XIII
Sadun ja leikin valta kasvaa, mutta kuoleman varjo pitenee pitenemistään…
Sillä Mirdja ja Runar ovat sangen sairaita molemmat…
He huomaavat sen itsekin lopulta, mutta kauhealla sydämen pelolla salaavat he huomionsa toisiltaan. Sillä he eivät tahdo uskoa siihen sittenkään, viimeiseen asti tahtovat he vaientaa kuoleman enteitten kammottavan kummittelun ympärillään. He eivät tahdo ajatella mitään ja kuitenkaan eivät he elä enää hetkeäkään tarkastamatta toisiaan yhä kasvavalla, kaamealla jännityksellä. Sillä minkä he voivat sille! Heidän välillään tapahtuu kummallisia, hirveitä asioita, joka panee heidät ajattelemaan vasten tahtoaankin.
Eräänä iltana istuvat Mirdja ja Runar kahden sohvalla. Värähtämätön hiljaisuus lepää huoneessa. Ja siinä puolipimeässä ajattelevat he kumpikin omia raskaita ajatuksiaan…
Kammottavaa on yksinäisyyden iltahämärä ihmisen sielussa… Ja sentään heitä on kaksi…
Pelokkaasti ja salaa alkaa Mirdja taas tarkastella Runaria. Keitä he olivat oikeastaan, he kaksi? Miksi he istuivat siinä ja miksi he vaikenivat?… Vaan miksipä he olisivat puhuneetkaan?
Kumpi heistä oli kummittelija…?
Äkkiä säpsähtää Mirdjassa jokin. Hän katsahtaa uudelleen mieheensä ja kamalasti kiljahtaen lyyhistyy hän kokoon…
Hirveän, hirveän näyn on hän nähnyt…
Runar säikähtää… Hän nostaa Mirdjan syliinsä, mutta Mirdja potkii ja puree ja koko ruumis vavahtelee ja värisee… Runar kantaa hänet väkisin vuoteelle…
— Mikä sinun on? Mikä sinulle tuli? kyselee hän hätääntyneenä.
Mutta Mirdja vaan tajuttomasti häneen tuijottaa ja hänen kasvonsa vääntyvät jälleen suonenvedon-tapaiseen kauhuun…
Seuraavana päivänä vasta kertoo Mirdja näkynsä:
— Sinä hetkenä näin minä meidät toisina… Sinä olit luuranko, juuri haudasta noussut. Sinun silmäkuoppasi tuijottivat tyhjinä, sinun luusi kalahtelivat… Minä istuin kuolleen miehen rinnalla… Minä… Ja tiedätkö kuka minä olin? Mielisairas, hullu, parantumaton aivo- ja sydäntautinen… Me kaksi, sellaisia me olimme sinä hirveänä silmänräpäyksenä. Ja sellaisiksi me tulemme, lisää Mirdja väristen ja hiljaa. Minä uskon siihen. Se oli tulevaisuuden näky…
— Älä kiihota hermojasi noin, rakas, pikku Mirdja, puhuu Runar. Mutta sydämessään toistaa hänkin samaa kuvaa ja hän koettaa arvata, kumpi heistä tulee kuolemaan ensin.
Mutta Mirdja ei ole kertonut kaikkea. Ei sitä, että hän joskus on toivonut Runarin kuolemaa ja että hän nyt syvän syyllisyyden painon alla on nääntymäisillään…
Hänellä ei ole enää hetkeäkään rauhaa. Se ennustus, se näky seuraa kaikkialla ja aina. Ja uusia, samankaltaisia ilmestyy lakkaamatta hänen tielleen. Hän ei uskalla enää jättää silmiään lepäämään mihinkään kohtaan. Alati täytyy hänen vain vilkua ja muuttaa ja pelätä…
Mutta eniten kaikesta täytyy hänen sentään pelätä tulta. Siinä on aina kuvia… Ja ihmisiä… Jotka äkkiä saattavat muuttua luurangoiksi… Mutta hirveä on myös pimeys ja yksinäisyyskin.
Ja aina kun Runar lähtee kotoa, tahtoisi Mirdja pitää häntä kiinni takista, tiukasti, hellittämättömästi, ettei hän vaan pääsisi pois… Mutta sitten hän taas kokoaa koko ryhtinsä ja koettaa vielä salata hulluutensa… Vaikka kuoleman tuska ja pelko jo sokaisee…
Mutta kerran tapahtuu sitten, että Runar kotiin palatessaan löytää Mirdjan huoneensa pimeimmästä nurkasta kolmen peitteen sisästä, mykkyrään kiertyneenä kuin koiran…
Se oli tapahtunut näin.
