X
Elämä on niin vanha. Sentähden on se niin tasainen. Kaikki käy määrättyjen hyvien lakien mukaan. Vuodenajat seuraavat toisiaan aina samassa järjestyksessä. Kukat kukkivat ja hedelmät putoavat, ihmiset syntyvät ja kuolevat. Ja se mikä siinä välissä on, on pientä ja lyhyttä…
Mirdjan ja Runarinkin elämä alkoi painua puolipäiväänsä. Se sai hyviä tapoja, alkoi tottua ja kesyttyä sekin. Vuodenajat kulkivat heiltä jo melkein yhtä tasaisesti ohitse kuin muiltakin ihmisiltä. Vähitellen, vähitellen…
Ja Mirdja alkoi rakastaa hiljaisuutta, hän tunsi rimpuilleensa jo tarpeeksi ja hän tunsi olevansa jo liian vanha tavoittelemaan taivaantakaisia. Sen minkä oli tavannut, sen oli tavannut. Nyt ei tulisi enää mitään muutosta kumminkaan. Mirdja oli vetäytynyt uudelleen pois ulkomaailman yhteydestä. Hänen hermonsa eivät kestäneet sitä, oli hän sanonut. Eivätkä ne hermot kehuttavia olleetkaan. Ne pitivät kyllä alati huolta siitä, että draamallinen puoli tuli ainakin yhtä valtavasti edustetuksi kuin lyyrillinen heidän yhteisessä perhe-onnessaan.
Mutta se kaikki juuri kuuluikin heidän erikoiseen perheonneensa ja pääasia oli, että sellainen oli olemassa, oli sillä sitten mikä olomuoto hyvänsä.
Ei mitään häiritsevää tapahtuisi enää, ei mitään uutta…
Mutta sitten piti vielä kerran kuitenkin tapahtua jotakin, joka vähän liikutteli heidät pois tavallisista tasapaino-asennosta.
Eikä sekään ollut mitään niin kovin merkillistä. Sitä vain, että
Mirdja oppi tuntemaan Nero-Norkon.
Silloin oli kesä.
Päivä oli kaunis ja pilvetön. Mitkään merkit taivaalla eivät ennustaneet ilmanmuutosta…
Mutta se alkoikin eräällä unella…
Näin tapahtui kaikki.
Mirdja oli istunut koko aamun apilasniityssä. Se oli aina hänen suurimpia nautintojaan maalla…
Mehiläiset hörisivät niin hyväntahtoisen unisesti hänen ympärillään, makea tuoksu hervautti niin suloisesti kaikkia aistimia ja niinpä hän lopulta nukahti. Ja silloin näki hän sen ihmeellisen unen…
Hän oli istuvinaan jättisuuren velvitschian lehdellä. Ja vähän matkan päässä hänestä toisella lehdellä istui suuri karvainen fauni ja katseli Mirdjaa. Leveä kuilu erotti lehdet toisistaan. Mutta äkkiä se karvainen nousi, harppasi yhdessä lennossa Mirdjan eteen ja kumarsi ja keikutti häntäänsä ja pyysi tanssiin. Ja samassa silmänräpäyksessä alkoi puu heidän allaan kasvaa ja he kohosivat huimaa vauhtia korkealle avaruuteen. Mirdjan täytti kamala kauhu. Hän katseli faunin pitkiä karvoja ja mitä enemmän hän niitä katseli, sitä pitemmiksi ne kasvoivat. Ja lehden pinta heidän allaan kiilsi kuin parkettilattia… Ja Mirdja ei uskaltanut myöntää eikä kieltää… Mutta silloin alkoi fauni tömistää kavioitaan ja liipotella korviaan ja sen sarvet alkoivat vihasta haaroittua. Mirdja tunsi viimeisen hetkensä tulleen… hän yritti nousta, mutta ei päässyt paikaltaan liikahtamaan… hän oli kasvanut kiinni velvitschian lehteen… Hän huudahti heikosti ja heräsi. Hän hieroi silmiään. Kaikki oli ennallaan. Apilaat tuoksuivat, mehiläiset hörisivät ja Runar seisoi hänen edessään ja nauroi.
— Taisitpa pelästyä minua, sanoi hän. Meille on tullut vieras… Tulin ilmoittamaan… Arvaapas kuka? Nero-Norkko… Muistatko kuulleesi sitä nimeä?
