minulle, kun minä kuitenkin tunnen sinut? Miksi et tunnusta, että teit tyhmyyden, sinä oikuttelija? Oikut voivat kaikessa rakastettavuudessaan käydä välistä vaarallisiksi omistajalleen…
— Miksi sinä sitten et usko minua? Miksi välttämättä tahdot selittää kaikki niin ilkeästi! Ja miten voit noin itsepäisen typerästi vaatia, että minä muitta mutkitta tunnustaisin kaikki sinun tuulesta temmatut kuvittelusi oikeiksi? Mutta sitä minä en voi tehdä. Minä en ole sinun säälisi oikea esine. Ja mitä minun avioliittooni tulee, on se ollut ainoastaan sielujen luonnollista valikoimista!
Mirdja oli kiivastunut.
— Aivan oikein, tietysti… Mutta tiedätkö myös, mikä on sinun sielusi luonnollinen valikoiminen? Se on sama kuin nerojen, itsevaltijaiden ja kaikkien voimakkaiden henkien ylipäänsä: itseään ala-arvoisemman he valitsevat. Sillä kun he valitsevat, valitsevat he itselleen valtakunnan, ei muuta. Alamaisia, palvelijoita he tarvitsevat, mutta toista aurinkoa he eivät siedä…
Mirdja tunsi, kuinka hänen sydämensä säpsähti. Tämä oli vaarallista myrkkyä…
— Viisas ihminen ei ikinä viihdy tomppelin kanssa. Minä en käsitä sitä rotua, josta puhut. Sitäpaitsi, minä olen tuntenut monenlaisia miehiä.
— Jos sanot "omistanut", niin sanot oikein. Mutta minä en usko, että sinä olet tuntenut heistä ainoatakaan, sellaisina kuin he todellisuudessaan ovat olleet. Sinä olet aina tehnyt heistä naisia, hentomielisiä ja uskollisia, joka on kerrassaan vastoin miehen oikeaa luontoa. Ja et sinä sentään ole voinut heitä rakastaa, sillä ei nainen koskaan rakasta naista miehessä… Sinä olet tuntenut miehet toisenlaisina kuin muut naiset. Heitä, niitä muita, on petetty, lyöty ja solvaistu, mutta he ovat osanneet rakastaa, jota sinä et ole osannut. Sinä olet ikäsi elänyt rakkauden mysterian ulkopuolella…
— Kaikki sinä luulet tällä hetkellä tietäväsi, hirveä ystävä.
— Miksi en sitä tietäisi! Vai olenko erehtynyt? Sano! Sano minulle, Mirdja, oletko koskaan antautunut miehelle sokeasti, heikkona, voitettuna ja autuaana?
— En — se ei ole minun luonteeni mukaista.
— Et, siksi että he ovat rakastaneet, ja sinä et. He ovat olleet heikot, sinä vahva. On olemassa yksi suuruus sellainenkin, joka aina antaa voiton toiselle ja itse jää alakynteen. Se on rakkaus. Siitä sen tuntee, sinä voittamaton. Sinä et ole rakastanut ja sinä et rakasta…
Rolf oli puhunut hiljaa, mutta merkillisen kiihkeänä ja liikutettuna, ikäänkuin kaikkien heidän, voitettujen ja unhotettujen puolesta.
Mirdja alkoi heltyä uudestaan. Hän ei voinut vastustaa sanojen lämmintä avosydämistä sävyä. Tämä oli kuin ennen.
Miksi sinun myrkyllinen puheesi sisältää niin paljon totta, että minä en jaksa sitä tunnustaa! huokasi Mirdjan sydämessä.
Ja äkkiä kova jännitys laukesi. Mirdja lyyhistyi itkuun. Se oli loukattua ylpeyttä, heikkoutta, katumusta, kärsimystä ja häpeää yht'aikaa.
— Mirdja, ystävä, älä toki itke, lohdutteli Rolf, minähän ainoastaan sanoin mitä ajattelin: Ainoastaan, ettet sinä ole luotu vaimon tehtävään… Sinullahan ei ole lasta…
Mirdja tunsi suuttuvansa uudestaan. Kyyneleet tyrehtyivät kiviksi. Kummallinen raivo vapisutti häntä. Hän olisi voinut tappaa tuon miehen. Hänellä ei ollut oikeutta tulla liian lähelle.
Hän vaikeni synkästi ja uhkaavasti.
— Se olisi sinun pelastuksesi nykyisessä asemassasi, jatkoi Rolf. Se on ainoa, joka sitoo sinunlaistasi naista.
— Sinä olet aivan hullu! Kaikkeen sinä sekaannut ja kaikesta sinä puhut sekaisin. Minua ei sido mikään eikä kukaan, eikä saa sitoa! huudahti Mirdja raivoissaan.
— Se vapauttaisi samassa. Sinä olisit mallikelpoinen lehtorinrouva huomaamatta sitä itsekään. Nyt sinä sitä vastoin kidut…
— Sinä teet parhaasi kiduttaaksesi minua, sanoi Mirdja tyynesti, mutta huulissa värisi vielä viha ja ylpeys.
— Oletko Mirdja todella loukkaantunut? Sitten olet ymmärtänyt väärin… Minähän olen sinun vanha ystäväsi…
— Entis-aikaan. Nyt minulla ei ole muuta ystävää kuin mieheni.
Mirdja nousi lähteäkseen.
