IX
Pitkän ja pimeän talven jälestä oli taas kerrankin oikein ihana kevätpäivä.
Aurinko kurkisteli vallattoman kirkkaana levottomasti lentävien pilvien lomista, lumi suli niin että kuului, ja räystäät ja katu-ojat lorisivat kilpaa… Ja keväinen tuoksu pani ihmisten silmät välkähtämään niin omituisesti…
Kadut vilisivät iloa ja elämää. Kaikilla ihmisillä näytti olevan hyvä päivänsä tänään. Kaikilla — paitsi Söderbergiläisillä — jotka eivät koskaan olleet niin kuin muut ihmiset. Ja tietysti riippui tämä taas Mirdjasta…
He olivat lähteneet kävelemään hekin. Ja he kävelivät ja kävelivät, ilman että päivän leikittelevien säteiden onnistui viekoitella pienintäkään iloista vastaheijastusta heidän kasvoilleen.
Mirdja kulki omissa ajatuksissaan. Ja Runar tiesi kokemuksesta, että kaikki yritykset saada puhetta käyntiin olivat vain asialle vahingoksi. He olivat edellisenä iltana olleet yhdessä eräässä iltamassa, ja Runar luuli huomanneensa, että tämä paha tuuli oli kotoisin sieltä.
Ja niin olikin. Mirdja oli tavannut siellä taas erään vanhan ystävän, ja näiden tapaaminen näytti nyttemmin olevan hänelle kuin myrkkyä.
Mutta Bengt Iro olikin kohdellut Mirdjaa ilkeästi, sangen ilkeästi.
Ei ainoastaan kuin vierasta, vaan vieläpä lisäksi noin keveästi,
ylhäältä alaspäin, kuten poroporvaria kohdellaan. Ja sentään oli
Bengt ollut hienoin ja tasa-arvoisin kaikista hänen suhteistaan…
Mirdjaa raivostutti vielä muisto eilis-illasta…
Jo alustapitäin oli tuntunut pahalle ja painostavalle siinä iltamassa.
Taiteilijoita oli siellä tavallista enemmän tällä kertaa ja virallisen ohjelman päätyttyä muodostivat he oman pöytäseurueen. Jos nyt olisi ollut kuin ennen, olisi Mirdja luonnollisesti istunut heidän keskessään korkeimmalla paikalla, sen hän tiesi. Ja nytkin teki hänen mielensä liittyä heihin. Mutta hän oli Runarin seurassa. Ja häntä kiusasi tunne siitä, ettei hänen miehensä ollut sellainen kruunupää, joka olisi voinut raivata tien vaimolleen ylimmäiselle istuimelle, vaan päinvastoin oli Mirdjan jätettävä hänet ensin nurkkaan kuin häpeällinen painolasti lunastaakseen itselleen vapaan pääsyn. Sillä taitelijat ovat ylpeää väkeä. Paha on olla heidän keskessään kenenkään ulkopuolisen. Ja kuitenkin olivat Mirdja ja Runar juuri taiteilijoina sangen tasapinnassa toistensa kanssa. Mitä heillä olikaan eroa? Mirdja oli nainen… Mirdja hymähti. Hän oli harmistunut kaikkeen ja olisi kernaimmin lähtenyt pois koko iloista, ellei Bengt Iron läheisyys olisi pidättänyt häntä.
Hän etsi tilaisuutta tavatakseen hänet kahden.
Olihan se sentään jotakin näin monen vuoden perästä.
Aina häntä vetikin onnettomuutta kohden… Sillä siitä tuli hirveä tapaaminen… Kaikkea siinä oli, vierasta ja tuttua, ivaa ja hellyyttä, väärin-ymmärrystä ja sydämeen-katsomusta — yht'aikaa… niinkuin monesti ennenkin, — mutta silti jätti se tällä kertaa Mirdjaan sanomattoman kiusallisen mielialan.
Hän ei tahtonut sitä enää muistella, mutta väkisinkin keikkui illan keskustelu yhä hänen mielessään.
Mitä olikaan Bengt sanonut sitten lopuksi? Niin, näinhän se oli:
— Mikä vahinko, että sellainen nero kuin sinä menit hukkaamaan itsesi tuollaisen tuiki tavallisen miehen tähden! Viisaimmatkin naiset voivat välistä tehdä käsittämättömän typeriä tekoja. Kyllä te olette ihmeellisiä. Sitäpaitsi en minä ollenkaan saata ymmärtää, miten sinä yleensä voit elää ulkopuolella taiteilijapiiriä, johon sinä sentään kokonaan sisällisesti kuulut. Taiteilijat ovat sittenkin ainoat ihmiset, jotka voivat sinua ymmärtää ja innostaa, samoin kuin sinä heitä. Ja miksi sinä et ole jatkanut loistavasti alkamaasi uraa? Miksi et ole antanut maailman saada nauttia taiteestasi, sinun ihanasta sielustasi ja äänestäsi, joka helisee ihmeellisemmin kuin kaikki myyttein sireenit. On kerrassaan synti vaihtaa loistava taiteilija-ura tavallisen perhe-emännän osaan ja uhrata noin herkän hieno sielu porvarille, joka ei tee sillä mitään. — Synti, synti.