Mirdja oli istunut yksin… Hämärä oli tummennut tummenemistaan. Sitä oli hän vaan katsellut… Silloin oli palvelijatar tullut sisään ja asettanut pöydälle aivan Mirdjan eteen suuren, valkosilmäisen hautauskonvehdin. Oli luullut, että rouvalta oli pudonnut joku muisto… Mirdja ei ollut saanut sanaakaan suustaan, oli vain tuijottanut tuohon hirvittävään mustaan makeiseen, ja se oli tuijottanut häneen takaisin sillä yhdellä ainoalla valkoisella silmällään. Ja hänet oli vallannut tukehtava kauhu. Hän oli tahtonut piilottaa sen. Hän oli kulettanut sitä paikasta toiseen löytämättä sille sopivaa kätköä. Kaikki oli ollut hänelle liian rakasta sen onnettomuutta ennustavan silmän alle pantavaksi… Vihdoin oli hän polttanut sen… Mutta silloin oli itse tuli katsonut häneen kuin suuri, summaton hautajaiskonvehti, ja silloin oli Mirdja rajattoman kauhunsa takaa-ajamana kätkeytynyt nurkkaan, pusertunut aivan kiinni seinään ja kääriytynyt peitteihin…
Kuoleman varjo pitenee pitenemistään…
Vihdoin vievät he toisensa lääkärille.
Lääkäri katselee noita molempia, epätietoisena mitä sanoa. Sillä sydämessään tuomitsee hän heidät parantumattomiksi, kummankin… Ja hän näkee, että he vain pahentavat toistensa tilaa.
Varovaisesti ehdottaa hän matkaa ja yksinäisyyttä.
Mutta silloin saa Mirdja hysteerisen kohtauksen ja nyyhkytystensä lävitse hän huudahtaa:
— Te ette ole mikään oikea lääkäri! Te ette ole sielulääkäri! Te ette näe, että me olemme etsineet toisiamme koko elämämme ijän ja nyt vasta toisemme löytäneet. Te ette näe, että meillä nyt on sama sielu. Me emme voi enää erota.
Te elätte eroanne kohti, ajattelee lääkäri, mutta minä en voi teille enää mitään…
Ja he kaksi sairasta menevät jälleen pois niinkuin ovat tulleetkin… Jatkamaan elämäänsä, joka ei tästälähin enää ole näkevä ainoatakaan tervettä hetkeä…
Kuin kuolevan yhä heikkonevaa henkäilyä se enää on, kuin sammuvan tulen hiljaista epätasaista hiipumista…
Sielukellot
Pimeää ja yksinäistä…
Yksinäinen kynttilä valaisee heikosti yksinäisen naisen huonetta…
Mustan naisen… Sairaan naisen…
Mirdja tuijottaa, tuijottaa…
Tuijottamisen jäykkään tuskaan keskittyy koko elämänaikainen ajattelu. Ei mitään muuta enää…
Kynttilä palaa alemmas ja alemmas. Sen reunalle muodostuu valkeita talikuvioita. Niin valkeita ja hentoja… Nyt vain yksi — pieni. Se pidentyy vähitellen, käy yhä korkeammaksi ja suuremmaksi — aivan kuin yksinäisyyskin. Se suurentuu, kun siihen tuijottaa — aivan kuin yksinäisyyskin. Ja se kulkee tuota pyöryläviivaa aina eikä se lopu koskaan… Se on ijankaikkinen. Vanha keksintö tuokin. Ympyrä merkitsemässä ijankaikkisuutta…
Jumala, miten kaikki on vanhaa, ennen keksittyä, ennen elettyä!
Vanhaa ja elettyä tietysti Mirdjakin ja Mirdjan kohtalo! Kalpea jäljittelijä on hän vain ollut, perijätär, joka on kulkenut kädet täynnä ammoin koottua tavaraa. Ja viitsinyt sentään elää uudestaan, keksiä uudestaan! Miten mitätöntä ja naurettavaa onkaan syntyä ihmiseksi! Kuluneheksi tuoreimmillaan, ikälopuksi jo ennen elämänsä alkua!
Ei ainoatakaan uutta ajatusta ole ainakaan Mirdjan elämän halki välähtänyt. Paljon lavertelua, paljon suurien sanojen heittelemistä, mutta kaikki vain toisintoja, poimintoja vuosisatojen romuläjiltä ja kalmistoista…
Lumpunkerääjiä me ihmiset!
Mutta yhteinen tyhjyydentunto ei jaksa meitä lähentää. Yksinäistä ja pimeää on meidän ympärillämme aina — lopultakin.
Yksinäistä ja pimeää…
Talikuvio sortuu äkkiä aivan hiljaa.
Mutta Mirdjasta tuntuu kuin jyrähtäisi huone nurin ja hän hypähtää ilmaan heikosti parahtaen.
Sitten?…
Ei mitään uutta taaskaan…
Kynttilä palaa alemmas. Mirdja tuijottaa…
* * * * *
Nyt ne kuuluvat taas ne kauheat. — Sielukellot. — Ne kumahtavat
Mirdjan korvissa raskaina, musertavina.
Hänen tekisi mieli huutaa, raivota. Tarttua kuljettajan käteen, lyödä häntä, repiä, purra, raadella…
Miksi soittaa hän noita kauheita, kumahtelevia kupuja, joita Mirdja elämänsä ijän on vihannut julmalla, ennakkoluuloisella vihalla!