Mirdja säpsähti ja kaikki veri nousi päähän…
— Ah, sekö kirjailija, joka aikoinaan oli muodissa… Joku seuranäytelmä jossakin iltamassa ennen aikaan…
Mirdja koetti näyttää välinpitämättömältä.
— Niin, sinä näyttelit silloin "Odaliskia" kun me tutustuimme. Muistatko. Ja sinä sanoit jonkun pahan sanan Norkosta ja minä puolustin häntä. Minä muistan kaikki niin selvästi. Ja ajattelepas, siitä asti en ole nähnyt koko miestä! Olenhan tainnut kertoa sinulle, että me olimme ennen vanhaan mitä parhaimmat ystävät. Mutta se lie ollut suurimmaksi osaksi sisar-vainajani ansiota. Hän viihtyi kokonaista neljä vuotta meillä silloin. Ja se on tavatonta hänen luonteelleen, puheli Runar reippaasti.
Mutta Mirdja ei vastannut mitään, kulki vain Runarin rinnalla ja koetti näyttää välinpitämättömältä.
Sillä hän muisti odaliski-illan vielä liiankin hyvin — ja hän olisi mieluimmin suonut todella unohtaneensa mokoman, kaikkine mielenliikutuksineen.
Mutta hän ei siltä voinut vastustaa hullua ajatusta, että kenties hän sittenkin oli ottanut vain rengin ja nyt tulee itse isäntä — että Norkko tulee hänen tähtensä, nyt vihdoinkin…
Mutta jos Mirdja oli tuntenut pettymystä, kun ei hän silloin odaliski-iltanaan ollut nähnyt Norkkoa, oli hänen pettymyksensä nyt kaksin verroin suurempi, kun hän vihdoin sai nähdä hänet.
Sillä kaikesta huolimatta oli Mirdja kuitenkin salaa muodostellut itselleen hänestä jonkinlaisen kuvan. Hän olisi kookas mies, vapaaliikkeinen ja kalvahko, otsa uhmaavassa rypyssä, nerokas silmä itsekuluttavassa liekissä ja huulilla ijankaikkinen halveksiva hymy, muistuttaen ihmeteltävästi sitä ihannekuvaa, jonka Mirdja aikoinaan oli koonnut itselleen Runarin puutteista… Ja itsensä näköinen olisi hän ennen kaikkea.
Mutta hänpä ei vastannutkaan mitään näistä kuvitteluista. Ruma hän oli ensinnäkin. Se ei vielä olisi tehnyt mitään… Mutta hänessä ei myöskään näkynyt mitään voimakkaan personallisuuden tuntomerkkejä, ei mitään. Ja niin lyhyt hän oli, että ulottui vain Mirdjan olkapäähän, ja käytökseltään kömpelö ja jörö kuin talonpoika… ainoastaan harmaissa yhteenpuristetuissa tihkusilmissä oli itseryhtiä ja luonnetta.
Mirdja oli pitkin tietä kulkiessaan kotiin päin koettanut arvailla, mitä he ensiksi toisilleen sanoisivat, he, jotka jo kerran ennen olivat ikäänkuin hengessä nähneet toisensa.
Mutta kuin itsestään haihtuivat nämä kuvittelut, heti kun hän näki
Norkon.
Norkko tervehti häntä jurosti ja välinpitämättömästi, ikäänkuin olisi hän kaiken ikänsä liikkunut perheissä, missä emäntään ei tarvinnut mitään huomiota kiinnittää…
Ja tervehdittyään alkoi hän taas keskustella Runarin kanssa ikäänkuin ei Mirdjaa olisi ollutkaan.
Hän on raaka ja sivistymätön mies… Sietämätöntä olisi olla hänen seurassaan, vakuutteli Mirdja itselleen. Eikä hän näyttäytynyt enää koko päivänä.
Hänen oli niin kummallisen paha olla.
Mutta Norkko ei matkustanutkaan seuraavana päivänä, kuten Mirdja ensi suuttumaltaan oli toivonut…
He näkyivät viihtyvän niin hyvin yhdessä, Runar ja Norkko… Kaiket päivät olivat he yksissä, nauroivat ja puhelivat lakkaamatta. Runarkin oli aivan kuin nuortunut… Eikä heillä tuntunut ollenkaan olevan ikävä Mirdjaa.