— Minä en koskaan tee syntiä, oli Mirdja uhmaavasti vastannut.
Ja hänen ylpeä ja loukattu sielunsa oli pakottanut hänet kiivaaseen itsepuolustukseen. Näin oli hän jatkanut:
— Sinun ammatti-ylpeytesi sokaisee sinut. Sinä olet ennakkoluuloinen ihminen, joka luulet elämän loppuvan siinä, missä taitelijasiirtoloiden rajat loppuvat. Suurimman osan elämääni olen minä elänyt niiden rajojen ulkopuolella. Ja syy siihen, miksi niin olen tehnyt ja teen yhä, on se, että minä kuulun toiseen lajiin ihmisiä. Minä en kuulu teihin, niinkuin sinä yhä vielä näyt uskovan. Mitä sinä tiedät niistä uumenista, joista minun sieluni on lähtenyt ja joihin sen jälleen on palattava? Mitä sinä tiedät niistä ihmisistä, joiden luota minä tulin sinun luoksesi ja joiden luo minä jälleen katosin? Et kerrassaan mitään. Sinä kutsut heitä porvareiksi. Niitä he eivät ole, yhtä vähän kuin minä olen. He ovat pelkästään ihmisiä, joilla ei ole ainoatakaan ammattikylttiä alastomuutensa verhoksi. Siksi ei kukaan tiedä heistä mitään eikä koskaan tule tietämään, eikä kenenkään kunnioitus paina heidän omaatuntoaan. Heistä kenties joku on runoilija, joku maalari, joku filosoofi tai soittoniekka. Mitä siitä! Ei kukaan maailmassa tule sentään näkemään heidän sielujensa rajatonta luomistyötä. Sillä he ovat ainoastaan uneksijoita. He kulkevat alati sielu täynnään ajatuksia, kuvia ja sointuja, unia, joista ei koskaan tule valmista. Ja he ovat tuomitut lepäämään unohdetumman turpeen alla kuin konsanaan mikään porvari. Onko tämä oikein? Pitääkö sielujenkin välttämättä olla teollisuustavaraa ja tulla kaupituksi hyvästä hinnasta, ennenkuin niiden arvo tunnustetaan? Te taitelijat, te olette juuri sitä lajia, teillä on kaikkea ulkonaista: työtä ja työnhedelmiä, mainetta ja markkina-arvoa; mutta heillä, joista puhuin, heillä ei ole muuta kuin itsensä. Sellaista on minun sukuni. Siitä minä olen noussut. Eroamattomasti kuulun minä heille ja he minulle. Mutta tätä sinä et ymmärrä.
Mutta Bengt Iro oli vain kuunnellut tätä purkausta kaikkein kohteliaimmalla maailmanmiehen hymyllään ja sitten vastannut:
— Itse kiveen synnyttäisivät sielun sinun lumoavat silmäsi. Ne ovat samat kuin ennen… Mutta sinä voit siten luulla omaa sieluasi heidän sielukseen…
— Kuten te taiteilijat omaa sieluanne minun sielukseni…
— Taitelijakin vaatii määrättyä maaperää ja ilmanalaa… Muuten hän voi mennä hukkaan. Korvaamaton vahinko on, että sinä tapat itsessäsi taiteilijan, Mirdja.
Nämä sanat etenkin olivat jääneet Mirdjan mieleen ja ne kaikuivat vieläkin hänen korvissaan. Ja mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä luonnollisemmilta ne hänestä tuntuivat. Tietysti olisi hänestä tullut laulajatar ilman Runaria. Mutta nyt oli hän Runarin tähden lykätty ulos omasta ilmanalastaan ja maaperästään. Ja kenties Runarkin hänen tähtensä… Tuskinpa sentään… Runarin koko suku oli kuollut leipätyöhön… Runarissa oli filisteriverta…
Mutta liian koreita sanoja oli hän heistä puhunut Bengtille. Eihän hän itsekään jaksanut pitää arvossa sitä alastonta, ammatti-nimetöntä ihmistä. Yhä hän vain itsekin kurkoitti siitä pois toivottaen omalleen ja Runarin sielun kauneudelle alati näkyväistä muotoa ja sen kautta tunnustusta, mainetta, nimeä… oh kaikkea, mitä muutkin…
Näissä ajatuksissa kulki Mirdja, ja siksi hän ei jaksanut iloita kevään elvyttävästä tuoksusta. Ihmiset alkoivat vähitellen jo kadota päivälliselle… Kadut tyhjenivät. Iloisin aurinko oli jo poissa. Mutta Mirdja ja Runar yhä vain kävelivät.
— Mirdja, eiköhän lie aika meidänkin jo lähteä päivälliselle? kysyi vihdoin Runar mitä jokapäiväisimmällä ja tyytyväisimmällä äänellään, toivoen pinnistetyn mielialan siihen laukeavan.
Mirdja vaikeni itsepäisesti.
Ja he jatkoivat kävelyään.
