VIII
Mutta sen jälkeen oli Mirdjan rauha mennyttä.
Ensi kertaa tunsi hän, että Rolf oli ollut hänelle myrkkyä.
Hän ei voinut enää katsoa miestään tuolla tyynellä, iloisella välinpitämättömyydellä, johon hän jo oli alkanut tottua. Runar tuli taas hänen ensimäiseksi ja viimeiseksi ajatuksekseen. Jok'ainoa huomio, jok'ainoa tunnelma kärjistyi ja särkyi häneen.
Ja hän alkoi taas kysyä itseltään: Miksi minä olen hänen kanssaan naimisissa? Miksi, miksi, miksi? — Häneltä puuttuu voimaa, neroa, rahaa. Miksi minä olen hänen kanssaan naimisissa?
Ja Mirdjan korvissa alkoi soida lakkaamatta Rolfin lause: "itseään ala-arvoisemman he valitsevat."
Oliko Runar jollakin lailla häntä ala-arvoisempi? Oli tai ei, mutta muut luulivat niin. Ja sitä ei saisi tapahtua. Runarin pitäisi olla sellainen, ett'eivät he voisi sellaista ajatellakaan, ei ajatellakaan…
Ja Mirdja alkoi tarkastella Runaria kuin vierasta miestä… Minkä vaikutuksen teki Runar ensikertalaiseen?
Hänen kasvonsa olivat kenties liian jokapäiväiset ja hänen ilmeensä eivät puhuneet mitään ulospäin. Hänen silmänsä olivat hienot ja hiljaiset, mutta niissäkään ei ollut mitään tavatonta. Ja koko hänen olennossaan oli jotakin saamatonta, raskasliikkeistä, kiusallista, aivan varmasti… Ja saamaton hän olikin, miksei ollut hän ponnistautunut lahjojensa nojalla joksikin… vaan vajonnut lahjattomien tasalle! Olihan pedagoogityyppi sitäpaitsi yksi niitä kaikkein epämiellyttävimpiä. Kuka saattoi uskoa sen alla piilevän mitään omaa ja erikoista!
Ja Mirdja huomasi, että Runariin oli todella tarttunut jo jotakin peruukkimaista… jotakin salaisen varovaista ja täsmällistä, joka epäilemättä olisi taiteilijan silmissä tehnyt säälittävän ja naurettavan vaikutuksen. Virka oli tehnyt hänestä väkisin jo porvarillisen hyveen esikuvan, varman ja luotettavan. Sille miehelle oli enää mahdotonta nousta tai langeta… Mutta mitä teki sellainen Mirdjalla tai Mirdja hänellä? Mirdja ei ollut keskitien miehiä varten…
Nämä ajatukset eivät antaneet Mirdjalle enää rauhaa milloinkaan.
Kaduillakin saattoi hän jäädä tuijottamaan ihmisiin, arvostellen
heidän ulkomuotoaan ja sisältöään ja verraten heitä kaikkia
Runariin…
Näin kokosi hän päivä päivältä ominaisuuksia, joita Runarilta puuttui, mutta jotka hänen välttämättä olisi pitänyt omistaa ollakseen täydellinen. Ja niin loi hän itselleen vähitellen omituisen koulutyttömäisen mielikuvan siitä miehestä, joka hänelle voisi sopia. Ja se kuva ei ihmeeksikään ollut yhtään Runarin näköinen.
Mirdjaa kiusasi tämä itseäänkin, mutta hän ei jaksanut vapautua ajatustensa yhtäjaksoisesta kerästä. Hän ei voinut muuttaa itseään.
Ja niin alkoivat taas uudistua vanhat kohtaukset heiluen katkerimman kovuuden ja hurjimman hellyyden välillä.
Aivan itsestään ja mitättömästä ne alkoivat… Eräänä rauhallisena ja kauniina sunnuntai-iltana, takkavalkean hohteessa, jolloin ihmiset tavallisesti vähimmin myrskyävät…
Tällainen oli se ilta.
Runar istui tapansa mukaan kirjoituspöytänsä ääressä korjaamassa vihkoja…
Mirdja istui nurkassa uunin edessä kädet polvilla, tuijottaen
Runariin.
Mirdja ei koskaan itse tehnyt mitään. Ja häntä kiusasi Runarin työ.