Ne johtavat hänen mieleensä alati harmaan, painostavan syyspäivän… Sumua, alakuloisuutta ilmassa, likaista lumisohjoa maassa… Pää alaspäin… Raskas askel — Pim… pom — Harmaa askel — Maahan painu, me painamme! — Pim… pom — Me olemme painajainen. — Me emme salli sinun kulkea keveästi. Keveys on synti. — Pim… pom — Surunlaakso on maailma. — Pom… pom…
Mirdja on elämänsä ijän vihannut kirkonkelloja, sillä ne ovat aina olleet kuin ristiinnaulitsemis-iskut hänen herkässä sielussaan.
Mutta nyt liittyy niihin lisäksi hänen elämänsä sairaimmat hetket, tuskallisimmat irtirepäisyt. Tässä soitossa on hän astunut setänsä ja miehensä haudalle… Onko siitä jo kauankin? Ah, eihän hän sitä tahdo ajatella, ei, ei… Eihän hän tietäisi sitä kumminkaan… Ja sitten tulisi taas suru… Ei, ei se tulisi enää… Ei mitään ole jälellä enää. Hän on itkenyt kyyneleensä kuiviin, ajatellut ajatuksensa tylsiksi, surrut surunsakin niin käsittämättömän kaukaiseksi. Väsymys vaan on… Ja yhden hän vaan ymmärtää tästä kaikesta: "Kuolinpäivä on parempi kuin syntymäpäivä." Tuo vieraan, viisaan miehen päästä lähtenyt ajatus jää siis sittenkin hänen kaikista viimeisekseen?…
Mirdja hypähtää äkkiä seisaalleen, polkee jalkaansa ja painuu taas kokoon. Nuo kauheat kellot!
Sitten jää hän jälleen tuijottamaan…
Hän näkee omat hautajaisensa. Hurskas setä lukee jotakin kirjastaan… Hyvä ja tyhmä Anna täti itkee, koska se kuuluu hyvään tapaan… Muuten kaikki vieraita, kaikki uteliaisuudesta tulleita… Ei kukaan heistä ole tuntenut häntä, ei kukaan osaa kaivata häntä… Rolf on ainoa, joka osaisi, mutta hän on maailmalla eikä tiedä, että Mirdja on sammunut. Ja ne muut, ne uteliaisuudesta ja muodollisuudesta tulleet, ne kiroilevat pakkasta ja pitkiä toimituksia. Ja Mirdjan käy niin sääliksi heitä, heidän pahaa pakollista ryhtiään, heidän surkean venyneiksi pingoitettuja naamalihaksiaan. Miten paljon vaivaa he näkevät hänen, vieraan tähden… Mutta sitten ajattelee taas Mirdja, että jos hän nyt ampuisi itseään rintaan, niinkuin viisainta olisi, miten hänen pääkallonsa nakutettaisiin auki ja todistettaisiin, että hän oli ollut mielenvikainen…
Itse hän tahtoisi olla mukana ruumiin-avauksessa ja julistaa: abnormi kehitys, kokonaan abnormi. Mielenhäiriössä tapahtunut…
* * * * *
Mirdja on kuullut itsestään sanan: mielisairas. Mutta sille hän vaan nyökäyttää päätään: Niin, niin se on, minun mieleni on hyvin sairas…
Mirdja on myöskin kuullut itsestään sanan: hullu. Mutta sen on hän heittänyt pois: Ei, minä olen paljon viisaampi nyt kuin ennen, paljon viisaampi…
Sillä yöt läpeensä puhelee Mirdja nyt viisasten henkien kanssa.
Mutta ne puheet ovat kovia, armahtamattoman kovia puheita. Ja sentähden pelkää Mirdja niiden viiltävää viisautta, pelkää noita pitkiä unettomia öitä, jotka hän niin hyvin jo ennestään tuntee, mutta joilla tällä kertaa on aivan omat oudot unensa ja häijyt sanansa.
Mirdja näkee näkyjä ja kuulee varjojen puhuvan. Ja myös oman varjonsa kanssa hän puhelee, ääneen puhelee, pitkiä puheita yön hirvittävässä hiljaisuudessa:
— Sinulla ei ole mitään syytä soimata kovuudesta kohtalon jumalaa.
Kaksi ihmistä on kuollut. Entä sitten? Niitä kuolee joka minuutti.
Olivatko nämä sinulle enemmän kuin kaikki muut?
— Ainoat, joita rakastin.
— Ainoat, jotka sinua rakastivat, tarkoitat. Sinä itsehän et ole koskaan rakastanut. Etkö muista? Ainahan sinä sen olet tiennyt ja aina sinä sentään olet valehdellut ja valheellasi hukuttanut sieluja…
— Minäkö valehdellut? Minäkö, joka jo edeltäpäin ihmisiä itsestäni varoitin, koskemasta kielsin, jott'eivät tietämättään lankeisi ansaan ja sitten syyttäisi minua salametsästyksestä! Minä olen aina sanonut totuuden ja sentään sinä syytät…
— Sinä pelkäät syytöksiä, Mirdja. No hyvä. Minä syytän sittenkin:
Kun sinun huulesi sanoivat: älä koske! hiveli äänesi: koske, koske!