Että Runar saattoikin viihtyä tuollaisen tomppelin seurassa! Oh, kuinka he olivat nyt epämiellyttäviä kumpikin! Ja Mirdja vältti heitä tahallaan. Hän tahtoi näyttää aivan välinpitämättömältä…
Mutta hänen sisimmässään kirveli harmi ja avuton ikävä. Ensi kertaa elämässään tunsi hän olevansa toisella sijalla ja hyljätty. Hän, joka aina oli tottunut yhdellä silmäyksellä valloittamaan miehen, toisella heittämään hänet jo polvilleen…! Ei kukaan ensikertalainen ollut vielä mennyt hänen ohitseen huomaamatta heti hänen erikoisuuttaan. Mutta tämä Norkko! Mitä välitti Mirdja hänestä, hän oli raakalainen! Mutta miksi oli hän kirjoittanut "Odaliskin"?
Ja Mirdja teeskenteli yhä tyyneyttä ja kalseutta, mutta itse asiassa oli hän jostakin selittämättömästä syystä mustasukkainen… Kummalleko noista kahdesta miehestä, sitä hän ei tiennyt.
Kolmantena iltana sanoi Mirdja Runarille:
— Kuule, minä en voi sille mitään, mutta minä vihaan tuota Norkkoa, minä en voi sietää häntä… Minä vihaan häntä yhtä suuresti kuin minä sinua rakastan…
Ja Mirdja itki…
Neljäntenä iltana sanoi Mirdja:
— Runar, sinä et ole koskaan kertonut minulle kuolleesta sisarestasi. Kerrohan hänestä. Millainen hän oli? Oliko hän kaunis?
— Kaunisko? Olihan hän sitä omaa lajiaan. Aivan sinun vastakohtasi. Yhtä vaalea kuin sinä olet tumma, yhtä hento kuin sinä olet voimakas, yhtä yksinkertainen kuin sinä olet monimutkainen. Sellainen, jonka elämään mahtui vain yksi ajatus, ja sydämeen vain yksi tunne… Sellainen oikea nainen…
— Onko oikea nainen sellainen? Mutta sehän on kaunista, puhui Mirdja hiljaa, hyvin kaunista. Vahinko, ettei sisaresi elä… Minä en ole tuntenut ainoatakaan oikeaa naista… Minä olen nähnyt aina vain itseni ja oman vereni muissa. Muulle olen ollut sokea. Kuule, Runar, ehkä sinä olisit voinut rakastaa enemmän sellaista oikeaa naista, jolla on sydän yksi-syisestä silkistä, ja sydämessä vain yhden miehen kuva elämän ijän… Minä olen paljon rumempi, Runar. Voitko sinä rakastaa minua?
Runar sulki Mirdjan syliinsä.
Mutta viidentenä iltana oli Mirdja äreä.
— Kummallista, sanoi hän, että sinä ja Norkko olette noin äärettömän hyviä ystäviä. Eikö se vivahda naiselliseen?
— Ystävyys tulee kysymykseen ainoastaan miesten kesken, ei koskaan naisten… Ja Norkon sydän on siinä suhteessa kultaa. Hän ei vaihtele tunteitaan…
— Sehän on yksitoikkoista… Rakastaako hän vielä sisartasi?
— Mutta hänhän on kuollut… Vaikka enpä luule, että hän ketään muutakaan tulee rakastamaan… Hän on niitä… Hän uskoo yhteen rakkauteen.
— Ah, kuten oikeat naiset…
Norkko viipyi heidän luonaan sen viikon ja vielä seuraavankin.
Mirdja alkoi jo vähän tottua ja leppyä, ja silloin tällöin sanoivat he sanan pari toisilleen, mutta silloinkin aina Mirdjan aloitteesta.
Kerran kuitenkin joutuivat he pitempiin puheisiin. Runar jätti heidät kahden, joko sattuman kautta tai tahallaan.
Ensin he vaikenivat.
Sitten alkoi Mirdja jotakin sanoakseen:
— Miksi ette ole julkaissut mitään niin pitkiin aikoihin?
— Eipä ole sattunut pahempaa rahapulaa, joka olisi pakottanut.
Mirdja oli tyrmistynyt. Hän oli odottanut puheen kääntyvän
"Odaliskiin" tai Mirdjaan itseensä.
