XI
Sitten kaikki unohtuu vähitellen. Eikä mitään uutta tapahdu enää.
Vuodet vierivät ohitse yhä huomaamattomammin… Mitä niissä olisikaan huomattavaa enää. Mirdja ja Runar ovat jo vanhuksia.
Kaikki jyrkät ja vaaralliset pystyvalkeat ovat jo aikoja sitten hiipyneet pois heidän elämästään. Kohtaukset heidän välillään ovat käyneet yhä hiljaisemmiksi ja surunvoittoisemmiksi, yhä sinestävämmäksi heidän kasvavan rakkautensa hellyys.
Ja aina kun takkavalkea loimottaa ja ulkona pyryttää, istuvat he pusertuneina toisiinsa kuin peljästyneet lapset… Siinä tulen ääressä saattavat he sitten kertoa toisilleen merkillisiä satuja elämästään, niin merkillisiä, ettei kukaan koko maailmassa uskoisi niitä tosiksi. Mutta he ovat kuin lapset. He uskovat omiin satuihinsa…
Tällaisia saattavat he kertoa:
— En minä sinua elämäni tunteeksi ottanutkaan, vaan elämäni tiedoksi, sanoo Mirdja. Kun minä sinut näin, olin jo lakannut onnea hakemasta, ja onneen uskomasta… Minä odotin elämää edessäni ainoastaan kuten havaintojentekijä sitä odottaa, etuluulottomasti, kylmästi ja hiljaa… Mitenpä olisin minä mistään voinut pettyä enää? Kuten sinä… Rauha sinun otsallasi on petetyn omantunnon rauhaa… Eikö totta? Sinä luulit minussa onnen löytäväsi, en minä onni ollutkaan. Sinä luulit minussa rikkauden ja kauneuden löytäväsi, en minä kumpaakaan ollut. Syvyyksiin luulit saavasi katsoa, ja ne kuivuivat pois kuin keveät purot juoksevat erämaan suureen hiekkaan.
— Niin Mirdja. Yksi on totuus sinun puheessasi: minä olen tappanut sinut… Luuletko, etten ole sitä näinä vuosina tuntenut tuskallisesti ja kauheasti; miten minun läheisyyteni köyhdytti sinut, jäädytti veren suonissasi, leikkasi siivet fantasialtasi, lennostaan ampui ihanat ilmalintusi ja runon sinussa jokapäiväisellä nälkäkuolemalla murhasi! Jumala, mitä olen tehnyt sinulle minä!
— Älä puhu noin. Elämä olet sinä ollut minulle, ihana ja tuskainen kuin elämän totuus itse. Katso, jos minun lintuni väsyivät, väsyivät ne siksi, etteivät ne ilmalintuja olleetkaan, eivät kotkan mieltä kantaneetkaan. Jos katosi kauneuteni, katosi siksi, ettei se totuutta ollutkaan, jos loppui runoni, loppui se siksi, etten minä oikea runoilija ollutkaan. Diletantti minä olin, perinnöllisesti, auttamattomasti… Mutta ennenkuin minä sen opin ymmärtämään, olin minä kova ja katkera, syytin kaikkia taivaassa ja taivaan alla omasta onnettomasta itsestäni… Vasta sinä opetit minulle totuuden… En minä mitään ollutkaan…
— Ja tuon olen minä sinulle opettanut, tuon surullisen keinotekoisen totuuden! Aina vaan sälääkin ja tahtomattaan ampuvat sanasi samaan asiaan: minä olen tappanut sinut…
— Sinä et saa, et saa puhua noin. Etkö vieläkään tunne minua, Runar? Vieläkö silmissäsi kangastavat ammoin sammuneet aarniovalkeat, sinä suuri, suuri lapsi! Kuinka voisi tappaa sen, jota ei koskaan ole ollutkaan…
— Se on ollut… Taiteilijallakin on ihmisen sielussa lapsi-ikänsä, jolloin se kuoleman ja elämän välillä värisee. Sen ensi rukous on hento ja hiljainen ja kosketukselle arempi kuin yössä aukenevan äänettömän lumpeen… Ja muutamien sielujen suurin rukous, suurin huuto sellaisena hetkenä on yksinäisyyttä kohti… Sen suurta ja suureksi tekevää autiota äärettömyyttä he ainoaksi auringokseen rukoilevat… Kun minä sinut näin, Mirdja, ensi kertaa, rukoili sinunkin silmäsi samaa, rukoili taiteilija sinussa samaa… Minä en uskonut sitä sinun kaipuutasi ja sinä itse sitä uhmata tahdoit… Ja nyt on kaikki ohitse… Ja kaikki olisi voinut olla toisin. Mitä olemme me toisillemme tehneet!…
— Ah, minun ystävä parkani, miten pohjaton onkaan sinun pettymyksesi yhä vielä! Kaikki sinun kauniit unesi olen minä repinyt enkä mitään ole minä osannut rakentaa sijalle… Virkaheiton olen minä sinusta tehnyt. Sinä jumalten unien tavoittelija, sinä et tavoittele enää…
— Sinä olet se, jota olen etsinyt. Miksi etsisin enää?
— Ja sinä olet se ainoa, jota maailmalta olen pyytänyt. Miksi eläisin enää maailmalle…? Oletko huomannut, miten meidän on ollut hyvä nyt, kun emme enää mitään etsi emmekä mitään tavoittele. Minäkään en ole katkera enää, oletko huomannut? Kaiken tuskan ja pettymyksen, kaiken särkyneen ja haaksirikkoutuneen ylitse on vihdoinkin vetäytynyt suuri, sovittava rauha…
— Niin, kuoleman rauha, vanhuuden hiljaisen viisauden rauha, joka sanoo: "Katso, kaikki on turhuus." Salomon oli suuri dekadentti. Entä sitten! Hekin voivat ajallaan levittää maailmaan siunausta, tyhjyyden ja häviön ijankaikkista rauhaa. Nirvanan kylmää, jäähenkistä tuoksua… Ja se leviää kuin suloinen balsami kuumeisten aivojen ja hiiltyneiden sielujen ylitse…
— Niin ei mikään hullu pyrkimys tai epätoivo tai levottomuus elä enää Salomonin ohitse, naurahtaa Mirdja. "Katso Jumalan töitä. Sillä kuka taitaa ojeta sen, jonka hän tekee vääräksi." Eikö siinä ole sana minulle!
— Hän sanoo vielä muutakin. "Parempi on murehtia kuin nauraa, sillä murheesta sydän paranee."
— Minun sydämeni on jo parantunut. Minun ei tarvitse murehtia enää…
— Minä olen sinun murheesi, Mirdja.
— Sinä olet minun parantajani, Runar. Ennen sinua olin särkynyt ja hapuileva, nyt olen ehjä ja onnellinen… Sinä olet sittenkin ollut minua voimakkaampi…
— Missä?
— Rakkaudessa. Nyt minä tiedän, mitä rakkaus on…
— Mitä se on?
— Suurin kaikista… Ja minä rakastan sinua, Runar…
— Koko elämäni olen minä odottanut noita sanoja. Minä olen kuolemaan valmis…
Tällaisia puhuvat he toisilleen. Ja kun he vaikenevat, katsovat he toisiaan silmään ja hymyävät samasta onnesta ja samasta ajatuksesta…
He toisiinsa pusertuneet suuret lapset!…
Ja tuli takassa loimottaa heidän myöhäiselle onnelleen…