Tahallasi sinä viekoittelit, kiihotit ja sentään tahdot pidättää
itsellesi viisastelijan tunnottoman voiton ja voittamattomuuden.
Häpeä, Mirdja!
— Minkä mahdoin minä sille! Minussa oli taikaa. Ja minä olin huono.
Minä olisin tahtonut olla toinen, mutta en voinut.
— Valehtelija, valehtelija! Et ikänäsi ole tahtonut olla toinen kuin mikä olet. Et ikänäsi ole itseäsi huonona pitänyt… Päinvastoin, ihanimpana kaikista ihmisistä. Ja sentään olit sinä ainoastaan niitä, jotka ovat kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Tiedätkö keitä he ovat?
— Minä en kuulu heihin. Minä olen rakastanut.
— Miksi sinä sitten murhasit heidät?
— Minäkö? Murhasin?
— Niin, älä koeta uskotellakaan, että he luonnollisella kuolemalla kuolivat. Kas vaan, sinä kaksinkertainen murhaaja, kalpenetpa sentään. Sinä näet, ettei minulta voi salata mitään. Kaikki minä tiedän. Sinä jätit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt jättää, otit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt ottaa… Sielun nälkään ja yksinäisyyden hulluuttavaan hätään tapoit sinä sen ensimmäisen ja toisen vielä pahemmilla keinoilla… Sinä rakastit heitä todellakin suuresti!
— Niin, minä rakastin heitä. Ja nyt minä olen murtunut…
— Yksinäisenä, ylpeänä pyysit olla elämäsi kaiken, ja nyt et kestä yksinäisyyttäsi kumminkaan. Raukka, raukka!
— Minä rakastin heitä. Ja rakkauttani kohti minua nytkin joku vastustamaton voima vetää…
— He ovat vainajia, sinä suurien sanojen ystävä, sinä itsesi etsijä…
— Minä rakastin heitä. Minä tahdon sovittaa vainajat.
— Ja sinä luulet, että elämän pitkä itsekkäisyys on sovitettu yhden myöhäisen hetken uhrautuvalla unelmalla?
— Minä rakastin heitä, mutta minulla ei ollut oikeaa rakkautta. Nyt vasta olen sen löytänyt…
— Sen voi antaa ainoastaan se suuri natsarealainen… Mutta häntä sinä et tunne.
Houreessa ja kuumeessa vääntelehtii Mirdja vuoteellaan ja otsalta vierivät suuret tuskalliset karpalot. Silmät tuijottavat henkien-näkijän tylsällä kiillolla…
Henkiä, näkyjä, ennen näkemättömiä!
Mirdja on kohonnut istualleen. Silmissä palaa ja pistää… Hän erottaa pimeästä loiston. Tuntee korkean, puhtaan otsan, syvät silmät ja säteikön…
Mutta äkkiä kaikki himmenee. Kuin halvaus lyö hänet jälleen alas jokin…
Hän viruu taas tylsänä eikä näe enää mitään.
Mirdjan sielu on hyvin sairas.
* * * * *
Hautausmaalla on aina hiljaista, mutta hiljaisinta silloin kun äkkihämärä on laskeutunut, kun varjot lisääntyvät hetki hetkeltä ja vanhat ristit odottavat keinuvassa puolipimeässä.
Se on se hetki, jolloin elävät ovat siirtyneet pois eivätkä kuolleet vielä ole heränneet. Se on se hetki, jolloin hiljaisuus on suurin. Ja sitä hetkeä rakastaa Mirdja.
Silloin käärii hän ympärilleen pitkän vaalean vaipan ja kuulumattomin askelin hiipii hän ulos omasta ovestaan, kuin salaa, kuin salaiselle lemmenkohtaukselle lähtien.
Hän vilkuilee arasti ympärilleen. Hän epäilee pihamiestä, joka väliin sattuu seisomaan portilla. Hän pelkää ajuria, joka liikkumattomana torkkuu korkealla penkillään. Hän pelkää pientä ystävällistä koiraakin, joka kuuluu taloon ja joka silloin tällöin eksyy seuraamaan häntä.
Ne pitävät häntä silmällä nuo kaikki, kun hän kenenkään tietämättä tahtoo lähteä rakastettuaan tapaamaan. Ja juoksujalkaa ja sydän kurkussa kiiruhtaa Mirdja hautausmaalle.
Siellä vihdoin saa hän olla yksin, sillä hän on valinnut sen hiljaisimman hetken omakseen.