— Siltä kannaltako te otattekin koko kirjallisen toimintanne? Sepä on arvotonta.
— No mitäpäs julkaiseminen on muuta kuin kauppaa ja vielä sitä kaikkein ilkeintä laatua. Niin totta kuin minä pidän sieluani korkeammassa arvossa kuin ruumistani, niin totta minusta julkaiseminen on suurempi synti kuin orjakauppa… Myydä itsensä rahasta kaikille, ohhoh!
— Mutta eikö ole synti sitten kätkeä kynttilänsä vakan alle?
Sielujakin täytyy antaa muille.
— Antaa, mutta ei myydä, siinä on ero. Täytyyhän saada valita kelle antaa, antaa arvokkaimmalleen, rakkaimmalleen, parhaimmalleen.
— Miks'ette tahdo olla kuin Jumalan aurinko, paistaa sekä pahoille että vanhurskaille…?
— En minä tahdo olla hyvä jokaiselle, jollekin vain.
— Tepä olette itara…
— On sitä tullut tuhlatuksikin.
Nyt hän ajattelee "Odaliskia", päätteli Mirdja ja hän sanoi:
— Kaduttaako teitä perästäpäin kaikki rahalliset pakkoluovutukset. Kumma että tuollaisia mielipiteitä omaten olette koskaan edes nälän hädässä levittänyt sieluanne kirjoissa.
— En minä ole sitä tehnytkään.
— No mutta tehän olette julkaissut.
— Aivan ulkopuolelta itseäni.
— Entä "Odaliski", ei Mirdja nyt malttanut olla huomauttamatta, olihan se vahvalla tempperamentillä piirretty?
Norkko naurahti omituisesti ja yskähti, ja naurahti taas. — Sitten hän sanoi:
— Vain niin, vai ette tiedä siitä mitään. No se on juuri Runarin kaltaista… "Odaliskin" tekasimme yhdessä kerran huviksemme erään Runarin päiväkirja-sivun johdosta. Oli tositapahtumakin siinä pohjalla, jostakin Pariisista, mistä lie ollut.
Mirdja jäi sanattomaksi.
— Vai ei ole mies sanonut edes vaimolleen! No siinä on uskollisuutta. Pelkäsi kai minun maineeni kärsivän. Runarinhan se oli oikeastaan koko juttu. No voi nyt kaikkea… Siinä on teillä hieno mies. Siinä on yksi, joka ei ole myynyt itseään, vaikka varsin olisi voinut, vieläpä oikein korkeasta kurssista… Hänkin on antanut vain sille, jolle on tahtonut antaa…
Norkko katsoi puristuneilla silmillään tiukasti Mirdjaan.
Mirdja loi silmänsä alas. Hän oli hämillään, mutta samalla ylen onnellinen ja kiitollinen Norkolle siitä, mitä tämä sanoi Runarista. Kerrankin joku, joka näki miten hyvin hän oli valinnut miehensä. Mutta hän ei vaan uskaltanut kohdata noiden näkymättömien tihrusilmien katsetta. Aivan kuin olisi ollut paha omatunto…
Ja hän kuuli, miten ääni jatkoi:
— Hän on antanut teille liian paljon, enemmän kuin naisille on hyvä antaa.
— Miksi niin?
— Minä olen nähnyt esimerkkejä siitä, miten aivan erinomaiset miehet ovat menneet hukkaan ainoastaan naisten tähden. Naiset eivät ymmärrä mitään, joka ei näy ulospäin ja pistä silmiin. He rakastavat vain koreita vaatteita.
— Onko tämä syytös?
— Ei, mutta minä olen Runarin ystävä ja minä olen nähnyt, että hän rakastaa teitä suuresti. Ei saa tehdä onnettomaksi sitä, jonka rakkauden on kerran ottanut vastaan.
— Onko Runar sanonut olevansa onneton?
— Siinä on taas nainen. Ei, ette te ymmärrä miehen mieltä, ette vähääkään. Te ette laisinkaan käsitä asemaanne sellaisen miehen vaimona… Sitä suuremmat velvollisuudet, mitä suuremman rakkauden on saanut. Minä en koskaan uskaltaisi ottaa vastaa niin suurta rakkautta.
— Eihän suuri rakkaus vaadi mitään.