— Kuulepa nyt, puhui hetken päästä taas Runar, eiköhän tämä kävely ala jo väsyttää sinua? Mitä jos pistäytyisimme jonnekin, oikein kaupunkipäivällisille, tämän kevääntulon kunniaksi. Eiköhän se maistuisi? Mitä tuumit?
— Paras päivällis-aika on jo ohitse, ärähti lyhyesti Mirdja.
Hän tunsi itsensä väsyneeksi, onnettomaksi ja ärtyiseksi eikä edes tahtonut päästä tästä peräti ehjästä mielialastaan.
— Vai tahtoisitko mieluummin mennä kotiin?
— En.
— Minne sitten tahdot mennä? Emme suinkaan enää jatka tätä kävelyä, vai mitä?
He seisoivat ja katsoivat pois toisistaan — ja seisoivat…
Mirdja polki hermostuneesti jalkaansa:
— Tämä on tylsämielistä! Menkäämme nyt. Minne hyvänsä. Kaikki on minulle yhdentekevää!
Tämä tuli kovasti ja katkerasti. Runarin kasvoilla värähti jotakin.
Hän huomasi taas seistävän pahemmanlaisen hermokohtauksen kynnyksellä.
He alkoivat kävellä…
Mirdja oivalsi matkan vievän kotiinpäin. Mutta silloin hän muisti, että matka sinne oli sentään sangen pitkä ja että hän oli aivan kuolettavasti väsynyt ja kenties — nälkäinen.
— Kenties sinä sentään mieluummin söisit kaupungilla, sanoi Mirdja vähän arasti.
— Nyt luulen päivällis-ajan todella liukuneen ohi, Runar vastasi.
— Sinusta on hauska matkia minua, äännähti nyt Mirdja äärettömän vihamielisesti. Aina sinä vain matkit minua!
Runar taivutteli hermostuneesti keppiään. Se katkesi. Hän taittoi sen moneksi palaseksi.
Mirdja kulki vieressä, katseli tätä ja nauroi — ensi kerran koko päivänä — kylmästi ja julmasti. Hän nautti nähdessään miten tuska hetki hetkeltä, sana sanalta, iski kyntensä Runarin sieluun. Kaikki ajatus lakkasi äkisti ja kummallinen kylmä rauha lankesi hänen ylitseen. Ja hän nauroi.
— Sinä menettelet sentään tahdikkaammin kuin eräs ritarini tässä viime viikolla, puhui Mirdja, hän taittoi minun sateenvarjoni…
— Ja noin pienen seikan sinä muistat, hän mahtoi todellakin osua lähelle sinun sydäntäsi, äännähti Runar kaameasti.
— Kaikki minkä omistaa, on lähellä sydäntä — sateenvarjokin, miksei!
He seisahtuivat. Runar viskasi kepin palaset maahan…
— Luuletko nyt olevasi intresantti? Mirdja halveksivasti hymähti.
— Ei ole tarkoituskaan…
— Kepin särkyminen taisi saada sinut pahalle tuulelle… hahaa!
Runar ei vastannut.
— Turhaa on sentään syytää vihaansa viattomiin esineisiin…
— Se katkesi vahingossa.
— Todellakin, minun kunnioitukseni kohoaa sinua kohtaan.
— Voiko se vielä kohota, kukapa olisi uskonut?
Keskustelun kovuus ja katkeruus oli kamala.
Mirdja nauroi ääneen:
— Sano, etkö vihaa minua nyt?
— En tuhannetta osaa siitä kuin sinä minua.
— Mutta Herra Jumala, minähän rakastan sinua, siitähän on aikoja sitten sovittu! Oletko unohtanut? — Minä rakastan sinua…
— Sinun äänesi sanoo tällä hetkellä: minä vihaan sinua…
— Minähän olen näyttelijä, oletko senkin unohtanut…
Vaitioloa…
— Mirdja, sanoi Runar äkkiä, eikö olisi parempi, ettei minua olisi…
— Epäilemättä. Ja vielä parempi, jos ei minuakaan olisi…
— Mirdja — se on helposti autettu asia…
Mutta samassa kun Runar oli sanonut tämän, häpesi hän itseään. Ei sellaisesta tehdä sopimuksia… Miksi oli hän antanut Mirdjan kiihdyttää itseään…! Mirdjassahan tämä oli sairautta…
Mutta Mirdja oli tullut äkkiä todellakin hyvälle tuulelle ja hän pilaili heidän mennessään portaita ylös.
— Älä vaan ala puhua itsemurhasta, se on naurettavin asia, mistä mies voi puhua naiselle… Mutta jos olet kostonhaluinen, voin kyllä vakuuttaa sinulle, että ilkeämmällä tavalla et voisi palkita minun pahoja tekojani. Ja kyllä ymmärrän, että sinun usein saattaa kovinkin tehdä mieli karata pois minun luotani. Ja kun tiedät, että muuten sinun on aivan mahdoton päästä erilleen, aivan mahdoton, no silloin voi sitä tulla ajatelleeksi…
Ja kun he olivat sulkeneet oven jälkeensä, kiersi Mirdja käsivartensa
Runarin kaulaan ja suuteli häntä.
Aivan kuin kaikkein onnellisimman pikku kävelyretken jälestä.