Rolf hätääntyi…
— Älä lähde noin! minä rukoilen. Istu vielä hetkinen! Minä tunnustan, kaikki on minun syyni. Minä olen vain roisto. Kapakka-elämä on minut turmellut. Minä en osaa hienon ihmisen kanssa enää käyttäytyä. Mirdja, koeta antaa minulle anteeksi, koeta ymmärtää minua! Sinulla on yhä vielä sama asema minun sielussani kuin ennen, kuin aina. Istuhan tähän viereeni, niin kerron sinulle kaikki. Minä sanon, mistä ilkeyteni johtuu… Minun on vaikea sitä sanoa… Minä olen ollut hänelle mustasukkainen, miehellesi, kuule, mustasukkainen… Se tekee ihmisen alhaiseksi… Mutta minä kun olin niin varma sinun saavuttamattomuudestasi, minä kun olin tuominnut itseni ja kaikki miehet mahdottomiksi sinulle ala-arvomme tähden, minä en voinut enkä voi vieläkään uskoa tästä yhdestä sitä elämän rikkainta, nerokkainta, korkeinta ja voimakkainta, joka sinut jaksaa tyydyttää… Ja se teki minut pahaksi. Minä ajattelin sinusta monta kovaa ajatusta. Sitäkin ajattelin, että minä olin pettynyt sinun suhteesi ja että sinä olitkin vain valhe, kuten kaikki muutkin… Mutta ole mitä oletkin, joka pieninkin elämän-ilmaus sinussa on sinun omaasi, sinua itseäsi… Ja jos minä en ymmärrä sinua, on sinun olemuksesi vaatimus pysyä salassa miesten järjeltä. Ihminen ihailee sellaista, jota ei kykene selittämään… Ole mitä hyvänsä, minä ihailen sinua aina. Sinä et saa etkä voi pyrkiä pois itsestäsi. Sinä et voi tehdä mitään, joka ei olisi sinua itseäsi. Sinun täytyy olla muille käsittämätön, kaunis valhe, jonka tehtävänä on hurmata kuin runouden. Sinä olet runo tässä kylmässä tosi-olentojen arkipäivässä. Mitä olisi se ilman runoa, mitä olisi runo ilman valheen kultaisia siipiä! Sinä olet yhtä tosi kuin valheellinen.
— Ja valhetta sinä vihaat…
— Mutta sinua Mirdja minä — rakastan.
He vaikenivat kumpikin.
Katkeruus oli hävinnyt heidän väliltään. — Minussa on jotakin valheellista, sanoi Mirdja hiljaa, ja minä olen pyrkinyt siitä pois…
— Se on onnettomuus, siten petät itsesi, älä pyri pois itsestäsi. Sinussa pitää olla kaikki, muuten et olisi se mikä olet. Sinä olet luotu ihanaksi runoksi, valheesikin on kaunista, ja kauneutta pitää rakastaa enemmän kuin totuutta. Sinä lienet taistellut omaa tarkoitustasi vastaan usein, ystävä. Sillä sinä olet liian kaunis ollaksesi tosi, liian viisas uskoaksesi omaan valheeseesi, liian suurisieluinen ollaksesi ajattelematta ankaroita ajatuksia… Kun etpä vaan särkenyt itseäsi…
— Sinä puhut niin paljon, Rolf, ja kiellät omat puheesi joka hetki.
Mitä mahtanet sinäkin lopulta tarkoittaa! Sinä olet valmis menemään
tuleen totuuden ja valheen puolesta yht'aikaa, ystävä parka, naurahti
Mirdja surullisesti.
— Mutta nythän me puhuimme sinun sielustasi… Se on liian monimutkainen kulkeakseen yhden tunnuslauseen alla… Ja se on ainoa, jonka puolesta minä menisin tuleen… Mirdja, voitko antaa minulle kaikki loukkaukset anteeksi?
Mutta Mirdja oli jo heltynyt.
Ja kun hän katsoi noihin suuriin rukoileviin lapsensilmiin, jotka niin merkillisenä vastakohtana tuijottivat esiin vanhoista turmeltuneista piirteistä, alkoi kummallinen liikutus puristaa häntä kurkusta. Miksi kokevat ihmiset olla niin kovia toisilleen, vaikka sydän itkee? Hekin… Saattoiko hän loukkautua Rolfille siitä, että hän yhä vielä oli tarkkanäköisin kaikista kuolevaisista, kun hän kerran itse oli antanut hänelle sielunsa avaimet? Raukkamaista itsesäilytysvaistoa, naurettavaa ylpeyttä! Olivathan he toistensa ystäviä sittenkin…
Kuin raskas, tuskaisa käsi painoi Mirdjaa, ja hän alkoi itkeä uudestaan, rajusti, hillittömästi…
— Minä olen onneton! rakas Rolf. Kaikki on totta, sammalsi hän nyyhkytystensä lomitse.
Ja Rolfiltakin putosi kyynel.
Mutta sitten muisti Mirdja äkkiä Runarin, joka istui yksin kotona. Hän hätkähti kuin pahasta omastatunnosta ja hänen tuli vielä vaikeampi olla.
— Minä lähden jo, äänsi hän hiljaa. Ei tämä sentään ole kuin ennen…
Rolf ei puhunut enää mitään…
He lähtivät.
Kulkivat ja vaikenivat.
— Minä olen sinun ystäväsi, sanoi Rolf, heidän erotessaan. Mutta minä olen vaan minä. Sille ei voi mitään. Kullakin on oma tragediansa.
— Minä olen syntynyt tragedienneksi, naurahti Mirdja, ei sekään ole muiden syy… Minä näyttelin huonosti tänään, lisäsi hän hymähtäen.
— Ja minä käyttäydyin kuin konna. Koeta unhottaa…
Rolf suuteli Mirdjaa kädelle ja lähti.