— Ei, siinä olette oikeassa. Mutta se kärsii sitä enemmän. Elää sekunti sekunnilta rakastettunsa elämän omanaan. Suurimman rakkauden saanut ihminen on suurin vanki, ellei hän tahdo olla hirviö ja sielujen surmaaja.
— Ja sentähdenkö ette uskaltaisi ottaa vastaan rakkautta? Mutta uskallatte itse rakastaa… Eikö sekin ole sisällinen vankeus…?
— Minä elänkin ilman rakkautta, se sopii minulle paremmin.
— Mutta mistä te tiedätte, vaikka teitä varten eläisi jossakin rakkaus ja kärsimys, josta ette tiedä mitään…?
— Ei, sanoi Norkko jyrkästi.
— Niin, te ette vaan tiedä.
Mutta samassa pelästyi Mirdja sanojaan, ajatellen että Norkko voisi luulla hänen puhuvan itsestään. Ja hän lisäsi nopeasti:
— Tehän vain sanoitte, että teilläkin saattoi olla joku parhain ja armain, jolle voitte antaa kaiken sen, mitä ette voinut myydä. Sellaisesta saattaa aina jäädä sieluun jotakin…
Mutta Mirdja hämmentyi puheessaan, luullen sanoneensa jotakin kovin sopimatonta, sillä hän muisti, mitä Runar oli kertonut sisarestaan.
— Maailmasta löytää aina hyviä ihmisiä, jotka tahtovat kuunnella murheellista, silloin kun sydän on liian täynnä…
He vaikenivat.
— Minusta on hauskaa, että olette Runarin ystävä, sanoi hetken kuluttua Mirdja. — Ettekö voisi olla minunkin ystäväni?
— En, vastasi Norkko kuivasti.
Mirdja ei uskaltanut enää kysyä miksi… Joku hänelle aivan ennen tuntematon voimattomuus teki hänet kummallisen kesyksi tuon kömpelön, pienen miehen läheisyydessä.
Ja Norkko kääntyi häneen selin ja meni ulos huoneesta.
Mutta tämän kohtauksen jälkeen oli Mirdja aivan muuttunut. Hiljaisena, melkein arkana liikkui hän kodissaan. Hän ajatteli ajatuksia, joita hän ei vielä ikänänsä ollut ajatellut. Runarin, Norkon ja koko maailman näki hän nyt aivan toisessa valaistuksessa. Mutta Norkkoa ajatteli hän liian paljon, sen hän huomasi. Ja hän olisi suonut olevansa yksi niistä hyvistä ihmisistä, joille Norkko tuskanhetkenään voisi antaa sielunsa runon.
Mitään pitempää he eivät enää puhuneet toisilleen. Mutta usein sattui, että he tapasivat toisensa salaa katselemasta toisiaan. Ja Mirdja loi silloin aina silmänsä nopeasti maahan.
Sitten lähti Norkko.
Ja senjälkeen tunsi Mirdja aivan hirveää tyhjyyttä ympärillään. Hän oli jo ehtinyt tottua Norkkoon. Tämä oli tullut melkein välttämättömäksi katsomokohdaksi Mirdjalle joka päivä. Ja nyt oli hän mennyt. Arvoitus oli jäänyt aukaisematta, miehen sydän oli lähtenyt pois kylmänä ja suljettuna…
Runar olisi voinut olla poissa tieltä, ajatteli hän joskus. Mutta sitten hän heti taas katui ja rukoili sydämessään Jumalalta pitkää, onnellista elämää Runarille.
— Runar, sanoi Mirdja, eräänä iltana kaksi viikkoa senjälkeen kun Norkko oli matkustanut, en minä vihaa Norkkoa enää. Hänellä on sentään kultainen sydän. Onpa hyvä, että hän on sinun ystäväsi! Mutta minusta hän ei pidä…
— Hän on jörö vieraille… Hän tarvitsee aikaa…
Mutta siitä huolimatta muisteli Mirdja Norkkoa erityisellä mielihyvällä. Sillä hän oli kohottanut hänelle jälleen Runarin. — Mirdjan itsekäs ja turhamainen naisluonto ainoastaan kantoi yhä vielä hiljaista kaunaa. Se olisi tahtonut kostaa. Ja kostaa kaikkein pahimmalla: tekemällä hänestä suurimman rakkauden saajan ja kantajan — suurimman vangin.