Nyt juuri on taas hänen hetkensä. Kuu paistaa hopeisena, varjot lepäävät pitkinä ja Mirdja tulee huulet raollaan, kuin suudeltavaksi rientävä nainen…
Kuulakkuus taivaasta maahan. Ihmisen sielunkin lävitse sama kylmä kuulakkuus.
"Kuu paistaa heliäst, kuollut ajaa keviäst; eikös piikanen pelkää?"
Joka ilta kysyvät haltiat tätä samaa asiaa, joka ilta vastaa Mirdja heille samalla tavalla: en, en, en…
Hän näkee jo kaukaa sen kummun, jota hän etsii. Se kuultaa kummemmin kuin kaikki muut kummut koko maailmassa. Ah, tuolla se on, se hänen kirkkonsa…
Mutta äkkiä Mirdja pysähtyy. Ja hän on vähällä kiljahtaa kuin mustasukkaisuudesta, kuin vihasta, kuin rakkauden tuskasta… Tällaista ei ollut tapahtunut ennen. Mutta samalla vaientaa hän mielenliikutuksensa. Nuo olivat eläviä varmaan nuo kaksi, joiden varjot nyt siinsivät vastaan pyhältä maalta. Ja he, Runar ja Mirdja, olivat henkiä, ei heidän sopinut suuttua kuolevaisille…
Ja Mirdja alkaa hiipiä varpaillaan, niin hiljaa, niin hiljaa…
Ja Mirdja piilottuu suuren kiven taa katselemaan miestä ja naista
Runarin haudalla.
Hän näkee, miten nainen taittaa ruusun miehelle…
Se oli se ruusu, jonka hän itse viimeksi oli antanut Runarille.
Keveänä kuin kupla heilahtelee se nyt kelmeässä kuuvalossa. Mutta
Mirdja tietää, että se päivisin on raskas ja mustanpuhuvan punainen
kuin hänen sairaan sydämensä veri…
Miksi hän ei ollut antanut sitä Runarille jo heidän eläessään niinkuin muut tietävät tehdä, niinkuin nuo viisaat, nuo onnelliset!
Mirdja oli ensin ajatellut, että mies oli raaka, ja nainen huono, mutta nyt tuntui hänestä äkkiä, että niin juuri piti ollakin, niin juuri piti käydäkin. He olivat pyhiä kuin rakkaus itse tällä hetkellä, nuo kaksi raakalaista. Ja heidän rakkautensa vaati taitettavaksi sen suuren mustanpuhuvan ruusun, missä ikinä se kasvoikin. Miten mahtoi olla onnellinen se mies!
Ja äkisti kuin haudasta nouseva haamu hulmahtaa Mirdja heidän eteensä huutaen: "Taittakaa ruusut, kaikki, kaikki taittakaa ja toisillenne antakaa! Silloin voitte maata rauhassa kuolemanne jälkeen. Teidän ei tarvitse kummitella niinkuin minun, joka en elämässäni ole ainoatakaan ruusua antanut…"
Tyttö kiljahtaa ja mies heittää pois ruusun. Ja he pakenevat kuin paholaisen takaa-ajamina.
Omituiset ihmiset! Miksi he juoksevat? Pahasti teki mies heittäessään pois sen suuren mustanpuhuvan ruusun… Pahasti teki se mies…
Ja Mirdja kumartuu ja hakee kauan sitä pois heitettyä ruusua. Sitten vie hän sen Runarin haudalle uudestaan.
Näetkö nyt, Runar, hän puhuu, että minä sentään osaan rakastaa. Nyt minä olen löytänyt sen suuren rakkauden, jonka onni on antaa… Mutta nyt olet sinä se kylmä ja liikkumaton ja kaukainen, joka minä ennen olin, silloin kun sinä minua rakastit…
Ja äkkiä muistaa Mirdja kertomuksen miehestä, joka hirveän kuumeen vallassa eräänä kaameana myrsky-yönä vaelsi toisesta pitäjästä toiseen, kiipesi kirkkomaan aidan yli ja murtautui nuoren vastakuolleen immen hautakammioon… Mitä mahtoi tuntea se mies?
Ja taas puhuu Mirdja ääneen: Miten ihana sinä olit, Runar, kuoltuasi, niin marmorinkaunis ja valkea! Miten ylhä ja saavuttamaton oli sinun kuolemasi korkea majesteetti!…
Mitä mahtoi tuntea se mies joka murtautui kuolleen immen hautakammioon?…
On omituista olla kuolleen miehen vaimo, toistaa Mirdja yhä uudelleen ja uudelleen.