Aina hän vain teki tuota samaa, toisten työtä, ei omaansa milloinkaan. Millainen rahapäiväläisen raskas asento hänellä oli nytkin! Kurja, myötätuntoa herättävä hän oli! Lakastuksen kalpean hedelmän oli Mirdja hänessä itselleen poiminut, joskus tunnelmiensa sumussa, syksyn syvässä säälissä itseään ja sitä toista kohtaan. Mikä erehdys, erehdys! Siinä he nyt värjöttivät kumpainenkin ja söivät toistensa kurttunaista kukkasta eikä heillä ollut enää elämänvoiman väkevää tuoksua kukassaan…
Mirdja ummisti silmänsä. Kaikki väsytti… Runarin kynä rapisteli yksitoikkoisesti — — —
Kukaan ei puhunut… Ja Mirdja näki kummallista unta siinä silmiensä lyhyessä umpeamassa…
Hänen korvissaan alkoi soida omituinen sävel, ensin hiljaa, sitten yhä lujemmin ja vetävämmin. Elämän valtava laulu, rakkauden riemuisa, taivaaseen ulottuva laulu… Se kutsui Mirdjaa. Ja se oli niin lähellä, ettei se koskaan vielä ollut niin lähellä ollut… Ja Mirdja ymmärsi, että se oli hänen sankarinsa voittofanfaari, joka kutsui, ja että nyt oli tullut hänen hetkensä, elämän ja kuoleman suuri hukuttava silmänräpäys… Valo häikäisi hänet. Hän nousi lähteäkseen… Jokainen solu hänen ruumiissaan työntäytyi, painautui väkivaltaisella pakolla sitä tuntematonta kohti… Ja nyt… Hän oli auringon ruusu, joka aukaisi itsensä avonaiseksi, ojentautui, kohottautui taivaan loimuja kohti, yhä vain, yhä, niiden sytyttävää ja tappavaa suudelmaa kohti… Ojentautui Mirdja ja jännittäytyi, viimeiseltä varvas-ulotukseltaan kuoleman tuskalla jännittäytyi, kunnes jokainen verisuoni pullistui ulos, jänteret katkeilivat, elämän nesteet valuivat maahan, jättäen kutistuneen luurangon ulotusasentoonsa…
Ei Mirdjaa varten se aurinko…
Katso, hullu, kutistunutta luurankoasi! Katso, katso… ja kuule, kuinka vielä soi…
Mirdja säpsähti uniensa räikeyttä.
Hän kyyristyi yhteen ja peitti kasvonsa.
Taas oli hän hulluja kuvitellut ja elämä tuntui edessä entistä harmaammalta ja katalammalta.
Hän katsahti Runariin…
Ei mitään ollut tapahtunut siellä päin. Kaikki ennallaan. Ja kuin äkillisen raivohulluuden iskemänä syöksähti Mirdja Runarin silmille ja — löi, löi…
— Mutta Mirdja, mikä sinua vaivaa? huudahti Runar tarttuen häneen.
Sellaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut.
— Mikä minua vaivaa! huohotti Mirdja, sitä vielä kysyt. Sinä, sinä ja meidän elämämme! Näetkös, tästä voi tulla hulluksi. Kaikki laskee, menee alaspäin, me vanhenemme ja kaikki meidän ympärillämme vanhenee, muuta ei tapahdu enää. Mutta se on kauheaa! Ja tuo sinun työsi on kauheaa, etkö huomaa sitä itse?
— Millä me eläisimme ilman sitä…
— Sinun ainoa elämän-ehtosi on siis leipä. Taidat elää hyvinkin nyt. Sinusta on siis tullut täydellinen porvari. Sinulla ei ole enää edes halua tähdätä siitä ylitse…
— Täytyy tuntea omat rajansa…
— Mutta sillä, jonka minä tunnustan miehekseni, sillä ei saa olla missään rajoja. Kuuletko!
— Ja Mirdja polki jalkaansa. — Kuuletko! Minun täytyy saada olla ylpeä sinusta! Minä himoan nähdä sinut itseäni etevämpänä, voimakkaampana, viisaampana. Ja koko maailman täytyy nähdä se, ja etupäässä sen. Sinun pitää olla elämän herra, kohtalon kovasilmäinen ruhtinas, niin kova, että maailma sinun allasi vapisee sinun valtaasi ja kunniaasi. Minun rakkauteni vaatii sen, kuuletko…
Runar katseli pimeästä ikkunasta ulos liikahtamatta ja sanomatta sanaakaan.
