XII
Mutta ei ainoastaan hämärähetkien kuvitelmiin ja satuihin rajoitu Mirdjan ja Runarin uudelleen herännyt ihmeellinen lapsuus. Kaikkia se vaatii, mitä lapsuus vaatii: leikkiä ja lepertelyä, hyvän omantunnon vallatonta vapautta ja ajatuksetonta, aurinkoista iloa…
Ja niinpä he leikkivät ja lepertelevät aamusta iltaan alkaakseen seuraavana aamuna taas uudestaan…
Ei kukaan lapsi koko maailmassa osaakaan leikkiä niin suloisesti kuin Mirdja. Ei kellään lapsella koko maailmassa ole niin helisevää naurua ja niin kirkkaan puhtoista silmää.
— Luonnon mestaripetosta on, sanoo Runar, että sinä yhä vielä olet lapsi. Miksi sinä yhä vielä olet lapsi?
— Siksi, puhuu Mirdja, että oikea lapsuuteni on katkennut kesken. Minulla ei ole ollut tilaisuutta leikkiä silloin, kun muut lapset leikkivät. Siitä jäi sieluuni tarve leikkiä aina, siitä jäi sadun heijastus silmiini… Lapsi minussa elää yhä vielä, se on totta, satavuotias lapsi… Se tahtoo tulla hyväillyksi ja tuuditetuksi… Se tahtoo löytää äidin silmän, jota se ei milloinkaan ole nähnyt, tuntea isän tukevan käden, jota se ei muista tunteneensa… Se tahtoo rukoilla tähtiä ja uskoa kukkia sisarikseen… Sinä olet minulle nyt isä ja äiti ja tähti ja kukka…
— Rakas, pikku Mirdja, sanoo Runar, ja on onnellinen.