Ei milloinkaan ole hän tuntenut miehensä läsnä-oloa niin syvästi kuin nyt, jolloin häntä ei enää ole. Ei milloinkaan ole hän tuntenut rakkauttaan niin ijankaikkiseksi ja uskolliseksi kuin nyt, jolloin hän vainajaa armastaa…
Hirmuisesta yksinäisyyden painostaankin hän vaan nauttii, kuten rakkauden kärsimyksistään rakastava…
"Mihin joutuivat kaikki ilotytöt vanhoina? Sitä ei tiedä kukaan", muistaa Mirdja erään herran sanoneen. Tämä ajatus lennähtää äkkiä hänen aivoihinsa. Onhan hänkin nyt vanha ja unohdettu, hän, joka nuoruudessaan on ollut käsin kannettu kuuluisuus, hän, jonka piti luoda itselleen kuolematon maine… Mikä on hän ollut? Ainakin on hänellä ainoastaan ilotytön kohtalo. Hänellä on ollut loistava nuoruus, mutta kukaan maailmassa ei tiedä, minne Mirdja on mennyt vanhettumaan.
Mutta kaikki on niin äärettömän kaukana. Kaikki, ennen vanhuutta.
Sitä on mahdoton kenenkään muistaa. Ei muista Mirdja itsekään…
Varmaankin on se ollut joku toinen, jota on käsin kannettu
nuoruudessa…
Mutta mistä tietää Mirdja, että se toinen on ollut Pariisissa ja laulanut siellä kerran kyynelöimään vanhan laulun-opettajansa…? Ja että tämä on se laulu:
"Dans les chaleurs d'orange je chevauchais toujours, Forét! Forét sauvage, où donc sont mes amours? Personne ne passait dans le triste sentier. Si j'appelais, qui répondrait? Personne."
— Ei saa laulaa kadulla, huomauttaa poliisi.
Mirdja katsoo häneen hämmästyneenä.
Onko tämä katua? Niin, tosiaan, kaikki on katua ja maantietä pyhän kummun ulkopuolella.
Sitten kääntyy hän pois ylpeänä.
Hän ei tiedä, ajattelee Mirdja, että minä olisin saanut laulaa vaikka maailman komeimmassa konserttisalissa, jos olisin tahtonut…
Mutta nopeasti kääntyy hän jälleen takaisin:
— Anteeksi, herra, minä erehdyin. Minä en olekaan laulajatar, minä olen ainoastaan kuolleen miehen vaimo…
Poliisi katsoo säälivästi hulluun naiseen.
* * * * *
Kauan aikaa on Mirdjalla lepo ja valkeus ajatuksessa: minä olen kuolleen miehen vaimo. Mutta sitten hän keksii senkin ajatuksen valheeksi.
Minulla ei ole lasta, puhuu hän itselleen. Kuinka voisin minä olla Runarin vaimo hänen kuoltuaan, kun en ole ollut sitä hänen eläissäänkään… Totisesti olen minä elänyt kun ilotyttö. Minulla ei ole lasta…
Siitä hetkestä, jolloin Mirdja tämän on keksinyt, alkaa taas hänen levottomuutensa ja etsintänsä. Hän käy ja kaipaa ja hakee sitä lasta…
Sen kautta voisi hän nyt vielä olla Runarin vaimo, sen kautta olisi hänellä sovitus ja synninpäästö ja oikea rakkaus.
Mutta nyt ei ole mitään siitä kaikesta. Ja hirvittävä on hänen syntinsä. Lapsenkin on hän heittänyt pois nuoruutensa kauheassa itsekkyydessä…
Ja Mirdja alkaa surra sitä kuin vainajaa. Hän alkaa etsiä naisia, joilla on lapsia. Käy heidän jälessään, palvelee heitä ja ihailee ja kadehtii ja katuu…
Köyhä vaimo taluttaa kädestä pientä poikaa. Mirdja lähestyy heitä.
— Rakastatko sinä lastasi? kysyy Mirdja.
Vaimo katsoo hämmästyneenä häneen.
— Tahtoisitko kadottaa poikasi?
— En, rouva.
— Jos hän olisi hukkumaisillaan, hyppäisitkö hänen jälkeensä?
— Eipä tuo vesi pelottaisi, jos hyvin hätä olisi.
— Vaikka hukkuisit itse?
— Mutta hänhän on minun lapseni…
— Häntäkö varten sinä elät?
Taas tuijottaa vaimo sanattomana Mirdjaan.
— Minä tarkoitan, jatkaa nopeasti Mirdja, että onko sinulla jotakin lastasi kalliimpaa? Tahtoisitko vaihtaa hänet suureen aatteeseen tai maineeseen tai kauneuteen tai rahaan?… Tai antaisitko sen ehkä minulle, että pääsisit huolehtimasta, jos minä lupaisin kasvattaa sen?…
Vaimo tarkastaa pelokkaasti Mirdjan kummallisia katseita ja vaistomaisesti vetää hän lasta luokseen.
— En minä mistään hinnasta anna lastani, sanoo hän.
Mirdja jättää hänet omituisesti hymyillen.