— Miksi et sinä puhu, sinä hirveä, sietämätön tomppeli, yltyi Mirdja uudestaan. Tämä on pelihelvettiä, tämä meidän elämämme. Me pelaamme toistemme sieluista, ymmärrätkö? Sinun täytyy voittaa minut millä lailla tahansa, muuten vaivumme molemmat moraalisesti alaspäin… Tee mitä tahansa, kunhan vaan voitat! Ihmisen pitää olla kuin jumala, hänen pitää osata luoda ja hallita. Luo minulle jotakin uutta ja hallitse minut!
— Sinä tahtoisit minusta taitelijaa. Se on mahdottomuus. Minulle on tarpeeksi siinä, että ymmärrän heitä. Minä en kuulu heihin. Ja minun ylpeyteni on siinä, etten koskaan ole tahtonut kiivetä puolimäkeen.
— Niin, niin, kyllä ymmärrän, minä olen niitä, minä… Siksi juuri tahtoisin, että sinä seisoisit huipulla. Minkä minä voin sille, että tahtoisin, tahtoisin…! Vaikka tiedän, että kaikki on niin turhaa. Ei mikään muutu, ei, ei!
Mirdja tuli äkkiä surulliseksi. Hänen kävi sääliksi… Ja kadutti ja säälitti… Hän jatkoi pehmeästi:
— Minä vain meidän elämämme kauneuden tähden… Kyllähän minä ymmärrän… Mutta on niin paha, että olemme samanmittaisia… Jos eivät kyvyt kohoa neroon, sitovat ne eivätkä vapauta. Kyllä tunnen ne, niitä minä halveksin, niillä et minua hallitse. Mutta sinähän olet mies ja miehen aseet ovat toiset kuin naisen. Missä ovat sinun aseesi? Hallitse meitä molempia!…
Runar katsahti kelloonsa. Oli jo myöhäinen.
— Sinä olet, armas, liian hermostunut tänä iltana. Eiköhän olisi parasta käydä levolle… Muuten menee huominen päivä hukkaan.
— Mitä siitä, kun koko elämä menee hukkaan! Ja Mirdja alkoi itkeä.
— Käy lepäämään, rakkaani, se tekee sinulle hyvää.
— Miten hullut ovat sanasi! Etkö tiedä, että on hetkiä, jolloin lepo ei vähääkään riipu ruumiin-asennoista, tai silmäin auki- ja umpitiloista. Ihmistä ei voi käskeä lepäämään, mutta sinun sielullesi on kaikki välinpitämätöntä…
Ja sitä iltaa seurasi todella valkea, valvottu yö.
Mutta Mirdja tiesi, että Runarin sielu ei ollut välipitämätön, ja hän ihaili salaa Runarin kaunista sielun tyyneyttä. Hän hallitsee itseään, ajatteli hän, hän on sentään minua voimakkaampi. Ja hän nukkui lopulta itsesoimauksen katkeriin kyyneliin…
Mutta tämä oli sentään kaiken pahan alku. Oli kuin joku paholainen taas olisi työntäytynyt heidän elämäänsä.
Saattoipa usein kulua kokonaisia viikkoja, jolloin he vaan vaikenivat ja kituivat itsekseen voimatta suutaan avata. Sillä välin purkautui Mirdja milloin säkenöiväksi kiukuksi, milloin taas tukehtavaksi itkuksi. Sitten taas ääretön hivuttava raukeus ja hiljaisuus. Tasaisuutta ei tahtonut tulla heidän elämäänsä enää.
Ja kuitenkin oli Mirdjalla myös hellät, rakkautta uhkuvat ajanjaksonsa. Mutta nekin olivat ylönpalttisia ja luonnottomia, polvillaan ryömimisiä ja anteeksipyyntöjä, loppumattomia itsesoimauksia ja rajattomia hellyyden osoituksia Runarille. Luonnottoman rääkkäyksen luonnotonta vastahyvikettä, hentomielisyydessään ja liioitteluissaan yhtä hermoille käypää kuin edellinen. — Runar säilytti koko ajan ihailtavan mielentyyneyden hermohullun rouvansa alituisissa vehkeilyissä.
Mutta Mirdjan mielestä oli Runar liian kova ja välinpitämätön hänen sielunsa elämänkysymyksien ristiriitoja kohtaan.
Niin he nyt elivät taas elämäänsä eteenpäin. Useimmiten oli se onnetonta, väliin myös ylen onnellista, mutta kummassakin tapauksessa äärettömän kuluttavaa.
Mirdjan viisaat ja viileät ajatukset olivat menneet kokonaan hukkaan.