Ah, vihdoin on hän löytänyt ihmisen tarkoituksen ratkaisun. Lapsi, lapsi…
Se on enemmän kuin kaiken maailman ajatus ja hullu tavoittelu. Se on enemmän kuin kulta ja maine, enemmän kuin elämä. Siinä on se oikea rakkaus…
Ja kaikilla muilla on se suurin, se korkein, paitsi Mirdjalla, joka ei ole tuntenut sen olemusta, vaan on heittänyt sen pois…
Mutta siitä asti ajattelee Mirdja enemmän lastaan kuin Runaria. Hän luo sen alusta alkaen, hetki hetkeltä kuolemaan asti. Ja sen olematon kuolema on hänelle tuskaisampi kuin mikään, minkä hän on nähnyt…
Millainen onkaan se hänen lapsensa? Hyvä kuin Runar vaiko rikollinen kuin Mirdja? Rikollinen varmaankin. Mitenkä Mirdja muuten saisi kärsimyksen sovittavan ja puhdistavan onnen hänen kauttaan? Ja Mirdja melkein toivoo, että se olisi rikollinen…
Päivät päästään kuljeskelee hän köyhien syrjäisessä kaupungin-osassa ja hakee silmillään ja sydämellään kärsiviä äitejä… Ja niitä onkin niin paljon…
Kerran näkee Mirdja, miten erästä nuorta miestä kuletetaan raudoissa. Hän on juovuspäissään haavoittanut toista… Se on surullinen näky. Sillä vanha harmaa äiti kulkee hänen jälessään hulluna tuskasta… Ja hänen ohuet huulensa höpisevät vain yhtä asiaa: "Jumala sinua auttakoon ja armahtakoon, minun rakas poikani, minun rakas poikani, rakas poikani…"
Ja tälle äidille on poika kenties ollut tyly ja raaka ja kovasanainen!
Mutta Mirdja irroittuu väkijoukosta, tunkee kiivaasti vanhan vaimon luo ja lankeaa polvilleen hänen eteensä…
Syntyy hämminki.
— Viekää hänet pois, hän on mielenvikainen! huudetaan. Hän on hullu!
— Itse te olette hulluja, huutaa Mirdja, te, joiden tarvitsee kiivetä Golgatalle asti ennenkuin löydätte itsellenne Jumalan! Jokainen suuri kärsimys on yhtä hyvä kirkastuksen vuori. Ihminen kuolee, mutta Jumala syntyy sillä hetkellä. Ettekö näe Jumalaa edessänne? Katsokaa kärsinyttä ihmistä! Katsokaa pyhää äitiä! Polvistukaa, kansa! Te näette Jumalan…
Mirdja viedään pois.
* * * * *
Mirdja viedään Lumiluodolle.
Nuori, hiljainen nainen annetaan hänelle seuraksi…
Mutta Mirdja ei ymmärrä, miksi tuo vieras nainen on hänen luonaan.
— Minä en ole koskaan nähnyt naista, hän sanoo. Minä melkein pelkäisin sinua, ellet olisi niin kummallisen hyvä…
Mutta sitten hän säpsähtää.
— Onko sinun nimesi kenties Anna? hän kysyy. Kaikkien hyvien ihmisten nimi on Anna…
— Nimeni on Martta.
— Vai niin… Ei se tee mitään… Mutta se on hyvä, ettei nimesi sentään ole Anna… hyvin hyvä… Mutta sinä olet nainen, oletko?
— Olen.
— Se on hyvä. Minä en ole ennen nähnyt naista. Mutta onko sinulla lasta?
— Ei.
— Se on hyvä… Silloin olisit Jumala ja minä pelkäisin sinua. Tiedätkö, että Jumalaa pitää peljätä? Minä pelkään jo ennestään. Se on hyvä, että olet minun kanssani. Mutta älä vaan sytytä tulta, sillä on niin pahat silmät. Vahinko, että sinä et ole Jumala. Silloin sinä voisit hävittää tulen ja sen pahat silmät… Sinä olet hyvä, vaikka sinun nimesi ei olekaan Anna…
* * * * *
Lumiluodon hullulla rouvalla on yksi ainoa suuri intohimo: piirtäminen. Päivät päästään hän vain piirtelee, ja aina silmiä. Pöytäliinat ja lattiat täyteen silmiä. Ikkunaverhot ja seinäpaperit täyteen silmiä…
Hän etsii lapsensa silmiä, hän sanoo. Mutta mitä enemmän hän niitä piirtää, sitä enemmän pelkää hän niitä.
— Minä tahdon polttaa ne kaikki, ne katsovat minuun niin pahasti! hän saattaa huudahtaa.
Mutta jo seuraavana hetkenä hän vaikeroi:
— Minä kurja, minä en ole mikään oikea äiti, kun tahdon polttaa lapseni…
Ei, en minä uskalla, en. Minun täytyy kärsiä niiden pahat katseet…
Ja kuin salaa hiipii hän jonkun silmäparin luo, lyyhistyy kokoon sen alla eikä uskalla enää nousta…
Hänen täytyy kärsiä…
Mutta eräänä päivänä on pieni tulipalon alku Mirdjan huoneessa…
* * * * *
Lumiluodon sairaan rouvan luona käy joskus vieraita.
Norkkokin käy kerran.
— Sinä olet Runarin ystävä, sanoo Mirdja. Runar ei ole kotona. Mutta miksi sinä olet niin totinen? Ah niin, sinä murehdit kuollutta sisarta, minä veljeä. Meillä on jotakin yhteistä sentään. Etkö voisi olla minunkin ystäväni?
— Ystäväsi, äännähtää Norkko, ja lähestyy.
— Ei, älä tule, kiljahtaa silloin Mirdja ja eläimen sukkeluudella kyyristyy hän kokoon. Älä tule! Ei minulla ole mitään yhteistä kenenkään miehen kanssa. Minä olen hyvin uskollinen, vaikka sinä et usko. Minä en ole ollut odaliski enää sataan vuoteen, nyyhkyttää hän. Minä olen oppinut rukoilemaan. Yksi valkea rukous, kaksi mustaa rukousta, taas suuri valkea rukous, valkea rukous…
Katso, kun rakastaa kuollutta, pitää osata rukoilla, ja aivan toisin kuin muuten, ja rakastaa aivan toisin. Ja me olemme luvanneet rakastaa toisiamme seitsemäntuhatta vuotta… Ei tavallisia vuosia… Vaan seitsemäntuhatta Jumalan vuotta. Ymmärrätkö?… Mutta sehän on totta. Mehän rakastamme molemmat kuollutta…
— Niin kuollutta, vastaa Norkko kääntyen pois, ja kyynel tipahtaa alas poskelle…
* * * * *
Yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi käy tavata Mirdjaa.
Hän pelkää…
Kerran on hän luullut vilahdukselta näkevänsä Rolfin ja siitä näystä on hän joutunut sellaisen kauhun valtaa, ettei hän uskalla liikahtaa paikaltaan kahteen viikkoon.
Mutta sitten Mirdja kerran kysyy Rolfia…
Ja hän ottaa hänet vastaan jäykkänä, liikkumattomana ja pää pystyssä.
— Joku on sanonut minulle, että sinä olet tietäjä, mutta minä en usko sitä. Tai osaatko sinä sanoa minulle, miten voi löytää pienen mustan pippurin tervasta? Etpä osaa. Mutta setä olisi osannut. Mene pois, mene pois! Sinä et ole mikään oikea noita. Minä tarvitsen oikeaa noitaa. Minä tarvitsen tietää, kuka on varastanut lapseni…
Mutta sitten Mirdja äkkiä hätkähtää, peräytyy, painautuu tiukasti seinään, silmissä suuri pimeys ja kauhu.
— Miksi sinä nyt olet luonani, kun et ennen koskaan ole ollut? Minä en ole ilotyttö, vaikka minulla ei ole lasta. Minä olen kuolleen miehen oikea vaimo. Mutta minä en tiedä, missä minun lapseni on…
Ja Mirdja alkaa nyyhkyttää ja voihkia ja hänen ruumiinsa on äkkiä lysähtänyt hervottomaksi ja kuolleeksi…
— Hyvähän sinä olit, kun tulit nyt… Ei, nyt muistan, ei sinun olisi pitänyt tulla… ei. Minulla ei saa olla hyvä olla, minun täytyy kärsiä.
Mirdja kokoaa taas ensimäisen jäykän ryhtinsä. Hän kohottaa tuntematonta sielua paistavat suuret silmänsä kattoon eikä puhu enää sanaakaan…
* * * * *
Ei ole heikkopäisen hyvä lähteä yksin suolle.
Suo on lumottu erämaa täynnä salaperäisiä ääniä, päihdyttäviä tuoksuja ja näkyjä, ennenkaikkea näkyjä… Sumut kokoontuvat sinne vain leikkiäkseen. Etsiäkseen itselleen oikukkaita ilmestysmuotoja ja aavemaisia ääriviivoja. Ja suo-yrtit, väkevimmät koko maailmassa, nousevat villinä, väkivaltaisena lemuna sen sieraimiin, joka on uskaltanut lähteä sen lumoja uhmaamaan. Ja sammal viettää ja höytykukka kuiskaa: käy alas, käy alas! Ja suokurppa kuikuttaa ja hete vetää helmaansa…
Ei ole heikkopäisen hyvä lähteä yksin suolle…
Mutta Mirdja kantaa helmoja olkapäillään ja rämpii penikulman pitkää rämettä.
Ja kun suokurppa kuikuttaa, sanoo Mirdja: se on minun lapseni, joka itkee…
Ja kun sumu sakenee aaveeksi ja alkaa elää, kuiskaa Mirdja: se on minun lapseni, joka viittaa…
Ja kun suo-yrtit ja sammaleet moninkertaisella voimalla vetävät häntä alas hetteeseen, hymyää hän: sen on minun lapseni sielu, joka vetää…
Ja hän istuutuu märille, vaipuville sammalille ja odottaa lastaan.
Kylmät huurut nousevat ja suutelevat häntä. Hallat hiipivät hänen ylitseen ja peittävät hänet valkeaan käärinliinaan…
Suo-yrtit lemuavat…